Introvertin oman ajan/tilan kunnioitus

[niksuu93]

Minua kiinnostaisi tietää suuresti, millä tavalla muut ihmiset (ekstrovertit) yleensä reagoivat introvertinomaiseen käytökseenne ja erilaisiin tarpeisiinne? Annetaanko teille riittävästi sitä omaa aikaa ja tilaa? Entä ymmärretäänkö suurta yksinolon haluanne mitenkä hyvin vai tuppaudutaanko seuraan vaikka väkisin, kuvitellen että se toinen tekee hyvää kun pitää seuraa? Jotkut kun helposti ajattelevat, että ihmisen ei ole koskaan hyvä olla yksin vaan tilanne pitää korjata välittömästi. Omiin oloihin hakeutumista sitten paheksutaan, pidetään itsekkäänä ja katsotaan muutenkin kieroon.

Tästä oman ajan/tilan kunnioituksesta on nimittäin muodostunut omalla kohdallani ihan todellinen ongelma. Olen yrittänyt selittää parhaani mukaan, että minä nautin yksinolosta, tarvitsen sitä säännöllisesti eikä se ole minulle ongelma, mutta ei. Asia muistetaan ehkä viikon verran ja sitten tilanne valuu takaisin siihen lähtötilanteeseen. Alkaa olla todella häiritsevää kun läheisetkin soittelevat lähes päivittäisellä rytmillä kertoakseen tyhjänpäiväisiä tekemisiään ja minun velvollisuus olisi ilmeisesti niistä aina heitä kuunnella. Vaikea pitää vain linjaa auki hiljaa kuunnellen, kun itsellä ei ehkä 24h sisään ole tullut mitään kerrottavaa viime kerrasta. Sitten kun yrität puolustautua, huomioida myös omat tarpeesi, toisessa päässä loukkaannutaan ja usein aika pahastikin, koska on kuulemma hyvin itsekästä ja epäkunnioittavaa käyttäytyä heitä kohtaan näin. Kaikki olisivat heti hiiiirmu tyytyväisiä, kun kiinnostavin pirtein iloisin mielin vain kuuntelisin heidän päiväilyään kuluneen viikon säästä, arkiaskareidensa tekemisestä ja siitä, kuinka heillä on niin tylsää. Tylsyys on muutenkin mielenkiintoinen käsite, sillä itse koen sitä vain aniharvoin. Tätä jaksettiin mm. tänäänkin taas ihmetellä: miten työttömällä ihmisellä ei muka ole tylsää? Jaa-a, kaikille se työ ei ole koko elämä.

Alkaa tosiaan vain ottaa tämä päähän, että "huojuva torni" pysyy vain silloin pystyssä kun tekee niin kuin toiset haluavat. Tästä aiheestahan oli keskustelua jo toisessakin ketjussa. Silloin on itse itsekäs, kun toisen itsekkyyttä rajoittaa. Ja minusta tämä pätee myös tähän varsin hyvin. Tasa-arvoiseen asemaan on hyvin vaikea päästä, kun aina pitäisi mennä sen toisen sosialisoinnin ehdoilla eikä missään nimessä mennä vaatimaan mitään omaa aikaa ja tilaa, jotta pakka pysyy kasassa. Tottakai aina (jopa ensisijaisesti) ajattelen myös toisia ihmisiä ja heidän tunteitaan, mutta alkaa todenteolla vain väsyttämään tämä asetelma. "Mä tiedän että sä haluat olla rauhassa, mutta minä haluan puhua - ja sinun pitää kuunnella."

Jatkuva säännöllinen kyläily (= väh. kerran viikossa) alkaa myös ottamaan päähän, koska tämä luo paineita minun päähäni. Muodostuu jotenkin juuri tällainen käsitys, että minä olen velvollinen pitämään alituiseen yhteyttä - vaikka sitten oman hyvinvointini kustannuksella. Kaikki eivät myöskään ymmärrä sitä, että minulla on myös oma elämä ja se että jos sanon olevani kotona, ei tarkoita sitä että minulla olisi välttämättä ylimääräistä aikaa tai edes halua rupatella. Vanhukset ovat kieltämättä tässä pahimpia. Ei sillä, rakastan isovanhempiani kovasti, mutta on jotenkin vain itse introverttina ihmisenä niin vaikea jaksaa käsittää, miten joillekin käytännössä koko elämä voi olla niin kiinni niissä sosiaalisissa suhteissa. Itselle kun ne hädin tuskin pääsevät edes TOP 5:een. Musta ois itsestäni ainakin hyvin vaikea kuvitella rakentavani elämääni pelkkien toisten ihmisten varaan. Ihmisen onni ei saa muodostua pelkistä ihmissuhteista, se pitää lähteä ennenkaikkea itsestä.

