Introvertit.net Keskustelufoorumi

Samaa mieltä edellisten kanssa, en riitele vaan vältän sitä viimeiseen asti. En halua pilata "hyvää hetkeä". Jos joku konfliktitilanne tulee, alan siivoamaan Se on sellaista sivutoimintaa, jolla saa ajatukset pois siitä itse tilanteesta. Normaalisti inhoan siivoamista, mutta heti jos toisen ääni nousee ja tulee kritiikkiä, niin jopa alkaa jalkalistat kirkastumaan... Tässä kun on parisuhde hieman murtopisteessä, huomaan vältteleväni kaikenlaista yhteenottoa ja salaa kiukuttelen, kun toinen ei tajua itse. En vaan jaksa sitä riitelyn jälkeistä parin päivän mittaista mykkäkoulua, joka aina seuraa.

Olen mielestäni asiallinen riitelijä. En pidä huutamisesta tai räyhäämisestä, vaan haluan mieluiten puhua asiat kaikessa rauhassa läpi. Niin että kumpikin osapuoli saa sanoa ajatuksensa ja tuntemuksensa. Tosin se huono piirre minussa on, että jos asioita ei saada selvitettyä, vaan riidat pitkittyvät, niin silloin meinaan katkeroitua. Ja jos katkeroidun, niin pahimmillaan siitä seuraa erittäin huonoa käytöstä ja ilkeilya toista kohtaan. Tosin nykyisin en onneksi katkeroidu ihan niin helposti kuin ennen.

Olen huomannut, että taidan poiketa joistakin ihmisistä sen suhteen, mitä ajattelen pelkästä anteeksipyynnöstä riidoissa. Toki mielestäni on tärkeää, että ihminen osaa pyytää anteeksi. Mutta sitten toisaalta itse arvostan sitä, että anteeksipyynnön lisäksi selitetään, miksi on toiminut niin kuin on toiminut. Miusta se on vastuunottoa teoistaan, että miettii, miksi on toiminut typerästi ja tuo sen myös toiselle esille. Ja koska itse ajattelen näin, niin usein myös anteeksipyynnön lisäksi kerron miulle, miksi olen toiminut niin kuin olen toiminut. Mutta viimeaikoina olen saanut huomata, että kaikki eivät välttämättä koekkaan oman toimintansa syiden kuvausta vastuunkantamisena. Joskus se koetaan pikemminkin vastuun välttelynä, niin sanottuna selittelynä.

Wendla kirjoitti:Olen mielestäni asiallinen riitelijä. En pidä huutamisesta tai räyhäämisestä, vaan haluan mieluiten puhua asiat kaikessa rauhassa läpi. Niin että kumpikin osapuoli saa sanoa ajatuksensa ja tuntemuksensa.
Olen huomannut, että taidan poiketa joistakin ihmisistä sen suhteen, mitä ajattelen pelkästä anteeksipyynnöstä riidoissa. Toki mielestäni on tärkeää, että ihminen osaa pyytää anteeksi. Mutta sitten toisaalta itse arvostan sitä, että anteeksipyynnön lisäksi selitetään, miksi on toiminut niin kuin on toiminut. Miusta se on vastuunottoa teoistaan, että miettii, miksi on toiminut typerästi ja tuo sen myös toiselle esille.

Itelläni on riitatilanteessa aika sama ajatus. Hoitaa se nimenomaan puhumalla. Huutamisesta kun ei mitään hyvää seuraa. Sanon ensin mitä ajattelen siitä (mistä nyt sitten riidelläänkään) ja on sillä toisellakin oikeus sanoa mitä ajattelee. Minussa on se vika että pyydän joskus jopa turhaan anteeksi.
Kai se on sitä tietyä herkkyyttäni. Pyydän ylipäänsä helposti anteeksi. Otan siis vastuun omista virheistäni. Ja virheitä niitä tekee kaikki.

En minäkään osaa enkä uskalla enkä halua riidellä. Se on turhauttavaa ja turhaa, koska olen tottunut siihen etten saa asioitani läpi, parempi on aina luovuttaa ja antaa toisen paistatella vaikka sitten vääränlaisessa ylpeydessään, tuntuu että muut ovat aina seinä jota ei voi kaataa vaikka välineet löytyisikin. No, olen kyllä oppinut pikku hiljaa pitämään puoliani, mikä on todella arvokas taito, kun sitä ei aiemmin ollut ollenkaan... Mutta se on vähän eri asia kuin riitely. Ehkä pelkään että se johtaa riitaan, ja jos jokin asia johtaa riitaan, en uskalla pitää puoliani?

Itselläni se on jotakin estyneisyyden, ujouden ja huonon itsetunnon ja alemmuudentunteen aikaansaamaa, että koen olevani jo valmiiksi häviöllä jos (risti)riitatilanne tulee, vaikka tietäisinkin olevani "oikeassa" niin jätän asian siihen ja annan olla. Välillä todella raivostuttavaa, mutta vielä raivostuttavampaa ja ikävämpää on antaa tilanteen eskaloitua...

