Introvertit.net Keskustelufoorumi

Olen aina tuntenut olevani kuin vieraalta planeetalta. Ehkä olenkin, tupsahdin vain 50 vuotta sitten väärään paikkaan - eikä tämä tunne ole ajan myötä mihinkään hävinnyt. INTJ, mies 50v

Mä oon aina tuntenut olevani jotenkin erilainen. Peruskoulussa minulla oli yksi tai kaksi kunnon kaveria, muut oli kulissia. Mua ei vaan kiinnostanut puheet mistään animepojista. Muutenkin ne mun niin sanotut kaverit oli oikeita elohiiriä. Intressit ei vaan koskaan kohdanneet. Yhden ihmisen kanssa tunsin syvää yhteenkuuluvuutta.

Lukiossa minulla on yksi ystävä. Luulin asioiden ratkeavan, mutta edelleen kaikki pitää mua outona. Opiskelijakunta järjestää ”hauskoja” ryhmäytymispäiviä, joissa leikitään ja pelataan pelejä. Niihin on kuulemma pakko osallistua, mutta siitä huolimatta olen skipannut ne kaikki.

Suurin osa opettajista ei ymmärrä. Ne ajattelee että tämä mun omissa oloissa viihtyminen on jokin vaihe, josta voi ”parantua”. Ne painostaa mua olemaan sosiaalisempi, vaikka tasapainoilen jaksamisen äärirajoilla. Mun vanhempien mielestä taas oon kehittynyt paljon sosiaalisesti peruskoulun ajoista. Ne ei oo koskaan yrittäneet muuttaa mua. Minkä takia nuo lukion ihmiset ei voi ymmärtää, että kaikki ei kaipaa jatkuvaa seuraa? Tuo munkin lukio mainostaa kovasti hyväksyvänsä kaikki, mutta ei siltä vaikuta.

Oon aina ollut opiskeluorientoitunut ja kunnianhimoinen. Haluan menestyä elämässä ja tehdä jotain mieleenpainuvaa. Tuo jatkuva sosiaalisuuteen painostaminen vain saa mut tuntemaan itseni huonommaksi ja poikkeavaksi.

Ehkä mun aspergerilla on osuutta asiaan...

Aina olen tuntenut olevani erilainen ja ehkä myös toisesta ulottuvuudesta. Kaikki äänet, melu ja hälinä vie hirveästi voimia. Olen vähän kuin hidastetussa filmissä tai unessa kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, johtuen siitä etteivät ihmisten asiat kiinnosta minua, vaikka toivon heille hyvää ja en vihaa ketään. Pidän vain pään sisäisistä maailmoista niin paljon, että elän siellä mielelläni. En vaadi paljon suorittamista ja tekemistä, en bailaa enkä muutenkaan omaa 10 harrastusta. Elikkä juu, tuntuu kuin olisin pikku prinssi yksin kuun kamaralla ( mutta en ole surullinen).

Juu, yksin oleminen on parasta.
Nukun kuten haluan, viihdytän itseäni kuten haluan ja teen kotityöt ilman painostusta keneltäkään.
Ei tarvitse kinata kenenkään kanssa eikä tehdä kompromissejä.
Ruokailu on just minua, eikä mitään puolison sinihomejuuston tyrkytystä.

En vaan jaksa toisten määräilyä, valittamista, valehtelua sekä itsekehua.
En vihaa toisia yksilöitä, mutta en myöskään halua niitä tontilleni.
Alfaurokset ovat pahimpia. Ne tietävät kaikesta kaiken, ovat helvetin fiksuja ja osaavat vaikka mitä!
Omasta mielestään.

Loppuelämä menee yksin, olen oman elämäni alfauros. Vaikka kaivan yhden perunan pellosta, se pottu on mulle. Ja se riittää mulle. Täts it.

Kyllä. Ajattelin pitkään että minussa oli jokin vika. Se helpotuksen tunne, kun löysin introverttiyden.

Olen ilmeisesti niin introvertti, etten edes ole vaivautunut vertailemaan itseäni muihin. En tunne olevani erilainen, vaan oikeasti olen erilainen ja hyvä niin. En osaa kuvitella millaista olisi olla jotain muuta.