Passepartout kirjoitti:Tämä on musta aika mielenkiintoinen näkökulma kun vertaan itseeni. Muistan että tuossa iässä oli tavallaan kamalaa kuin "kaikilla oli joku", mutta en oikeasti pohjimmiltani osannut kuvitella seurustelevani jonkun kanssa.
Siis kamalaa se on ollut minustakin. "Ihana kuulla" siinä mielessä että jos joku toinenkin jo seurustelun suhteen epäluuloinen introvertti on löytänyt seuralaisen, niin ehkä minullakin se on vielä mahdollista. Todellisuudessa olen ollut asiasta jo pitkään tavallaan katkera muille ikäisilleni, joilla on ollut tyttöystävät jo yläaste ajoilta lähtien eikä minuun ole vielä tähän päivään mennessäkään juuri koskaan kukaan edes vilkaissut. Katkera koska kukaan ei ollut kiinnostunut siitä kiltistä, huomaavaisesta pojasta, siinä missä tytöt oikein parveilivat niiden äänekkäiden kiusaajien ympärillä. Katkera koska ainoat "kaverinikin" (joita pidin myös ainakin jossain määrin sosiaalisesti rajoittuneina) ovat löytäneet daaminsa - mutta minä se vain en ikinä. Alkaahan se siis jo pikkuhiljaa masentamaan, kun itse yrittää olla kaikin puolin hyvä ihminen ja kuitenkin jää aina yksin.
Mutta samalla olen kuitenkin tiedostanut sen, etten oikeastaan ole ollut edes valmis mihinkään seurusteluun. Mutta siitä huolimatta, olisi ollut kiva edes saada sitä huomiota ja tietää että edes joku pitää minua kiinnostavana.
Passepartout kirjoitti:Yritän siis sanoa sitä, Niksuu, että saatat myöhemmin huomata että oli vaan taivaallinen onni että olit tuossa iässä yksin ja opit kuka olet, yksin, ilman ketään johon peilata koko ajan.
Ehdottomasti. Vielä vuosi sitten kun en ollut vielä introverttiudestani tietoinen olin oikeasti vahvasti sitä mieltä, että ei tästä minun elämästä tule mitään koska en vain jaksa "normaali ihmisten" menossa mukana. Pidin oikeasti itseäni säälittävä tylsänä luuserina, joka ei voi koskaan herättää kenessäkään mitään kiinnostusta, edes ystäväpohjalta. Mutta nyt olen oivaltanut, että olen vain haukkunut väärää puuta. Olen yrittänyt kalastella huomiota ekstroverteilta, joiden seurassa en loppupeleissä edes viihtyisi.
Siksi on ollut ihanaa löytää tämä introverttius ja alkaa ymmärtämään itseään paremmin. Nyt kun tietää mistä kaikki on kyse, osaa suhtautua asiaan paljon paremmin. Ja ennenkaikkea, tietää vahvuutensa ja heikkoutensa ja osaa jatkossa myös etsiä omanlaistaan seuraa. Sillä tiedän, että sitä varmasti on.
Passepartout kirjoitti:Toinen juttu on sitten se, että en todellakaan tunnne olevani tämän ikäinen. Tässä pitäisi olla kypsä aikuinen ja kaikkea, minulla voisi ihan hyvin olla teini-ikäinen lapsi ja sitä rataa. Ei mulla ole yhtään niin vastuullinen olo. Kaikki kaverit on perheellisiä ja porvarillisia ja keskiluokkaisia ja minä ja mies ollaan ihan että mitä kaikille on tapahtunut?
Mulla on itselläni siitä mielenkiintoinen ajatuskuvio, että olen ollut nuoresta lähtien ikäisekseni varsin kypsä mutta en jotenkin siitä huolimatta vain miellä itseäni jo 22-vuotiaaksi. Jotenkin tuntuu, että olen edelleen se sama poika kuin vaikka 5 vuotta sitten. Mutta ehkä se just johtuu siitä, että kun on ollut jo varhaisteinistä ikäisekseen varsin kypsä, niin muutos ei vain ole aikuistumisen kynnykselläkään niin suuri. Toisilla kun se ero voi olla vaikka parinkympin hujakoilla melkoinen, kun jätetään teinisekoilu taakse ja oivalletaan elämää vähän laajemmin.
Mutta siis nuo "mitä mulle on tapahtunut" -tunteet on kyllä ollut tuttuja, kun on seurannut muiden ihmisten sekoilua, biletystä ja muuta sivusta, kotona istuessa. Nyt ymmärrän vihdoin näitäkin paremmin.