Elämänasenne

Mitä tahansa yleistä, jolle ei ole omaa aluettansa.
aura
Viestit: 102
Liittynyt: 04.03.2015 17:46
Viesti:

Elämänasenne

Viesti Kirjoittaja aura » 19.04.2015 18:28

Kiinnostaisi tietää, millaisia elämänasenteiden eroja täällä introverttien keskuudessa ilmenee. Pidättekö itseänne positiivisina vai enemmän pessimismiin taipuvina, suhtaudutteko uusiin asioihin epäilevästi vai uteliaasti, mitä ajattelette ihmisistä ja maailmasta noin yleensä ja muuta sellaista?

--
Itse olen aika positiivinen, vastaanotan vastoinkäymiset ihan asiallisesti ja olen yleensä aika hilpeä tilanteesta huolimatta, enkä juuri voivottele, mutta osittain asenteeni elämää kohtaan on pelkäävä eikä aina edes realismin rajoissa, vaan pelot ovat tasoa ydinsota ja nälähätä. Tulevaisuutta ajatellessa voisi ajatella myös, mitä kaikkea hyvää voi tapahtua, mutta odotan automaattisesti aina pahinta. Kellään tätä samaa? Kannattaisiko tietoisesti muuttaa asennettaan, vai jatkaa samaan malliin, koska "pessimisti ei pety"? :lol:

Försti
Viestit: 45
Liittynyt: 27.03.2015 21:33

Re: Elämänasenne

Viesti Kirjoittaja Försti » 19.04.2015 18:46

.
Viimeksi muokannut Försti, 29.07.2022 21:01. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Elämänasenne

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 19.04.2015 19:40

Pakko myöntää että enemmän pessimistisyyteen olen kallellaan. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä kun on joutunut niin monesti elämässä pettymään, niin tulee aina jo varauduttua siihen pahimpaan. Tällöin se "iskukaan" ei tunnu tullessaan niin pahalta, kun sitä on mahdollisesti jo osannut odottaa.

Kieltämättä yleinen asenne menee varsinkin vastoinkäymisissä hyvin helposti siihen "ei tästä tule mitään, ihan sama luovuttaa ja heittää hanskat tiskiin". En tiedä liittyykö sitten enemmän muihin ongelmiin tai mihinkä. Epäilen usein myös kykyjäni ja työnjälkeäni, en siis luota itseeni - mutta toisaalta en kyllä luota muihinkaan. Olen yrittänyt suhtautua tulevaan positiivisemmin ja huolettomammin, mutta ei oikein tällä suorastaan neuroottisella luonteellani onnistu. Ehkä parempi elämänasenne olisi suhtautua kaikkeen neutraalimmin, eli jotain tältä väliltä.

Uusiin asioihin suhtaudun.... Noo, ehkä oikea sana on varautuneesti. En suoranaisesti epäilekään, mutta en myöskään heittäydy uteliaisuuden vietäväksi. Riippuu pitkälti asiasta, mutta pakko myöntää että olen pitkälti tapojeni ja rutiinieni orja.

Ihmissuhteista on vähän vaikea sanoa mitään, kun niitä on elämän aikana niin vähän ollut. Varsin varautuneeksi, pidättyväiseksi itseni näissäkin miellän. Mun on suoraan sanottuna hyvin vaikea kuvitella, että kukaan olisi musta aidosti kiinnostunut. En tule helposti kuorestani ulos ja minulla on kieltämättä melko useinkin vaikeuksia luottaa ihmisiin. Ehkä ne on taas ne kokemukset taustalla syynä tähänkin...

Passepartout

Re: Elämänasenne

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 20.04.2015 16:33

aura kirjoitti:K Kannattaisiko tietoisesti muuttaa asennettaan, vai jatkaa samaan malliin, koska "pessimisti ei pety"? :lol:
Toisin kuin positiivisuususkovaiset kuvittelevat, taipumus optimismiin/pessimismiin on aika pitkälti synnynnäisiin temperamenttipiirteisiin liittyvä ominaisuus jota ei voi tietoisella päätöksellä noin vain muuttaa.

