Kiitos
Mörkö aivan älyttömän ihanasta vastauksesta! Juuri tällaista kaipasin tämän päivän koettelemuksen jäljiltä. Ja eipäs aleta vähättelemään itseään, sinullahan on mitä hienoimpia ajatuksia.
Niin, kyllähän se tietysti on totta että kun ikää tulee enemmän niin luohan se enemmän sellaista uskottavuutta päätösten tueksi. Eli ilmeisesti pitää vain odottaa. Olen vain saanut koko elämäni aikana niin paljon painostusta olla ulospäinsuuntautuneempi ja menevämpi persoona, että se alkaa vähitellen kismittää. Varsinkin nyt kun olen oivaltanut että kaikki elämäni "ongelmat" ovat johtuneet introverttiudesta, ihmisten ymmärtämättömyys ja syyllistäminen alkaa ottaa todella pattiin. Etenkin kun selittelyt eivät auta vaan tuntuu pikemminkin että vastapuoli saa siitä lisää puhtia syyttelylleen.
Onhan se tietysti totta että jokainenhan täällä vain haluaa ajatella omaa parastaan, niin myös me introvertit. Harmillista vain että ekstrovertit vetävät myös meidät "omaan onneensa" mukaan. Siinä mielessä me introvertit olemme "vahvemmassa" asemassa, että emme niin paljon tarvitse ulkopuolisia tuntemaan olomme tyytyväisiksi. Minusta itsestäni olisi ainakin ihan kamalaa jos oma onnellisuus olisi riippuvainen muista ihmisistä. Siinä olisi tavallaan kokoajan riippuvainen toisen seurasta, menemisistä ja huomiosta. Ainakin minusta se olisi hyvin rasittavaa, koska ajattelen itse niin että onnellisuus lähtee aina ennenkaikkea itsestä, eikä ihminen voi rakentaa elämäänsä muiden varaan. Sillä jos sen "tukipilarit" sitten pettävät, on sitä aivan pohjalla.
Tokihan minäkin olen aina kohtelias (tai ainakin yritän olla) muille, mutta olisi kiva että sitä kohteliaisuutta ja ymmärrystä tulisi myös takaisin ekstroverteilta. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että introvertit ymmärtävät paremmin ekstrovertteja kuin ekstovertit ymmärtävät introverttejä. Minulle on tietysti tärkeää että muillakin kuin minulla on hyvä olla, mutta en voi tehdä toista onnelliseksi oman hyvinvointini kustannuksella.
Mitä tulee tuohon
pillin mukaan hyppimiseen, niin lähinnä ko. henkilöiden kanssa kyse on siitä että he haluaisivat että minä kävisin useammin. Nykytilanteessa käyn 2-3 kuukauden välein muutaman päivän ajan, yleensä viikonlopun tai lomilla. Nämäkin käynnit lähtevät liikkelle yleensä heidän puoleltaan, sillä minkä minä sille voin jos minulla ei ole tarve nähdä useammin? Useimmat ihmiset kun vaativat säännöllistä vuorovaikutusta, että heidän kanssaan pysyy väleissä. Yleensä siinä kuitenkin käy niin, että toinen osapuoli suuttuu kun minä en vain jaksa olla tekemisissä heidän mielestään tarpeeksi paljon.
Mörkö kirjoitti:Onhan se toki mukava sillointällöin nähdä sukulaisia, tuttavia jne., mutta sitä ei ymmärretä, että oma elämä ei ole niin kiinni niissä sosiaalisissa tapahtumissa.
Naulan kantaan, kerrassaan loistava elämänviisaus. Toisille kun se jatkuva sosiaalisuus on vain niin äärimmäisen tärkeää, että he luulevat että näin on kaikille. Minulle ei todellakaan ole. Miksi esimerkiksi menisi vastentahtoani jonnekin kylään vain katsomaan telkkaria ja keskustelemaan TV-ohjelmista, jos oikeasti haluaisin käyttää senkin ajan omien harrastusteni parissa? Minun pitäisi siis uhrata omaa kallista aikaani vain, ettei toisille tule paha mieli. Tämä jos mikä on itsekästä, sillä enhän minäkään vaadi heiltä mitään.
Loistava esimerkki tuo Äiti-Minä keskustelu. En ymmärrä miksi kaikki soittelevat niin tiuhaan, kun ei mulla kuitenkaan ole mitään kertomisia. Hyvä esimerkki tänään mm. kun kyseltiin että
mitä teen. Vastasin vain että
empä mitään. Jos olisin ollut lahjakas small-talkissa, olisin tietysti heittänyt vaikka että
katson miesten hiihdon viestiä, näin jälkiviisaana.
![Eritäin iloinen :D](./images/smilies/icon_e_biggrin.gif)