Olen useassa ketjussa puhunut ajoittaisista yksinäisyyden tunteista. Ne nimenomaan tulevat tästä merkityksellisten ihmissuhteiden puuttumisesta. Toki perhe on hyvin tärkeä, mutta hekään eivät välttämättä ole sellaisia henkilöitä joiden kanssa jaksaisi alituiseen olla. Sitä enemmän hakisi sellaista seuraa, jonka kanssa on syvempi yhteys - muukin kuin pelkkä veriside. Heitä, joiden seurassa aidosti itse viihtyisi. Nykyisten kontaktien kanssa kun alkaa tuntua siltä, että heidän kanssaan on enemmän tekemisissä pelkästä velvollisuudentunteesta kuin omasta halusta.

Miten teidän oman ajan ja/tai tilan tarvetta on kunnioitettu? Miten siihen on suhtauduttu?

[INTPinson]

Mun äiti ja veli (varsinkin äiti) tuntee kyllä mut niin hyvin, etteivät yleensä tuu häiritsemään mua mun huoneeseen, ellei heillä sitten ole jotain tärkeää asiaa. Tietävät kyllä sen, että varsinkaan silloin kun mä soitan tai pelaan, mulle ei kannata tulla puhumaan sanaakaan tai saa hyvin äkäisen vastauksen. Muuten olen sen verran vähän ihmisten kanssa tekemisissä, ettei mua nyt ainakaan tarpeettomasti häiritä . Suomessa nyt harvemmin tuntemattomatkaan tuppaa seuraan muuten kuin kännissä yökerhossa.

[Mawerick]

[Passepartout]

Tuo Maverickin laittama sitaatti on kyllä itse asiass alunperin Greta Garbon, Suuren Yksinäisen. "I want to be left alone."

Huomasin tässä yhtenä päivänä, että minua ei enää juuri kukaan piinaa puhelinsoitoilla. Se on hyvä se. Varsinkin masennuksen ollessa pahimmillaan olin joskus monta päivää ahdistunut kun odotin äidin jokaviikkoista puhelua. Ilmeisesti olen avautunut tarpeeksi siitä, miten vihaan puhelimessa puhumista.

Minähän olen myös ollut tässä asiassa aika suoraviivainen; anoppi yritti tuttavuuden alkuvaiheessa soitella minulle välillä mutta jätin systemaattisesti sen puheluihin vastaamatta. Aina. Anoppi sitä taisi miehelle ihmetellä joka oli sitten sanonut, että älä soita sille, ei se tahdo puhua puhelimessa.

Ei minullakaan ennen ollut näin helppoa, mutta ilmeisesti mielenterveysongelmat on lähipiirinkin mielestä riittävän hyvä peruste kaivata omaa rauhaa. Ja toisaalta mt-ongelmat teki sen, että saatoin mahdollisesti sanoa aika ärhäkästi jos en saanut omaa tilaani.

Ainoa joka ei tunnu tajuavan on kummitätini. Hän ei sentään soittele, mutta silloin harvoin kun nähdään, kutsuu kylään. "Josko te nyt tänä kesänä kerkeäisitte meillekin." Odotan mielenkiinnolla koska sille valkenee, että en tule kylään koska en halua tulla. En suoraan sanottuna edes käsitä miksi se kutsuu minua, ei meillä ole mitään puhuttavaa keskenämme. Tai kummitäti kyllä puhuu ihan kenelle hyvänsä aivan loputtomiin itsestään, mutta luulisi koulutetun ihmisen kykenevän sen verran introspektioon että ymmärtäisi ettei tuollainen ole muille järin viihdyttävää.

Luultavasti kaikki ihmiset oikein hyväksy sitä, että tarvitsen niin paljon omaa tilaa ja aikaa. Mutta jäljelle jääneet ovat oppineet että eivät voi asialle yhtään mitään. Ehkäpä melko rankka karsintavaihe tuttavapiirissäni on toiminut varoittavana esimerkkinä ja jakeluun on mennyt, että minun elämässäni ollaan minun ehdoillani tai ei ollenkaan.