Minua on lapsesta saakka sanottu pessimistiksi. Itse kyllä koen pikemminkin olevani realisti jos tällä asteikoilla mitataan. Toisaalta luonnehtisin itseäni myös kyynikoksi ja ehkä jopa nihilistiksi -nämä ovat siis eri asioita kuin pessimismi, toisin kuin usein ihmiset kuvittelevat.

Vaikutan ilmeisesti pessimistiltä siksi, että en näe mitään syytä olettaa että minulle kävisi sen paremmin kuin muillekaan. Kun yleensä terveellä ihmisellä on niin sanottu optimismiharha, eli ihminen olettaa että hänelle käy aina paremmin kuin jollekin toiselle täsmälleen vastaavassa tilanteessa. Lievästi masentuneet on kuulemma ainoita jotka suhtautuvat omaan tulevaisuuteensa oikeasti realistisesti. Tosin tuolla logiikalla minä olen ollut koko elämäni lievästi masentunut; minulle on aina ollut aivan selvää että kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa koska tahansa. Ei se välttämättä järin todennäköistä ole, mutta tiedostan että en ole sen enempää turvassa kuin muutkaan.

Niin juu, ja turhan murehtiminen on sitten vielä ihan eri asia kuin pessimismi.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Elämänasenne

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 20.04.2015 18:03

Passepartout kirjoitti:Lievästi masentuneet on kuulemma ainoita jotka suhtautuvat omaan tulevaisuuteensa oikeasti realistisesti. Tosin tuolla logiikalla minä olen ollut koko elämäni lievästi masentunut; minulle on aina ollut aivan selvää että kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa koska tahansa. Ei se välttämättä järin todennäköistä ole, mutta tiedostan että en ole sen enempää turvassa kuin muutkaan.
Tällainen käsitys on mullakin ja kuvastaa aika hyvin ajattelutapaani.

j_v_
Viestit: 27
Liittynyt: 05.04.2015 23:23
Viesti:

Re: Elämänasenne

Viesti Kirjoittaja j_v_ » 22.04.2015 21:01

Försti kirjoitti:Suhtaudun itse suhteellisen positiivisesti ja huolettomasti tulevaan. Joskus jopa liiankin huolemattomasti. Mitä tulee kouluun ja työhön niin ajattelen yksinkertaisesti; teen oman osuuteni kunnolla niin kaikki hoituu hyvin. Toistaiseksi on toiminut, töitä on tiedossa, jne. Sillon ku asiat ei oo menny putkee (pienissä/keskisuurissa asioissa), niin asenteeni on ollu suuntaan "ei voi mittää, turha murehtia" ja yritän uudestaan / jatkan eteenpäin. Joskus otan nuo vastoinkäymiset huumorilla.

Mitä tulee ihmissuhteisiin, sillä saralla oon kohtalaisen pessimistinen. Muissa asioissa pyrin turvautumaan järkeen ja logiikkaan jos koen olevani "hukassa" tai ei ole aikaisempaa kokemusta.
Onneksi ei ole töiden puolesta tarvinnut miettiä sen jatkuvuudesta, aina riittää tekemistä. Se on ollut yksi asia, mikä on pitänyt elämän jotenkin raiteillaan. Toisaalta se on osittain jäänyt lähes ainoaksi sosiaalliseksi sisällöksi perheen ja muutaman kaverin ulkopuolelta. Työt vei toiselle paikkakunnalle ja ne vähät kaverit jäivät sinne, eikä vastaavia ole vuosikymmenessä tullut. Miten se edes olisikaan mahdollista, jos heidät on tuntenut jo noin 20 vuoden ajan.
niksuu93 kirjoitti:
Passepartout kirjoitti:Lievästi masentuneet on kuulemma ainoita jotka suhtautuvat omaan tulevaisuuteensa oikeasti realistisesti. Tosin tuolla logiikalla minä olen ollut koko elämäni lievästi masentunut; minulle on aina ollut aivan selvää että kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa koska tahansa. Ei se välttämättä järin todennäköistä ole, mutta tiedostan että en ole sen enempää turvassa kuin muutkaan.
Tällainen käsitys on mullakin ja kuvastaa aika hyvin ajattelutapaani.
niksuu93 kirjoitti:Pakko myöntää että enemmän pessimistisyyteen olen kallellaan. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä kun on joutunut niin monesti elämässä pettymään, niin tulee aina jo varauduttua siihen pahimpaan. Tällöin se "iskukaan" ei tunnu tullessaan niin pahalta, kun sitä on mahdollisesti jo osannut odottaa.

