Introvertit.net Keskustelufoorumi

Murrosiästä asti olen tuntenut olevani ulkopuolinen. Yksi syy on koulukiusaaminen, jossa jätettiin porukan ulkopuolelle ja naljailtiin. Nyt tunne ulkopuolisuudesta on jäänyt kummittelemaan sisälleni. Olen myös arka ja aika herkkis tyyppinä.

Itsekin aina ollut ulkopuolinen. Koulussa yrittänyt välillä olla jutuissa mukana, mutta jotenkin aina tajunnut kuinka erilainen olen, kun introvertti olen. Kiusatuksi joutunut myös sen takia jonkin verran ja perheestäkään ei tukea tule vaikka on iso perhe. Jotenkin yritän vaan sopeutua ympäristöön, mutta kaikki kohtaamiset kammottaa.

Kyllä olen ollut ulkopuolinen. Väkisin olen raahautunut "normaalien" mukana ja jos en olisi niin voisin olla aika heikossa hapessa. Olen kuitenkin sen verran edustavan näköinen että ihmiset yrittää kohdella jotenkin asiallisesti. Oon aina ollut oman tien kulkija niin se on monelle liikaa joten saan olla rauhassa tai sitten en, koulussa olin se helpoin syrjittävä ja kiusattava. Onneksi on perhe ja sukulaiset joiden kanssa on hyvä olla. Pitäs osata vittuilla ja jauhaa paskaa niin vois olla helpompaa.

Kovin on tuttua tekstiä. Aina olen ollut se, joka jää ulkopuolelle. Jopa läheisissä ihmissuhteissa. Vanhemmiten esim. ystävyyssuhteet ovat jääneet tosi vähälle, kun tavallaan aina unohdun tilanteista. Toisaalta en niitä juuri kaipaakaan, toki joskus olisi mukava vaihtaa kuulumisia yksittäisten ihmisten kanssa.

Mulle ei juurikaan tulla juttelemaan tai tekemään tuttavuutta, mikä toisaalta on ihan hyväkin, mutta toisaalta taas esim. seurueessa välillä ihmetyttää, että mikä näkymätön muuri minulla on ympärilläni. Mikä on se "juttu", joka on minun ja muiden ihmisten välissä? T'ämä ei pitkään aikaan ole vaivannut, mutta ehkä nyt kun osallistumisesta tapaamisiin on keskusteltu omassa parisuhteessa, olen herännyt miettimään, miksi sosiaalisissa tilanteissa koen jääväni lähes poikkeuksetta ulkopuolelle.

Koen olevani ulkopuolinen ajoittain. Olen pienen elämäni harrastanut joukkuelajia ja siellä koin olevani ulkopuolinen ja sellainen ketä ei otettu mukaan synttereille tai pyydetty ulos treenien jälkeen, toisin kuin muita joukkuelaisia. Tämän toiminnan pistin sen piikkiin, että olen niin kilpailuhenkinen, että monet vieroksuvat sitä.
Näin myöhemmin olen miettinyt, että ei ongelma ole minun kilpailuhenkisyydessä, vaan siinä että en osaa olla pinnallinen ja laukoa latteuksia toisille ihmisille. Olen sairaanhoitaja ja työskentelen toki ihmisten kanssa hyvinkin paljon. Minua ei työ uuvuta, sillä nautin osaamisestani ja siitä että olen hyvä siinä mitä teen. Mutta vaikka olen sosiaalinen, avulias ja mukava töissä, niin en osaa olla mielistelijä ja koen että se on usein syy, miksi minut jätetään ulkopuolelle. En koe että voin sanoa mielipiteeni ääneen ja sitten hiljenen, vetäydyn ulkopuolelle, koska koen, että valehtelu toiselle ei ole sitä millainen haluan olla. Olen yrittänyt tätä, mutta se on asia mikä minut uuvuttaa ja en halua sitä. Joten usein päädyn ulkopuoliseksi vain sen takia, että en osaa olla pinnallinen ja mielistellä toisia, vaan koen että jokaisen ihmisen todelliset mielipiteet ja ajatukset mahtuvat maailmaan ja kun ne eroavat toisistaan, niin sillä saadaan keskustelua ja uusia ulottuvuuksia vuorovaikutussuhteisiin. Mut olen yksin ajatukseni kanssa, joten olen yksin ulkopuolella ja muut ovat mitä on.

Niin kauan kuin muistan, olen ollut ulkopuolinen. Olen jättäytynyt ulkopuolelle ja vielä enemmän jätetty ulkopuolelle, melkein aina ja melkein kaikesta.
Ja oikeastaan seurasta riippumatta, eli oli porukka kuinka läheisiä ihmisiä tahansa, niin minä olen aina ja poikkeuksetta se, joka on ulkopuolinen.
En tiedä kuka on kyseinen henkilö tai mistä tapauksesta muut puhuu, koska kukaan ei ole minulle aiemmin asiasta maininnut ja nämä ns. "sisäpiirin vitsit"..... no enpä ole koskaan ollut paikalla kun näitä on kehitelty, eikä kukaan ole minulle niitä sen paremmin selitellyt, vaikka olisin joskus kysynytkin.
Joskus nuorempana tämä käytös jopa loukkasi minua, nimenomaan läheisimmiltä ihmisiltä, mies, hänen sukulaiset, omat sukulaiseni......
Nykyään en enää välitä, ei vaan enää jaksa kiiinnostaa. En ole pitkään aikaan enää edes kysynyt kenestä tai mistä puhutaan. En edes yritä kuunnella. Istun suosiolla hiljaa, omissa maailmoissani, katson tv:tä, naputan kännykkää, yms... Hymyilen ja joskus vastaan jotain ympäripyöreää asiaan josta en edes tiedä mistä siinä on kyse, näin edes esitän kohteliaasti kuuntelevani.