Tottakai minäkin joustan jossain määrin, esim. siedän anoppia äitienpäivänä ja jonkun verran muutenkin jne. Oleellista on se, että minä päätän kuin paljon.

Mutta minunkin kohdallani asiat selkiytyi näin vasta kun tajusin, että jos haluan elää niin että voin mahdollisimman hyvin, minun on yksinkertaisesti pakko loukata ihmisiä. Koska ne loukkaantuu jos en suostu siihen sosialiseeraamisen määrään, mitä ne itse tarvitsevat. Eikä asia valitettavasti edes yleensä mene perille millään ystävällisellä tavalla, on vain esitettävä ehdoton totuus josta ei keskustella. Esimerkiksi anoppini ilmeisesti on edelleen vähän loukkaantunut siitä, että en suostu puhumaan puhelimessa sen kanssa. No, minulle on yhdentekevää mitä anoppi ajattelee mutta on tässä prosessissa loukkaantuneet sellaisetkin ihmiset joiden tunteista välitän. Mutta sen kanssa on vaan elettävä; en minä voi loputtomiin tehdä itselleni väkivaltaa vain siksi että muilla olisi kivaa.

[niksuu93]

Minähän olen myös ollut tässä asiassa aika suoraviivainen; anoppi yritti tuttavuuden alkuvaiheessa soitella minulle välillä mutta jätin systemaattisesti sen puheluihin vastaamatta.

Täällä tuo ei toimi. Soittajataho nimittäin soittaa vaikka 1000x niin kauan kuin puhelimeen vastataan. Jotkut tekee myös suoraan niin, että jos ei mene vastaajaan - jättää linjan auki hälyttämään, laittaa kauittimen päälle, puhelimen pöydälle ja jatkaa hommiaan. Kun kuulee että vastaan, palaa puhelimeen.

Ei minullakaan ennen ollut näin helppoa, mutta ilmeisesti mielenterveysongelmat on lähipiirinkin mielestä riittävän hyvä peruste kaivata omaa rauhaa. Ja toisaalta mt-ongelmat teki sen, että saatoin mahdollisesti sanoa aika ärhäkästi jos en saanut omaa tilaani.

MT-ongelmat ovat kieltämättä oiva keino saada ihmiset kaikkoamaan ympäriltään. Jos minä avautuisin/olisin avautunut omista ongelmistani tarkemmin, takaan että 90% ihmisistä ympärilläni sanoisin välinsä poikki. Ainakin täällä Savossa kun mielenterveysongelmat tuntuvat EDELLEEN merkitsevän tismalleen samaa asiaa kun hulluus. Joku taisi ihan suoraan tokaista, että "masentuneet kuuluisi laittaa vaikka pakkohoitoon, etteivät voi sairastuttaa terveitä ihmisiä". Hyvin avarakatseista porukkaa täällä.

Kyllä sen itsekin ihan huomaa, että sitä kaipaa vaan entistä enemmän sitä omaa aikaa/rauhaa ja lepoa kun voi henkisesti huonommin. Ja silloin myös tulee helpommin tiuskittua ja sanottua normaalia pahemmin muille, kun itse ei kestä niin paljon kuin yleensä. Tässäkin vain on yleensä se ongelma, että jos vaikka kertoo jollekin läheiselle kärsivänsä masennuksesta/ahdistuksesta, yhteydenpito vain tiivistyy edelleen. Koska he haluavat pitää seuraa ja huolehtia. Jotkut myös suoraan luulevat että yksin oleminen/yksinäisyys aiheuttaa masennusta. He kuvittelevat voivansa "parantaa" minut juttelemalla minulle entistä enemmän, vaikka säästä!

Mutta minunkin kohdallani asiat selkiytyi näin vasta kun tajusin, että jos haluan elää niin että voin mahdollisimman hyvin, minun on yksinkertaisesti pakko loukata ihmisiä. Koska ne loukkaantuu jos en suostu siihen sosialiseeraamisen määrään, mitä ne itse tarvitsevat. Eikä asia valitettavasti edes yleensä mene perille millään ystävällisellä tavalla, on vain esitettävä ehdoton totuus josta ei keskustella.

Samaan lopputulokseen olen itsekin päätymässä. Järkipuhe tai ystävälliset vinkit eivät auta, kun niitä ei oteta tosissaan - tai sitten ne vain sivuutetaan täysin. Hetkellisesti saatetaan kertomani introverttiudesta ja introvertin erilaisista tarpeista muistaa, mutta tilanne palaa jo viikossa siihen entiseen malliin. Tässä on myös se ristiriita, että mitä enemmän ihmisiin on yhteydessä tai heille on mieliksi, sitä enemmän he ovat tekemisissä. Melkein ainut keino saada olla edes tilapäisesti rauhassa on loukata heitä. Ja sehän onnistuu helposti: riittää vain että sanoo ettei jaksa kuunnella tai olla tekemisissä ja että haluaa olla yksin. Tämän ne ihmiset ottavat viimeistään niin verisenä loukkauksena juuri heitä kohtaan, että turha odottaa enää yhteydenpitoa.

Ongelma vain tässäkin on se, että en halua olla ihmisille, varsinkaan läheisilleni, ilkeä, vaan haluaisin viestittää tämän viestin heille jotenkin muuten. Ei vain taida olla mahdollista? Sitä paitsi, mietin ihan liian helposti sitä jos joku pahoittaa mielensä minun takiani, että ei tule senkään takia onnistumaan. Hyvinvointini kärsii nimittäin yhtä paljon siitä kuin introvertin tarpeiden laiminlyönnistä.

Olen umpikujassa.

[Passepartout]

Ongelma vain tässäkin on se, että en halua olla ihmisille, varsinkaan läheisilleni, ilkeä, vaan haluaisin viestittää tämän viestin heille jotenkin muuten. Ei vain taida olla mahdollista? Sitä paitsi, mietin ihan liian helposti sitä jos joku pahoittaa mielensä minun takiani, että ei tule senkään takia onnistumaan. Hyvinvointini kärsii nimittäin yhtä paljon siitä kuin introvertin tarpeiden laiminlyönnistä.

Olen umpikujassa.

Ei sun ole pakko olla ilkeä. Pointtini oli se, että jos vaan ilmaisee oman tahtonsa jämäkästi, ihmiset loukkaantuu. Vaikka et sinänsä siis tekisi mitään loukkaavaa, sanot vain että tämä on nyt minun tapani enkä keskustele asiasta.

Et sä olet vastuussa muiden ihmisten tunteista. Jos siis ei tahallaan pahoita toisen mieltä vaan se mielensäpahoittaminen on vain seurausta siitä että turvaat omat rajasi. Ihmiset vaan on jumalattoman herkkiä loukkaantumaan jos kaikki ei mene niiden mielen mukaan ja sen kanssa on vaan elettävä jos haluaa suojella itseään.

Ymmärrän kyllä sinua, mäkin yritin ennen aina hirveästi silittää muita myötäkarvaan ettei kenellekään vaan tulisi paha mieli. Nykyään olen vihdoin tajunnut että toiset ihmiset loukkaantuu siksi että ne haluaa loukkaantua eikä niiden loukkaantuminen ole mitenkään mun vastuullani.

Puoliksi todellinen, puoliksi kuviteltu esimerkki:
Äiti: "Lähtisitkö seurakseni sen-ja-sen kaukaisen sukulaisen hautajaisiin?"
Passepartout: "En. Hautajaiset on ahdistavia."
Äiti loukkaantuu. Vanha Passepartout tunsi tuollaisessa tilanteessa kauheaa syyllisyyttä, koska Pahoitti Toisen Mielen. Oikeastihan tuossa oli kyse vain siitä, että suojelin itseäni pitkästyttävältä ja ahdistavalta tilanteelta. Äitini loukkaantui, koska en tehnyt mitä hän halusi. Yhtä hyvin minä olisin voinut loukkaantua siitä että äitini edes kehtaa pyytää minua hautajaisiin.

Itseään saa suojella. Rajojaan saa puolustaa. Ihmisille saa sanoa jämäkästi EI. Saa sanoa, että tämä on minun tapani, eläkää sen kanssa. Mistään näistä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaikka joku niistä mielensä pahoittaisi. Se, että haluaa olla kiltti ja ystävällinen ihminen ei tarkoita että pitäisi aina tehdä muille mieliksi.

[niksuu93]

Ei sun ole pakko olla ilkeä. Pointtini oli se, että jos vaan ilmaisee oman tahtonsa jämäkästi, ihmiset loukkaantuu. Vaikka et sinänsä siis tekisi mitään loukkaavaa, sanot vain että tämä on nyt minun tapani enkä keskustele asiasta.

Et sä olet vastuussa muiden ihmisten tunteista. Jos siis ei tahallaan pahoita toisen mieltä vaan se mielensäpahoittaminen on vain seurausta siitä että turvaat omat rajasi. Ihmiset vaan on jumalattoman herkkiä loukkaantumaan jos kaikki ei mene niiden mielen mukaan ja sen kanssa on vaan elettävä jos haluaa suojella itseään.

Ymmärrän kyllä sinua, mäkin yritin ennen aina hirveästi silittää muita myötäkarvaan ettei kenellekään vaan tulisi paha mieli. Nykyään olen vihdoin tajunnut että toiset ihmiset loukkaantuu siksi että ne haluaa loukkaantua eikä niiden loukkaantuminen ole mitenkään mun vastuullani.

Itseään saa suojella. Rajojaan saa puolustaa. Ihmisille saa sanoa jämäkästi EI. Saa sanoa, että tämä on minun tapani, eläkää sen kanssa. Mistään näistä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaikka joku niistä mielensä pahoittaisi. Se, että haluaa olla kiltti ja ystävällinen ihminen ei tarkoita että pitäisi aina tehdä muille mieliksi.

Niinhän ne tuppaa loukkaantua. Mullakin on juuri tuo ongelmana, että ihmiset ympärilläni loukkaantuvat välittömästi ellen tee heidän mielensä mukaan. Jos kerrankin pidän pääni ja sanon ihan ystävällisesti, että ei, niin sitten sieltä alkaa sellainen haukkuminen ja valitus että "ethän sä voi noin mulle tehdä" että oksat pois. Syyllistää ne myös osaa erinomaisesti, aina saanut oman päänsä pidettyä kuulla "kuinka itsekäs ja ilkeä tapaus olen kun teen heille näin". "Sun pitää ymmärtää, että mä haluan että tehdään näin". Niin, minun kyllä pitäisi aina muiden tarpeita ymmärtää, mutta kukaan ei kuuntele koskaan minun.

Viesti ei vain tunnu menevän ystävällisesti sanottuna perille. Olen mm. monesti sanonut, että ei tarvitse jatkuvasti soitella kun ei ole kuitenkaan mitään asiaa ja monesti olen myös luvannut, että minä soitan ensi kerralla sitten täältäpäin, vaikka torstaina. Mutta ei, ei anneta edes mahdollisuutta pitää lupausta. Puhelin pirisee päivittäin useitakin kertoja päivässä juuri näitä turhapäiväisiä kuulumispuheluita ja samalla tietysti valitetaan miten on niin tylsää ja minun kuuluisi tietysti oitis hypätä heitä viihdyttämään. Joskus myös ihan suoraan keksitään vain tekosyitä että saadaan "lupa" soittaa, ja jo minuutin jälkeen puhelun kääntyykin taas samaksi jauhamiseksi. Vastaamatta jättäminen ei auta, sillä jos missaan useamman puhelun - ollaan suunnilleen huoltomiehen kanssa ovella, että "mikä siellä oikein on kun ei enää edes puhelimeen vastata?" Aivan käsittämätöntä touhua! Ei mitään ihmisen oman tilan kunnioitusta! Koska sillä ei ole mitään väliä, koska minun tarpeeni sosialisoida ja olla tekemisissä on suurempi kuin kunnioitukseni sinun tarpeita kohtaan.

Olen tosiaan tullut siihen tulokseen, että tässä ei mikään muu auta kuin sanoa suoraan päin naamaa ens kerralla kun soittaavat että: Älä soita mulle jatkuvasti, mä en jaksa kuunnella. Mä haluan olla rauhassa". Tai sitten vain ilmaistava että "sun on aika alkaa kunnioittamaan minun tarpeitani, jos haluat säilyttää välisi minuun". Ehkä vihdoin silloin menisi asia perille. Mutta tästä saa seuraa 95% läheisieni kohdalla sellainen mykkäkoulu ja selän takana puhuminen, "miten kamala ja hirvee ihminen se on ja miten pahasti se mulle sano, ajatelkaa" että en tiedä kannattaako. Osalla sukulaisista on myös sen verran heikko psyykkinen kantti, että herkempi alkaisi tämän puhelun jälkeen jo uhkailemaan parvekkeelta hyppäämisellä, jos ei tehdä mieliksi...