Kieltämättä yleinen asenne menee varsinkin vastoinkäymisissä hyvin helposti siihen "ei tästä tule mitään, ihan sama luovuttaa ja heittää hanskat tiskiin". En tiedä liittyykö sitten enemmän muihin ongelmiin tai mihinkä. Epäilen usein myös kykyjäni ja työnjälkeäni, en siis luota itseeni - mutta toisaalta en kyllä luota muihinkaan. Olen yrittänyt suhtautua tulevaan positiivisemmin ja huolettomammin, mutta ei oikein tällä suorastaan neuroottisella luonteellani onnistu. Ehkä parempi elämänasenne olisi suhtautua kaikkeen neutraalimmin, eli jotain tältä väliltä.

Uusiin asioihin suhtaudun.... Noo, ehkä oikea sana on varautuneesti. En suoranaisesti epäilekään, mutta en myöskään heittäydy uteliaisuuden vietäväksi. Riippuu pitkälti asiasta, mutta pakko myöntää että olen pitkälti tapojeni ja rutiinieni orja.

Ihmissuhteista on vähän vaikea sanoa mitään, kun niitä on elämän aikana niin vähän ollut. Varsin varautuneeksi, pidättyväiseksi itseni näissäkin miellän. Mun on suoraan sanottuna hyvin vaikea kuvitella, että kukaan olisi musta aidosti kiinnostunut. En tule helposti kuorestani ulos ja minulla on kieltämättä melko useinkin vaikeuksia luottaa ihmisiin. Ehkä ne on taas ne kokemukset taustalla syynä tähänkin...
Kauas on tultu niistä ajoista kun hymypoika-patsas osoitettiin minulle koulun ensimmäisinä vuosina. Jota en edes mennyt itse hakemaan, sosiaaliset ja esiintymisen pelot tulivat jo silloin esille :|

Vaikka optimismia näkyykin silloin tällöin, peittyy se kuitenkin usein realistisen katsomuksen ja joskus jopa hieman sarkastisen pessimismin alle. Unohtamatta mini-kyynikkoa, mikä saisi myös pysyä sellaisena, eikä se tarvitse yhtään enempää jalansijaa. Haluaisin uskoa edelleen, että olisin se patsaan omaava iloinen, positiivinen ja avoin kaveri, ketä olisi helppo lähestyä asiassa kuin asiassa, mutta kokemus näyttää ihan jotain muuta. Varmaan osittain oman ulkoisen olemuksen takia, kun vetäydyin/jouduin omiin oloihin sekä "elämä vei eri suuntaan kuin ajattelit", että yleinen epävarmuus ja varautuneisuus, itsetunnosta ja -luottamuksesta puhumattakaan. Joskus tuntuu myös elämänkatsomuksen olevan hieman liian naiivi joidenkin asioiden suhteen. Alkaa menemään hieman ohi aiheen jos vielä kauemmin jatkan, mutta tiivistetysti asia oli tässä.

Kaiken takana on paljon käsittelemätöntä dataa, toivottavasti tästä on siihen apua.

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa