INTPinson kirjoitti:Mulla on ollut jo ties kuinka monta vuotta (jonkinasteinen) OCD, psykiatri on sen myös diagnosoinut. En oo siitä kyllä kertonut edes läheisille, ainoastaan ammattilaisille. Sellainen mielenterveyden häiriö, josta on todella vaikea päästä kokonaan eroon. Pakko-oireisella häiriöllä ja masennuksella on myös tapana liittyä toinen toisiinsa, eli jos kärsii toisesta niin toinen tulee siinä samalla.
Haluatko kertoa tarkemmin millaisia pakko-oireita ja/tai -ajatuksia sinulla? OCD:stä nimittäin puhutaan sen verran harvemmin kuin vaikkapa masennuksesta, että olisi kiinnostavaa saada ikäänkuin vertaistukea myös siinä. Tätä sairautta tavallaan häpeillään ja ihan turhaan, se on sairaus siinä missä flunssa tai selkärankareumakin (voivathan aivotkin sairastua). Jos et halua kertoa julkisesti, voit laittaa myös privana.
Geith kirjoitti:tselleni ei ole diagnosoitu, enkä itsessäni "normaaleja-pakko-oireita" lukuunottamatta sellaisia ole havainnut. Mutta olen seurustellut sellaisen henkilön kanssa, kenellä on diagnosoituna. Eli nuo oireet ovat erittäin tuttuja.
Tämä ei sitten ole läppä eikä mitenkään ironiaa, mutta.. yksi hänen pakko-oireisesta ajattelusta oli hakea minusta pakko-oireita ja miettiä, onko mulla dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö (hänellä oli tuokin). Arvatkaa vain, montako lopputuloksetonta keskustelua aiheesta käytiin (en ymmärrä, miten siitä jaksoin edes keskustella..)?
Ja jos jollakulla kiinnostaa, niin ei. Tuo ei ollut syynä eroon.
Pakko-oireinen häiriö eli OCD on tosiaan hyvin pitkäaikainen ja toisaalta myös hyvin piilossa oleva mielenterveydenhäiriö. USA:ssahan OCD:tä pidetään myös osin neurologisena sairautena, virallinen termi taitaa olla neuropsykiatrinen häiriö. Mulla taas ei ole diagnoosia, mutta itse on diagnosoitu siitäkin edestä. Läheisille olen asiasta maininnut ja sen kyllä myös huomaa käytöksestäni, jos on pidemmän aikaa kanssani tekemisissä. Pakko-oireet ovat siis myös sen verran paljon läsnä jokapäiväisessä arjessa. Oirelu on pitkälti kausittaista, eli välillä on parempia jaksoja, välillä taas huonompia. Elämääni on kuulunut myös aikoja, jolloin OCD lähes invalidisoi minut täysin. En tosin oikein silloin vielä edes ymmärtänyt, mistä on kyse.
Mulla on ollut hyvin laaja kirjo erilaisia pakko-oireita, sekä rituaaleja että mielensisäisiä. Nyt myöhemmin menneisyyttä miettiessäni olen voinut todeta pakko-oireita olleen ihan 10-vuotiaasta lähtien. Silloin ne esiintyivät mm. toisto- ja järjestelypakkona, esimerkiksi lelut oli pakko ottaa ja laittaa kaappiin aina kaksi kertaa. Jos meni kolmeen, piti tehdä neljä. Parillinen luku hyvä. En silloin ymmärtänyt miksi näin piti muka toimia, "niin vain täytyy tehdä" - se legendaarinen ajatus koko häiriön taustalla, mitä monet muutkin kertovat. Toinen juttu mitä myös tein paljon lapsena ja varhaisnuoruudessa oli runsas rukoilu, jolla pyrin kontrolloimaan tapahtumia ja estämään pahoja asioita sattumasta. Samaten sain eräänlaisen pakkoneuroosin matematiikan tehtävistä: saatoin tehdä läksynä olleet laskutoimitukset vihkooni jopa kolmella eri tavalla, jotta opettaja ei voi sanoa ettenkö olisi tehnyt niitä oikein.
Yläasteella oireet pahenivat merkittävästi. Piti mm. lukea kirjan sivut moneen kertaan, jotta varmasti ymmärsin mitä siinä sanottiin. Muistan kun joskus äidinkielen tehtävässä luin erään kirjan viimeistä päätössivua jopa 15 minuuttia! Miten rasittavaa ja väsyttävää! Toinen juttu liittyi kirjoittamiseen, mulla oli kova käsialavaatimus. Jos kirjoitus näytti suttuiselta, se piti kumittaa ja kirjoittaa uudestaan - niin kauan että se kelpasi. Joskus kumitin ja tein uudestaan kaiken jopa viisikin kertaa!
Aina ovat olleet läsnä myös nämä klassiset uunin, ulko-oven, ikkunoiden, saunan kiukaan yms. varmistelut, että ovat varmasti kiinni. Jos tein nämä "huolimattomasti", saatoin kääntyä matkaltani takaisin kotiin tarkistamaan kaikki kohteet uudestaan. Muistan hyvin sen ajan kun nukkumaan pääseminen saattoi kestää 30-45min, kun rituaaleja oli niin paljon ja niiden onnistunut suoritus oli vain niin vaikeaa. Yksittäinen väärä mielikuva saattoi vesittää koko rituaalien suorituksen ja taas piti aloittaa alusta. Minulla on myös voimakas hygieniapakko, pesen edelleen käsiäni ja vartaloani huomattavasti keskivertoväestöä enemmän ja kauemmin. Näkyy mm. siinä että saippuat on aina loppu.