Kyllä on kamalaa kärsimystä jos joutuu kyläily-tilanteisiin. Ja aina on niin hyvä ja helpottunut olo kun nämä kyläily-tilanteet päättyvät.

Minäkin olen kotihiiri,aina kun menee jonnekin aattelee vaan milloin pääsee pois.
''Olen hiljainen ja ujo enkä vaan saa suutani auki tietyissä sosiaalisissa tilanteissa. Kun he kysyvät minulta mitä elämääni kuuluu, en pysty kertomaan kun ei ole mitään kerrottavaa.''
Täsmälleen niinkuin minulla. Itse olen harjoitellut sosiaalisuutta istumalla esim.kirjastossa ja ostarilla ja vain totutellut että ihmisiä on ympärillä.Koirapuistot yms on hyviä kun koira tulee tervehtii ja sitten voi kehaista perässä tulevalle omistajalle kuin hieno koira,eläimet on muutenkin hyvä ''linkki'' tai joku vastaava joka on ihan varmasti oma juttu.Itse olen 20w mietin joskus ns.oman elämän perustamista mutta sitten tuumasin hi*ot se olisi normaalia muiden silmissä mutta itse olisin onneton joten mitä järkeä? Olen täysin onnellinen ilman ystäviä,somea tms.Kaikki tuumas aikoinaan outo,friikki tms. Mutta kun kysyin elättekö vai kuvitteletteko elävänne? Ne meni hiljaiseksi tai häipy tai ei tajunnu.Moni nuori menee massan mukana ja luulee että niin sen pitääkin olla vaikkei pitäs.

Osoittaa harvinaista rohkeutta, että uskaltaa elää yksinään, sillä monet mieluummin kohtaisivat katkerimman vihamiehensä avoimella kentällä kuin kammiossaan oman sydämensä. (C. C. Colton)

Tähän ulkopuolisuuteen vastaten, en tiedä hehkuuko ylläni jonkinasteinen sädekehä kun tuntuu että mihin menenkin ihmiset pitävät minua heti ylimielisenä jos eivät tunne minua. Se vaan ahdistaa olla ns poissa omasta mukavuusalueesta, eli omasta rauhallisesta kodista. Olen hiljainen ja ujo enkä vaan saa suutani auki tietyissä sosiaalisissa tilanteissa. Kun he kysyvät minulta mitä elämääni kuuluu, en pysty kertomaan kun ei ole mitään kerrottavaa. Viihdyn omissa oloissani joka on myös murentanut parisuhdettani sekä suhteitani läheisiin. Olen alkanut pelkäämään ulos menoa, ihmisten katseita, sitä että olen esillä.

Pitäisi alkaa rakentaa omaa elämää kasaan vielä kun siihen on mahdollisuus, eihän ikää ole kun vasta 22 vuotta. Miten oppisin olemaan avoin ja sosiaalinen? Tuntuu että se vaatii kaikki voimat.

- Onneton

Tutulta tuntuu...
Ulkopuolisuuden tunne on ollut osa minua koko elämäni ajan. Ei vaan jaksa kiinnostaa. Monesti olen yrittänyt "pakottaa" itseni olemaan enemmän sosiaalinen tässä sosiaalisessa maailmassa kuitenkin epäonnistuen. Monesti koen syyllisyyttä siitä, että pitäisi olla enemmän mukana, mutta en vaan yksinkertaisesti pysty. Sosiaaliset tilanteet vie niin paljon energiaa.
Itse haen turvaa yksinäisyydestä, ja hiljaisuudesta. Parhaimmat hetket ovat niitä joita vietän kotona esim lukien tai tehden jotain muuta mielekästä. Näissä hetkissä ulkopuolisuuden tunne useimmiten unohtuu. Näin koen olevani täysin oma itseni.

Mikä tekee allekirjoittaneesta ulkopuolisen on se etten ole yrittänyt tarpeeksi koska masennuksen spiraali ynnä muut syyt jotka ego mulle sanelee. Lopputulos se että vuorovaikutustaidot tänäpäivänä ovat päin pyllyä ja olen arka ja haavoittuvainen.

Ei ole kunnon jalansijaa työelämässä. Ei kavereita, jotka olisi kiinnostunut musiikista tai taiteista samalla tavoin tai muutenkaan samoilla sfääreillä. Monta vuotta tunsin kateutta ja itsetuhoisuutta.

En väitä (enää) ettenkö voisi tästä kehittyä. Se vaatii nyt ennenkaikkea sen että hyväksyn itseni ja rupean tekemään asioita.