Ei tietysti pitäisi tuntea syyllisyyttä tästä, koska minä en ole tehnyt mitään väärää - pidän vain oman pääni ja suojelen hyvinvointiani. Olen vain liian kiltti ja empaattinen ihminen, että voisin aiheuttaa toiselle mielipahaa. Nähtävästi sitä on vain mahdoton välttää, koska minun on alettava valitsemaan muiden miellytyksen ja oman psyykkisen hyvinvointini väliltä. Mä en voi todellakaan miellyttää muita vain löytääkseni itseni TAAS sängyn pohjalta...

[Passepartout]

[
Ei tietysti pitäisi tuntea syyllisyyttä tästä, koska minä en ole tehnyt mitään väärää - pidän vain oman pääni ja suojelen hyvinvointiani. Olen vain liian kiltti ja empaattinen ihminen, että voisin aiheuttaa toiselle mielipahaa. Nähtävästi sitä on vain mahdoton välttää, koska minun on alettava valitsemaan muiden miellytyksen ja oman psyykkisen hyvinvointini väliltä. Mä en voi todellakaan miellyttää muita vain löytääkseni itseni TAAS sängyn pohjalta...

Helppoahan se ei ole, ja tuntuu että sinun tilanteesi on vielä tosi rasittava. Mutta ihmisen ensisijainen velvollisuus on kuitenkin suojella itseään ja huolehtia itsestään -jos niin ei tee, ei voi olla muillekaan hyvä kun omat voimavarat loppuu.

Kyllä ne sukulaiset siitä toipuu. Ja jos ei toivu, mitä sitten? Ja jos joku alkaa uhkailla parvekkeella hyppäämisellä -no, se on niin törkeää emotionaalista kiristystä että sellaiselle ihmiselle ei tarvitse kyllä olla kiltti. Meidän yksi sukulaismies (diagnosoitu patologinen narsisti) aina soitteli kännipäiten ja uhkaili tappavansa itsensä. Siihen asti, että isäni sille kerran sanoi että siinähän tapat sitten mutta lakkaa märisemästä. Soittelu loppui mutta ei se itseään tappanut kuin pari vuoden päästä -eikä siinä kyllä kukaan mitään menettänyt.

[niksuu93]

Helppoahan se ei ole, ja tuntuu että sinun tilanteesi on vielä tosi rasittava. Mutta ihmisen ensisijainen velvollisuus on kuitenkin suojella itseään ja huolehtia itsestään -jos niin ei tee, ei voi olla muillekaan hyvä kun omat voimavarat loppuu.

Kyllä ne sukulaiset siitä toipuu. Ja jos ei toivu, mitä sitten? Ja jos joku alkaa uhkailla parvekkeella hyppäämisellä -no, se on niin törkeää emotionaalista kiristystä että sellaiselle ihmiselle ei tarvitse kyllä olla kiltti.

Kieltämättä aika rasittavalta tuntuu. Inhottaa kun omat vähäiset voimavarat kuluu toisia miellyttäessä. Sama kuvio tuntuu vain toistuvan päivästä toiseen. Tänäänkin taas loukkaannuttiin, kun vain jämäkästi mutta ystävällisesti sanoin asioiden hoitamisen jälkeen, että "en ehdi jäämään kaupungille, mulla on muutakin tekemistä viimeisinä vapaapäivinäni kuin pitää toisille seuraa kaupunkikierroksella". Siitähän sitä taas vedettiin semmoset herneet nenään ja mikä naurettavinta: toinen loukkaantui myös siitä, kun minä loukkaannuin aiheesta hänelle kun venttasin puoli tuntia sateessa ja ei viitsitty edes ilmoittaa että on myöhässä. Minun olisi tietysti pitänyt silitellä päätä, että "ei se mitään, ei haittaa vaikka juoksin itse tänne henki kurkussa kun luulin myöhästyväni ja kastuin sitten ihan likomäräksi". Just.

Oma kulttuurinsa on sitten vielä tämä, että soitellaan aina perään "kun sinä sanoit niin pahasti" tai "miks sä oot suuttunut mulle?". Eihän se nyt hyvänen aika tarkoita jos minä oman tahtoni ilmaisen että minä olisin vihainen tai suuttunut. Jotenkin vaan tuntuu että koko suku on sellaista että niille ei uskalla puhua kuin lässyttämällä ettei vaan tule väärinkäsityksiä.

