Ulkopuolisuus

[E-J]

Oletko kokenut olevasi ulkopuolinen? Et kuulu mihinkään, seuraat elämää sivusta tarkkailemalla. Haluaisit kuitenkin kuulua johonkin porukkaan, kaveripiiriin, seuraan, harrastuksen kiinnostuksen tai muun kautta. Mitään sellaista ei ole kuitenkaan löytynyt. Ehkä tilaisuuksia on ollut, mutta et ole niitä käyttänyt. Sinua on joskus kysytty mukaan jonnekin, mutta olet jokin tekosyyn varjolla jättänyt menemättä, kieltäytynyt. Nyt elämäsi on yksinäistä, ja uusien ihmissuhteiden luominen on vaikeata. Sinulla on vähän ystäviä, ehkä joku kuitenkin, jota tosin tapaat hyvin harvoin. Pelkäät sosiaalisia tilanteita, esillä olemista. Sinulla on kuitenkin rikas sisäinen maailma ja elämä on kiinnostavaa. Olet kiinnostunut monista asioista, luet, pohdit ja haaveilet paljon. Mutta, introverttius näivettää, jos se hallitsee elämää. Introverttius aiheuttaa ongelmia silloin tällöin. Jotain tulisi tehdä. Jokin muutos. Ulkopuolisuuden tunne ahdistaa.

Minusta tuntuu juuri tuollaiselta. En ole koskaan oikein kuulunut mihinkään. Pidän pienistä ja intiimeistä piireistä. En viihdy isoissa porukoissa, niissä olen tyypillisesti hiljainen. On minulla kiinnostuksen kohteita, jotka liittyvät työhön tai opiskeluun, mutta ne ovat yksinäistä puurtamista. Olen innokas kehittämään itseäni, oppimaan uutta. Olen kiinnostunut "liian" monista asioista. Luen paljon, tai ainakin käytän siihen paljon aikaa. Ulkoilen ja urheilen myös paljon, koska liikunta toimii minun kohdallani mielialalääkkeenä: mitä paremmassa kunnossa olen fyysisesti, sitä paremmin jaksan henkisesti. Vaikka koenkin olevani ulkopuolinen, jokin elämänmyönteinen perusvire pitää minut toimintakuntoisena. Silti jatkuvasti haluaisin olla aktiivisempi, sosiaalisempi ja onnellisempi - vähemmän ulkopuolinen.

Zemppiä kaikille kohtalotovereilleni!

P.S.
Jos haluat vaihtaa ajatuksia kanssani, ota yhteyttä..

[Jare]

Ajoittain on ulkopuolinen tunne, mutta ei koko ajan. Sisäinen maailma on tosiaan tarpeeksi kiinnostava, jottei jatkuvasti tarvitse etsiä ulkopuolista seuraa. Mulla on muutama ystäväkin. Tosin kuten aloitusviestissä mainitsit, pidän heihin liian vähän yhteyttä ja siinä mielessä olen vähän huonoa seuraa heille. Mutta jotenkin he ovat jaksaneet katsella mua kaikkien näiden vuosien ajan .

Joku uusi harrastus voisi ehkä olla kiva. Toisaalta työni ja sitten tämä "sisäinen maailmani" vie sen verran aikaa - tai ainakin kuvittelen niiden vievän - että en osaa irrottaa aikaa millekään uudelle. Ja runsaasta mielikuvituksesta huolimatta en ole keksinyt uutta harrastusta, joka kiinnostaisi minua. Ehkä pitäisi harrastuksen sijasta mennä vaikka jonnekin kurssille, kuten veneilykurssille, joka kestää vain määrätyn ajan. Nuorempana sitä kuvitteli osaavansa jo ajaa veneellä hyvin, mutta ehkä näin aikuisemmalla iällä sitä tajuaa että vanhempien ja viisaampien neuvoista voisi silti olla hyötyä ihan perus huviveneilyssäkin. Harrastukseksi en kuitenkaan veneilyä omalla kohdallani laskisi. Muutama kerta kesässä ei minun kohdallani tee siitä harrastusta . Mutta ehkä siellä kurssillakin ainakin hetken aikaa tapaisi uusia ihmisiä, vaikkei mitään pysyvää tuttavuutta syntyisikään.

[Petra]

Tätä nykyään ajattelen että ulkopuolisuuden tunne on vain itsessäni eroa muihin. Ei ole tarvetta kulkea laumassa eikä töissä ainakaan. Päinvastoin haen edes hetken olla yksin.

Tosin teen asiakastyötä ja olen usein työvuoron jälkeen niin täynnä ihmisiä ettei vapaa-aikana tarvita enää yhtään naamaa ympärille.

Ehkä juuri työni takia en kärsi siitä ettei niitä ystäviä ole montaa ja kuten täällä monilla tapaamiset jäävät tosi olemattomiksi. Ja silti sitä pitää ystävänään.

Mutta ulkopuolisuuden tunne siis lähinnä sellaista muiden kanssaihmisten tarkkailua enempi kuin negatiivista tunnetta ulkopuolelle jäännistä tms.

Tilanne muuttuu varmasti kun jään joskus toivottavasti eläkkeelle. Silloin viimeistään toivon asuvani sivukylällä metsän keskellä. Saattaa kuuppa hajota jos ei käy kaupungissa säännöllisin väliajoin jonkun kaupan ämpärijonossa tai muussa ihmisiä täynnä olevassa paikassa joita nykyisin välttelen lähes viimeiseen asti.

[mojopin]

Mikä tekee allekirjoittaneesta ulkopuolisen on se etten ole yrittänyt tarpeeksi koska masennuksen spiraali ynnä muut syyt jotka ego mulle sanelee. Lopputulos se että vuorovaikutustaidot tänäpäivänä ovat päin pyllyä ja olen arka ja haavoittuvainen.

Ei ole kunnon jalansijaa työelämässä. Ei kavereita, jotka olisi kiinnostunut musiikista tai taiteista samalla tavoin tai muutenkaan samoilla sfääreillä. Monta vuotta tunsin kateutta ja itsetuhoisuutta.

En väitä (enää) ettenkö voisi tästä kehittyä. Se vaatii nyt ennenkaikkea sen että hyväksyn itseni ja rupean tekemään asioita.

[Hiljainenmies]

Tutulta tuntuu...
Ulkopuolisuuden tunne on ollut osa minua koko elämäni ajan. Ei vaan jaksa kiinnostaa. Monesti olen yrittänyt "pakottaa" itseni olemaan enemmän sosiaalinen tässä sosiaalisessa maailmassa kuitenkin epäonnistuen. Monesti koen syyllisyyttä siitä, että pitäisi olla enemmän mukana, mutta en vaan yksinkertaisesti pysty. Sosiaaliset tilanteet vie niin paljon energiaa.
Itse haen turvaa yksinäisyydestä, ja hiljaisuudesta. Parhaimmat hetket ovat niitä joita vietän kotona esim lukien tai tehden jotain muuta mielekästä. Näissä hetkissä ulkopuolisuuden tunne useimmiten unohtuu. Näin koen olevani täysin oma itseni.

[Vieras]

Tähän ulkopuolisuuteen vastaten, en tiedä hehkuuko ylläni jonkinasteinen sädekehä kun tuntuu että mihin menenkin ihmiset pitävät minua heti ylimielisenä jos eivät tunne minua. Se vaan ahdistaa olla ns poissa omasta mukavuusalueesta, eli omasta rauhallisesta kodista. Olen hiljainen ja ujo enkä vaan saa suutani auki tietyissä sosiaalisissa tilanteissa. Kun he kysyvät minulta mitä elämääni kuuluu, en pysty kertomaan kun ei ole mitään kerrottavaa. Viihdyn omissa oloissani joka on myös murentanut parisuhdettani sekä suhteitani läheisiin. Olen alkanut pelkäämään ulos menoa, ihmisten katseita, sitä että olen esillä.

Pitäisi alkaa rakentaa omaa elämää kasaan vielä kun siihen on mahdollisuus, eihän ikää ole kun vasta 22 vuotta. Miten oppisin olemaan avoin ja sosiaalinen? Tuntuu että se vaatii kaikki voimat.

- Onneton

[Sakura]

Minäkin olen kotihiiri,aina kun menee jonnekin aattelee vaan milloin pääsee pois.
''Olen hiljainen ja ujo enkä vaan saa suutani auki tietyissä sosiaalisissa tilanteissa. Kun he kysyvät minulta mitä elämääni kuuluu, en pysty kertomaan kun ei ole mitään kerrottavaa.''
Täsmälleen niinkuin minulla. Itse olen harjoitellut sosiaalisuutta istumalla esim.kirjastossa ja ostarilla ja vain totutellut että ihmisiä on ympärillä.Koirapuistot yms on hyviä kun koira tulee tervehtii ja sitten voi kehaista perässä tulevalle omistajalle kuin hieno koira,eläimet on muutenkin hyvä ''linkki'' tai joku vastaava joka on ihan varmasti oma juttu.Itse olen 20w mietin joskus ns.oman elämän perustamista mutta sitten tuumasin hi*ot se olisi normaalia muiden silmissä mutta itse olisin onneton joten mitä järkeä? Olen täysin onnellinen ilman ystäviä,somea tms.Kaikki tuumas aikoinaan outo,friikki tms. Mutta kun kysyin elättekö vai kuvitteletteko elävänne? Ne meni hiljaiseksi tai häipy tai ei tajunnu.Moni nuori menee massan mukana ja luulee että niin sen pitääkin olla vaikkei pitäs.

