Introvertit.net Keskustelufoorumi

Savage kirjoitti:Hei vaan kaikille introille.
Otsikon kysymykseen vastaten kyllä olen..koko elämäni itse asiassa.
On todelle huojentavaa lukea näitä viestejä ja useimmat tuntuukin kuin omista räpylöistä kirjoitetuilta..tunne on vähän kuin kotiin tulisi ja vähintään yhtä elämyksellistä lukea toi Harhaluuloja introverteista osio.

Itse olen töissä aika suuressa työyhteisössä (20+ henkeä meidän "tiimissä") ja välillä on todella, todella vaikeata.
Suurin osa kun on kallellaan sinne sosiaalisempaan suuntaan.
"miks toi ei puhu mitään?"
"toi on tosi outo tyyppi, tunteeton, kylmä" yms. skeidaa...kyllä te tiedätte . Voi pojat, että vastaavaa on saanut kuulla koko elämän ja pitkään pidinkin itseäni jotenkin mielenvikaisena, vajavaisena tai jotain.
Yritä siinä selittää näille pinnallisille, mölyäville ekstroverteille, ettei päivän säästä puhuminen ole oikein oma juttu tai ettei Kalle-Petterin ensi askeleet kiinnosta pätkääkään. Nykyään ei edes jaksa yrittää, jotkut ymmärtää...suurin osa ei.
Olen aina ollut todella suorapuheinen ja meni todella pitkään ymmärtää, ettei niin "saa" puhua.
Pahoittelen aika sekavaa kirjoitusta, mutta duraselit on aivan tyhjät taas vaihteeksi.

Joo, ihan samanlaisia kokemuksia/ajatuksia mulla! Ekstrovertit tosiaan välillä tuntuu "pinnallisiltä mölyäviltä apinoilta", jotka jauhaa niin turhista asioista.. Itse kun pohdin asioita pitkään ja syvällisesti ja aistin asioita herkästi. Tiimissä työskentely sopii pieninä palasina, mutta jatkuvasti se on raskasta minulle..

Itsekin koin teinivuosina olevani erilainen, minkä takia olin masentunutkin useamman vuoden, mutta jossain vaiheessa törmäsin introvertti-käsitteeseen, sekä MBTI:iin, ja aloin sitä kautta tutustua enempi itseeni ja samalla hyväksymään itseäni. Ja siinä sivussa alkoi sitten kiinnittämään huomiota myös muiden ihmisten introverttiuteen ja huomaamaan, että ehken tässä ihan yksin niin outo ja erilainen olekaan. Ainakaan introverttiuden suhteen.

Aina olen ollut se porukan ujo ja hiljainen. Vasta parinkympin kynnyksellä aloin huomata, että olen jotenkin erilainen kuin toiset ikäiseni, siihen asti kaikki oli mennyt vain teini-iän piikkiin. Tuntui, että muut "kasvoivat" ohitseni sosiaalisesti ja itse olin edelleen se sama tuppisuu vetäytyjä, joka ei tiennyt mitä sanoa missäkin kohtaa ja joka ujosteli uusien ihmisten tapaamista.

Kolmenkympin paikkeilla aloin pakottaa itseäni tilanteisiin, joita yleensä välttelin. Koitin karaista itseäni. Tietyssä määrin se onnistui, mutta aina tilanteesta päästyä koin suurta helpotusta ja pystyin rentoutumaan täysin vasta takaisin kotiin päästyäni. Tyyliin "Huh, nyt se on ohi ja saan taas hetken olla rauhassa".

Olin tullut siihen päätelmään, että ihan normaaliahan tämä ei voi olla ja todennäköisesti olen a) saanut syntymässäni jonkin asteisen aivovaurion tai b) minulla on asperger tai ADHD tai muuta vastaavaa... Mikään kuvaus ei vaan koskaan sopinut minuun kuin osittain. Kunnes mistä lie löysin introvertit ja pädäm, joka kohta oli kuin minusta kirjoitettu!

Viiivi kirjoitti:Olin tullut siihen päätelmään, että ihan normaaliahan tämä ei voi olla ja todennäköisesti olen a) saanut syntymässäni jonkin asteisen aivovaurion tai b) minulla on asperger tai ADHD tai muuta vastaavaa...

Minun diagnoosit puolestaan vaihtelivat kaikesta masennuksen, ahdistuneisuushäiriön, yleistyneen ahdistuneisuuden ja sosiaalisten tilanteiden pelon välillä. On hyvin outoa että kun aikoinaan tuli paljonkin eri psykiatreilla/psykologeilla mm. koulukiusaamisen takia juostua, että kukaan ei ottanut introverttiutta puheeksi - vaikka nyt myöhemmin ajateltuna se selitti käytöstäni 99%:sti.

Lääkkeitä ja muita psykiatrisia diagnoseja kyllä sateli urakalla, mutta kukaan ei voinut hetkeäkään ajatella että kyse olisi vain sisäänpäinkääntyneemmästä luonteestani. Toki niitä joskus oikeasti ikävien kokemusten jälkeen tarvitsin. Lääkkeillä tietysti myös monesta introvertista saadaan tavallaan "sosiaalisempi", koska ne lamaavat ihmisen normaaleja tunnetiloja (introilla sosiaalisuuden aiheuttamaa väsymystä ja turhautumista). Mutta varsinkin nykyään enemmän on ollut hyvinvointiin apua yksinkertaisesti siitä että pystyy vihdoin hyväksymään itsensä tällaisena. Enää ei tarvitse esittää mitään sen pelossa, että on vääränlainen. Voin tosi hyvin kun voin toteuttaa introverttia itseäni, joka on luonnollinen tilani.

Nähtävästi jonkinasteisena sairautena "ammattilaisetkin" tätä introverttiutta pitävät, kun eivät siihen suopeasti suhtaudu.