Aion todellakin pitää jatkossa omista tarpeistani hyvin tiukasti kiinni. Kumpa vain saisin muut jotenkin käsittämään, että en ole suuttunut heille tai että he eivät ole tehneet mitään väärään, vain koska haluan olla yksin. Kyllä minä heitä rakastan ihan samalla tavalla kuin ennenkin, vaikka en jaksaisikaan aina olla tekemisissä tai kuunnella. Ja sitten kun vielä otettaisiin ilmaisemani tarpeeni tosissaan: tällä hetkellä kun yrität selittää heille, että tarvitsen olla säännöllisesti yksin koska saan siitä energiaa - saan niskaani vain sen tyypillisen lausunnan: "Tuo ei ole normaalia, taidat olla masentunut. Kyllä normaali ihminen haluaa olla ihmisten kanssa tekemisissä, eikä syrjäytyä vain kotiinsa." Ja toinen: "Sinun pitää kyllä ymmärtää, että minä haluan soitella ja että käyt kylässä säännöllisesti". Niin, minun kyllä pitäisi aina ymmärtää, mutta kuka koskaan ymmärtäisi sitä että minä tarvitsen olla yksin, omissa oloissani - vain ajatuksissani, jotta jaksan taas seuraavaan päivään?

Hyvin vaikea tilanne. Ymmärrystä toisesta suunnasta ei tule, eikä minun sisäänpäinkääntyneen ihmisen selityksiä oteta tosissaan. "Onkos tämä taas joku uusi muoti-ilmiö, jolla haetaan hyväksyntää syrjäytymiselle, masennuksella ja lusmuilulle?"

[Passepartout]

Oletko koskaan ajatellut että vaihtaisit paikkakuntaa? Sekin helpottaa aika tavalla, kun etäisyyttä on yli 100 km.

Minä olen muutenkin päässyt sinua helpommalla kun olen sen verran vanhempi; olin 20 kun hommasin ensimmäisen kännykkäni ja jengi tottui heti kättelyssä siihen että kännykkäni on a) äänettömällä ja b) jossain muualla kuin mukanani. Kukaan ei siis oletakaan että minä olisin aina tavoitettavissa vaan ovat tottuneet siihen että minut saa kiinni silloin kun minulle sopii. Nuorempien kohdalla tuo on varmaan vaikeampaa. Niin, ja omat isovanhempani ovat olleet kuolleena kohta 20 vuotta -eivätkä he kyllä muutenkaan olleet mitään innokkaita puhelimessa puhujia.

Mutta ihmiset on kyllä uskomattoman törkeitä. Jos joku pitäisi minua puoli tuntia odottamassa ilmoittamatta mitään ja pahoittelematta, voin kertoa että menisi välit aika huonoiksi. Olen sitä mieltä että jos toinen ei kunnioita minua sen vertaa että olisi ajoissa, voin kyllä vapauttaa hänet seurastani ihan lopullisesti. Jotkut ihmiset yrittävät selitellä myöhästelemisiään, että "mä nyt vaan olen sellainen". Siltä ihmiseltä sitten kannattaa kysyä, että jos saisit tavata idolisi tai pitäisi mennä oikeuden istuntoon, varmaan katsoisit asiaksesi olla ajoissa? Jos sitten ei läheisiin sen vertaa arvosta, niin miksi sen läheisen pitäisi arvostaa sinua ja olla kanssasi? (Anoppini on noita helvetillisiä myöhästelijöitä. Mä kun olen itse aina ajoissa en voi sietää sellaista ensinkään.)

Tuo on kanssa sitten tosi ärsyttävää kun ihmiset haluaa sitten jauhaa samaa asiaa loputtomiin. En käsitä miksei asioiden voi vain antaa olla.

Mutta suoraan sanottuna nuo sinun läheisesi kuulostavat kannaltasi niin vahingollisilta, että melkein voisi olla ajatusta panna välit poikki vaikka kuinka rakastaisit niitä. Ei kukaan jaksa loputtomiin ihmissuhteita joissa vain toisten tarpeilla on merkitystä ja missä sinua ei edes yritetä ymmärtää ja ottaa huomioon.

Olisiko ihan toivotonta ohjata heitä "tiedon lähteille" ja opastaa mistä voisi lukea introversiosta? Että ymmärtäisivät, että kyseessä on ihan oikea, tutkittu temperamenttipiirre. Ominaisuus, joka on aika isolla osalla väestöstä.