Eksyin sivulle vasta äskettäin ja yleensä tapanani ei ole kommentoida mitään, mutta ehkä tämän kerran kuitenkin... Nettikeskusteluissa olen aidoimmillani introvertti, kiinnostunut sivustaseuraaja, joka käy keskustelua kyllä oman päänsä sisällä, mutta keskusteluun osallistuminen on vaikeaa. Oikeassa elämässä puolestaan harva osaisi edes villeimmissä kuvitelmissaan ajatella, että olen oikeasti introvertti. Ekstroverttiys on ollut minulle hyödyllinen coping-keino lapsesta saakka. Tajusin varmaan jossakin vaiheessa, että pärjätäkseni sisaruslaumassa/elämässä, minun pitää tulla ulos kuorestani ja olla näkyvä, sosiaalinen, iloinen, kepeä. Tuo kaikki on aiheuttanut minulle elämässäni suurta tuskaa ja kipua, kun olen haudannut introverttiyteni niin syvälle, että sisäisen tarpeeni ja ulkoisen käyttäytymisen ristiriita on tehnyt minut melkein hulluksi. Coping-keinostani tuli niin vahva osa persoonaani, että sen vuoksi minun ajateltiin kärsivän milloin epävakaasta persoonallisuudesta, milloin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Taustalla oli kuitenkin aina se, että koin ristiriitaa oman sisäisen todellisuuteni ja ulkoisten vaatimusten välillä ja vastasin tähän ristiriidan aiheuttamaan ahdistukseen ekstrovertein keinoin, mikä lisäsi ahdistusta, kunnes se kasvoi niin suureksi, että minun oli pakko vetäytyä omiin oloihini ja ahdistuksen lieventyessä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa näytti vain siltä, että tunnemaailmani on äärimmäisen ailahtelevaa. En ollut ajatellut koko introvertti-ekstrovertti-asiaa vasta kuin viime kesänä tavattuani vanhan lastenhoitajani ja kuultuani, että jo ihan varhaislapsuudessa olin äärimmäisen syrjäänvetäytyvä ja hiljainen.
Nyt opettelen olemaan rauhassa oma, introvertti itseni ja kerros kerrokselta opettelen pois opituista ja keinotekoisista, ekstroverteista maneereistani, sillä ne eristävät minut itsestäni.
En enää tiedä, liittyikö tämä aiheeseen ja on suuri houkutus jättää koko teksti lähettämättä. Tavallaanhan kävin jo koko keskustelun mielessäni... Kuten kunnon introvertti ainakin!
Mutta ehkä lähetän ihan vain sanoakseni, että älkää ottako itseänne niskasta kiinni. Oman aidon itsensä hyväksyminen sellaisenaan on arvokkainta mitä on ja sen kadottaminen suurin vääryys.
Minä paskat nakkaan small talkista ja babyshowereista. Vedän vaan mietintävillasukat jalkaan ja kirjoitan oodin hiljaisuudelle.
hihii...