Kun asuu yksin niin ei kauheasti tule riitaa. Hermostun nopeasti kun tunnen nykyisin kuormittuvani töistä suhteettoman paljon. Silloin käsistä tippuvat esineet raivostuttaa.

Naapurini tosin aiheuttaa ongelmia holtittoman koiranpitonsa vuoksi. Ne kun hyökkäilevät pihalleni minua kohti koska nainen ei voi pitää niitä kiinni vaikka olen talvella siitä hänen kanssaan ihan ystävällisessä mielessä puhunut.

Kun toistuvasti hän kuitenkin mokaa tuossa päätin näyttää että nyt riitti. Seurauksena oli huutoa kun sanoin suorapuheisena mitä mieltä olin.

No, valitettavasti hän taitaa olla narsistinen kun homma paheni siihen että hänen mielestään minä vihaan häntä....

Niin että haluanko olla naapureiden kanssa tekemisissä? Kenenkään. Noup. Tällaisia kokemuksia kun heistä saa.

Sanallisesti riitelyä oli aviomiehen kanssa.

Hauskin tai kamalin oli ensikokemus narsistista parisuhteessa. Hän sanoi ettei tahdo riidellä. Ja koko ajan näiversi tekemisiäni, ulkonäköäni jne.... mutta narskuilla onkin oma oikeudentajunsa.

Minäkin tunnistan itsessäni tuon hermostumisen, kun olen ylikuormittunut. Silloin kiihdyn todella nopeasti nollasta sataan ja saatan jopa paiskoa tavaroita. Mutta kuten sinäkin Petra, minäkin asun yksin, joten kauheasti ei tule riideltyä.

Intorverttinä en pidä riitelystä. Ja koska olen vielä erityisherkkä introvertti, aistin todella nopeasti muiden mielialat. Olen opetellut taitoa olla ottamatta asioita henkilökohtaisesti. Useinhan ihmisillä on oma mielipaha/väsymys/jokin tapahtuma siellä riidan takana, joka vaikuttaa. Pyrin siihen, että asiat riitelee, ei ihmiset. No käyhän siinä välillä niin, että riidan vastapuoli saa vain lisäpontta omaan raivostukseensa siitä, että minä olen tyynenä ja pyrin keskustelemalla saamaan riidan halki. Mut eipä siinä sitten mitään. Joskus onkin parempi, vaikka pitää pieni breikki ja purkaa riita sitten, kun kaikki ovat rauhoittuneet.

Q45 kirjoitti: Hyviä perusteluja otan aina mielelläni vastaan, koska ne ovat harkittuja ja vievät asiaa eteenpäin, mutta heti jos vastapuoli ottaa (aggressiiviset) tunteet mukaan väittelyyn, niin menen lukkoon enkä sen jälkeen oikein osaa enää käsitellä asiaa, koska itsellekin tulee negatiiviset tunteet heti pintaan, varsinkin jos kyseessä on ihminen jota en kunnolla tunne. En oikein tiedä mistä tämä johtuu, tuo on yksi ärsyttävimmistä ja hankalimmista asioista itsessäni tällä hetkellä. Olen koittanut käsitellä asiaa ja yrittänyt "karaistua", mutta homma on kyllä vielä kesken.

Tässä on hyvä esimerkki siitä kun SE (extroverted sensing) on PLOR-funktiona (Place of Least Resistance / Vulnerable function ). Tuskin pääset tosta eroon mitenkään. Kannattaa vältellä sellaisia ihmisiä jotka ovat aggressiivisia.

Itselläni sitten taas on vastaavasti on FE-funktio (extroverted feeling). Menen samalla tavalla lukkoon, jos minulta odotetaan jotain tunnereaktiota, tai että pitäisi suhtautua jotenkin toisten voimakkaasti esitettyihin tunteisiin. En tarkoita nyt aggressiota, niinkuin sinä, se on paremminkin painostuskeino tai vaistonvarainen reaktio. Tämä yleisenä kommenttina, ei varsinaisesti liity riitelyyn.


---

Olen erittäin hyvä pois-sulkemaan tunnereaktioni, riitelen ihan tilanteesta ja henkilöstä riippuen. Voin pysyä rauhallisena, tai vaikka raivota sen häiritsemättä kykyäni ajatella.

Enimmäkseen etsin ja korjaan ajatusvirheitä ja vääriä tietoja. Aistin kanssa psyykkisiä heikkouksia, ja saatan tarpeen vaatiessa hyökätä näihin heikkoihin kohtiin.

Toimin siis aina tilanteen mukaan.

Se millaisen fiiliksen riita aiheuttaa riippuu kanssa tilanteesta. Jonkun mulkun ihmisen henkinen musertaminen on vaan nautinnollista Toisaalta ikävä aiheuttaa negatiivista suhtautumista sellaisiin ihmisiin joiden kanssa haluaisi olla läheisempi.