Osoittaa harvinaista rohkeutta, että uskaltaa elää yksinään, sillä monet mieluummin kohtaisivat katkerimman vihamiehensä avoimella kentällä kuin kammiossaan oman sydämensä. (C. C. Colton)

[Vieras]

Niin kauan kuin muistan, olen ollut ulkopuolinen. Olen jättäytynyt ulkopuolelle ja vielä enemmän jätetty ulkopuolelle, melkein aina ja melkein kaikesta.
Ja oikeastaan seurasta riippumatta, eli oli porukka kuinka läheisiä ihmisiä tahansa, niin minä olen aina ja poikkeuksetta se, joka on ulkopuolinen.
En tiedä kuka on kyseinen henkilö tai mistä tapauksesta muut puhuu, koska kukaan ei ole minulle aiemmin asiasta maininnut ja nämä ns. "sisäpiirin vitsit"..... no enpä ole koskaan ollut paikalla kun näitä on kehitelty, eikä kukaan ole minulle niitä sen paremmin selitellyt, vaikka olisin joskus kysynytkin.
Joskus nuorempana tämä käytös jopa loukkasi minua, nimenomaan läheisimmiltä ihmisiltä, mies, hänen sukulaiset, omat sukulaiseni......
Nykyään en enää välitä, ei vaan enää jaksa kiiinnostaa. En ole pitkään aikaan enää edes kysynyt kenestä tai mistä puhutaan. En edes yritä kuunnella. Istun suosiolla hiljaa, omissa maailmoissani, katson tv:tä, naputan kännykkää, yms... Hymyilen ja joskus vastaan jotain ympäripyöreää asiaan josta en edes tiedä mistä siinä on kyse, näin edes esitän kohteliaasti kuuntelevani.

Kyllä on kamalaa kärsimystä jos joutuu kyläily-tilanteisiin. Ja aina on niin hyvä ja helpottunut olo kun nämä kyläily-tilanteet päättyvät.

[Hypnoticum]

Koen olevani ulkopuolinen ajoittain. Olen pienen elämäni harrastanut joukkuelajia ja siellä koin olevani ulkopuolinen ja sellainen ketä ei otettu mukaan synttereille tai pyydetty ulos treenien jälkeen, toisin kuin muita joukkuelaisia. Tämän toiminnan pistin sen piikkiin, että olen niin kilpailuhenkinen, että monet vieroksuvat sitä.
Näin myöhemmin olen miettinyt, että ei ongelma ole minun kilpailuhenkisyydessä, vaan siinä että en osaa olla pinnallinen ja laukoa latteuksia toisille ihmisille. Olen sairaanhoitaja ja työskentelen toki ihmisten kanssa hyvinkin paljon. Minua ei työ uuvuta, sillä nautin osaamisestani ja siitä että olen hyvä siinä mitä teen. Mutta vaikka olen sosiaalinen, avulias ja mukava töissä, niin en osaa olla mielistelijä ja koen että se on usein syy, miksi minut jätetään ulkopuolelle. En koe että voin sanoa mielipiteeni ääneen ja sitten hiljenen, vetäydyn ulkopuolelle, koska koen, että valehtelu toiselle ei ole sitä millainen haluan olla. Olen yrittänyt tätä, mutta se on asia mikä minut uuvuttaa ja en halua sitä. Joten usein päädyn ulkopuoliseksi vain sen takia, että en osaa olla pinnallinen ja mielistellä toisia, vaan koen että jokaisen ihmisen todelliset mielipiteet ja ajatukset mahtuvat maailmaan ja kun ne eroavat toisistaan, niin sillä saadaan keskustelua ja uusia ulottuvuuksia vuorovaikutussuhteisiin. Mut olen yksin ajatukseni kanssa, joten olen yksin ulkopuolella ja muut ovat mitä on.

[Kareida]

Kovin on tuttua tekstiä. Aina olen ollut se, joka jää ulkopuolelle. Jopa läheisissä ihmissuhteissa. Vanhemmiten esim. ystävyyssuhteet ovat jääneet tosi vähälle, kun tavallaan aina unohdun tilanteista. Toisaalta en niitä juuri kaipaakaan, toki joskus olisi mukava vaihtaa kuulumisia yksittäisten ihmisten kanssa.

Mulle ei juurikaan tulla juttelemaan tai tekemään tuttavuutta, mikä toisaalta on ihan hyväkin, mutta toisaalta taas esim. seurueessa välillä ihmetyttää, että mikä näkymätön muuri minulla on ympärilläni. Mikä on se "juttu", joka on minun ja muiden ihmisten välissä? T'ämä ei pitkään aikaan ole vaivannut, mutta ehkä nyt kun osallistumisesta tapaamisiin on keskusteltu omassa parisuhteessa, olen herännyt miettimään, miksi sosiaalisissa tilanteissa koen jääväni lähes poikkeuksetta ulkopuolelle.