Missään vaiheessa en ollut kuitenkaan vielä kuullutkaan mistään pakko-oireisesta häiriöstä. Olin aivan vakuuttunut, että kellään muulla ihmisellä ei varmasti voi olla näin monimutkaisia ajatuskuvioita kuin minulla. Varsinaisesti sairaaksi en kuitenkaan itseäni vielä tässä vaiheessa tunnistanut, vain oudoksi tapaukseksi. Vasta siinä vaiheessa kun pakko-oireet, ja etenkin pakkoajatukset muuttuivat pelottaviksi. Luulin oikeasti sairastuneeni vähintään skitsofreniaan, kun pää alkoi yhtäkkiä täyttymään väkivaltaisista ja myös seksuaalisista pakkoajatuksista, jotka olivat kaukana omasta ajatusmaailmastani. Luulin oikeasti sekoavani täysin. "Miten mä voin olla niin sairas että mietin tällaisia? Miksi nämä ajatukset tunkevat väkisin mieleeni?"
Kun pohdin elämääni, pystyn oikeastaan aika selvästi tunnistamaan sen hetken kun neuroottinen käytös sai alkunsa. Muistan nimittäin selkeästi kuinka nämä ensimmäiset pakko-oireet alkoivat noin 10-vuotiaana hyvin pian sen jälkeen kun muutimme uuteen kotiin itseasiassa pakoon yhtä perhettämme jahdannutta stalkkeria. Pian tämän jälkeen meinasin myös uidessani hukkua (josta siis tämä vesipelko). Perhettä varjosti tällöin myös suunnattomasti isovanhempieni alkoholismi, joista toinen itseasiassa viinaan kuolikin ja toinen kävi lähes kuolemanrajalla ennen kuin havahtui.
Rankka koulukiusaaminen etenkin yläasteella oli merkittävin pakko-oireita pahentanut tekijä. Sen näki ihan selvästi, että mitä vaikeampaa ja tuskallisempaa kiusaamisen kanssa oli olla, sitä voimakkaammaksi ja sitkeämmäksi pakko-oireet muuttuivat. Ilmeisesti hain eräänlaista turvaa, pysyvyyttä näistä rituaaleista? Että ainakin hallitsen ja kontrolloin jotain itsessäni ja elämässäni?
-------------------------------
Parhiten OCD:hen on eittämättä auttanut välinpitämättömyys sitä kohtaan. Ritualisoinnin halu ja samalla ahdistus kyllä laskevat ajan myötä, vaikka pakko-oireita ei toimittaisikaan. Aluksi tämä oli hyvin hankalaa, koska luonnollisesti pää täyttyi välittömästi ajatuksista kuten "oletpa itsekäs tapaus. Sulle on niin tärkeää tehdä kivempia asioita, että annat mieluummin läheistesi kuolla kuin suoritat rituaalin". No, ahdistushan oli tästä taas taattu. Tunsinhan itseni niin hirveäksi ihmiseksi.
Toinen tärkeä juttu oli tietysti itse häiriön tunnistaminen. Kuulin tästä sairaudesta nimittäin vasta paljon myöhemmin kun nuo agressiiviset pakkoajatukset astuivat kuvioihin, itseasiassa ne olivat jo silloin laantumaan päin kun sairauden löysin. Tärkeintä on siis ehdottomasti ollut uhmata sitä pelkoa. Jos siis mieli suoltaa ajatuksia kuten "vanhempasi kuolevat jos et kirjoita paperille lukua 17 sataa kertaa", jättää vain tyystin tekemättä sen suojelurituaalin - tuntui miten pahalta tahansa. Kun voi vaikka kuukauden päästä todeta että kaikki ovat edelleen hengissä vaikka en tehnytkään suojeluloitsuani, se taika pikkuhiljaa murtuu.
Yksi parhaimmista hankinnoistani viime vuonna oli myös tämä kuuluisa teos "Kerrasta Poikki", jossa kuvataan täsmällisesti miten esimerkiksi kognitiivistä käyttäytymisterapiaa voi suorittaa itsenäisesti ja sitä kautta hallita paremmin tämä sairautta. Mä suhtaudun yleensä hyvin skeptisesti tämän tyylisiin (100 varmaa keinoa iskeä naisia, näin voitat paniikkihäiriön 10 minuutissa jne.) oppaisiin, mutta tämän kirjan vinkit ovat kieltämättä aivan konkreettisesti auttaneet minua. Ennen kaikkea ne ovat juuri antaneet mahdollisuuden huomata se tärkeä tosiasia, että on muitakin keinoja kukistaa tämä pakko-oireisen häiriön ja sen järjettömien huolien aiheuttama ahdistus, kuin mennä mukaan niihin rituaaleihin. On ollut muuten mielenkiintoista huomata, kuinka juuri päinvastaisesti kuin ennen toimiminen on itseasiassa nopeampi keino päästä siitä ahdistuksesta kuin se rituaalien suorittaminen. Tämän faktan hoksaaminen on ollut yksi merkittävimmistä jutuista tämän häiriön käsittelyssä ja siihen suhtautumisessa.
Kokonaan tästä paranen tuskin koskaan, mutta nyt minulla on paljon enemmän tietoa ja taitoa tunnistaa ja muuttaa näitä vääränlaisia ajatusmalleja ja toisaalta myös muita keinoja selvitä kierteestä OCD:n kunnolla iskiessä, kuin niiden pakkotoimintojen suorittaminen eräänlaisessa paniikissa.
Geith kirjoitti:Ei haittaisi vaikka tekisit tästä oman ketjun.
Ehkä teenkin, jos tästä asiasta saadaan enemmän keskustelua aikaiseksi.