Olen aina tuntenut olevani jotenkin erilainen kuin muut. Koin olevani jollain tapaa huonompi, kun en osannut olla rempseä ja sosiaalinen kuten muut. Tämän palstan löydettyäni tajuan olevani tälläinen,koska olen introvertti.

Olen huomannut, että hiljainen luonne saattaa myös antaa älykön tai kopean ihmisen vaikutelman. Pienessä porukassa saan kyllä suun vuoron siinä missä muutkin ja juttu luistaa. Jos taas isommassa porukassa jutellaan niitä näitä, en saa osallistuttua keskusteluun, vaan olen hiljaa.

Olen kyllä iloinen, että löysin tämän foorumin..täältä jos mistä löytyy vertaistukea

sadepäivä kirjoitti:Olen aina tuntenut olevani jotenkin erilainen kuin muut. Koin olevani jollain tapaa huonompi, kun en osannut olla rempseä ja sosiaalinen kuten muut. Tämän palstan löydettyäni tajuan olevani tälläinen,koska olen introvertti.

Samat tunteet ne oli ollut mullakin koko elämän, kunnes löysin tämän palstan. On suorastaan uskomatonta, miten yksi ainoa termi voi kuvata ihmistä niiiiin tarkasti ja kaikki muiden kirjoitukset olla kuin suoraan omasta elämästä. Mä en pelkästään itse kokenut olevani toisia huonompi vaan siitä ihan suoraan sanottiin mulle. Olen kuullut asiasta niin paljon koko elämäni aikana, että ei ihme että itsetunto on vähän siitä ja muista syistä hakusessa. Samoista syistä mua on vain yhä enemmän alkanut ottaa pattiin tämä nykymeininki, jossa yltiöpäinen sosiaalisuus ja laajat kaveripiirit ovat muodostuneeksi itseisarvoksi.

Kannattaa tosiaan muistaa, ettei introvertti tarkoita millään tavallaa heikompaa ihmistä. Vain sisäänpäinkääntyneempää, erilaista - joka ei puolestaan valitettavasti useinkaan ole tässä rempseässä maailmassa kovin vahvoilla. Mutta paljon voi myös itse vaikuttaa. Mulle on pelkän introverttiuden oivaltaminen ja hyväksyminen itsessään ollut niin suuri asia, että siitä tulee varmasti olemaan hyötyä jatkoelämää ajatellen. Kun tietää vahvuutensa ja heikkoutensa, pystyy jakamaan tulevan kuormituksen niin että oppii pärjäämään ja jaksamaan.

Minäkin olen hoitoalalla. Erilainen koin olevani ehkä eniten silloin kun ohjaajani pyysi minua olemaan samanlainen kuin muut. Muistan kuinka yksi tuttuni totesi että olisipa aika suoritus. Mielestäni pari kertaa sain huonomman numeronkin sen takia että en ole suuna ja päänä joka tilanteessa. Jotkut muut sanoi asioita eikä ajatellut ollenkaan. Minä ajattelen ja hyvinkin pitkään ennen kuin sanon asioita.

Löydettyäni tämän foorumin ja saatuani "diagnoosin" introvertti, olin muutaman päivän todella helpottunut, koska kaikkiin outouksiini oli olemassa selitys, enkä ollut yksin! Tämän jälkeen iski pienoinen masennus. No niin, tämä oli nyt tässä. Olen siis introvertti enkä tästä muuksi muutu. Tähän vaivaan ei ole parantavaa pilleriä...

Lopullinen niitti tuli vähän myöhemmin, perehdyttyäni MBTI-tyyppeihin. Sain tulokseksi INFP, joka on yksi harvinaisimmista tyypeistä. Selvähän se. Ei riitä, että olen pelkästään kummallinen introverttiluonne, vaan tottakai olen harvinaisen outo jopa introvertiksi! Äh...

Loppupäätelmäksi sain, että mulla tulee olemaan todella vaikea löytää ketään joka osaisi hyväksyä mut tälläisenä, omana itsenäni...

Erityisesti teini-ikäisenä tunsin itseni todella erilaiseksi. Ja paitsi että itse tuntui että olisi aina pitänyt viettää viikonloput kavereiden kanssa huitelemassa (mikä oli viimeinen asia mitä oikeasti halusin) niin myös ympäriltä kuuli koko ajan juttua siitä miten "normaalit" teinit aina riehuu ja bilettää viikonloput ja tunsin kyllä itseni niin olemattoman pieneksi ja tylsäksi. Ja kukaan muu ei tuntunut ikinä väsyvän kun oltiin lomamatkoilla tai tuttujen mökeillä ja itse olin palatessa aivan poikki ja ärtynyt. Missään en kuulunut joukkoon.
Vaikka olin jo aikaisemmin kuullut introvertti-termin ohimennen, olin aina vain ajatellut, ettei tuo mitenkään minuun liity. Kerran sitten päädyin jonkun linkin kautta introvertti-aiheiseen juttuun ja leuat loksahti kyllä auki. Jokainen kohta oli suoraan omasta elämästä. Totuttelin sitten ajatukseen mutta ei siitä ikinä sen kummempaa juttua tullut. Olempahan nyt introvertti ja niin on monet muutkin. Helpottunut olin kyllä kun huomasin että meitähän on monta
Suurempi asia oli kun joku aika sitten keksin tehdä netissä MBTI-testejä. Tulokseksi tuli joka kerta selvä INFJ eli ymmärrykseni mukaan se harvinaisin. Että ei ihme etten ikinä oikein tuntenut kuuluvani joukkoon. Taas tuli tunne että minustahan tuossa esittelytekstissä kerrotaan. Erilaisuuden tunne oli suuri, mutta päinvastoin kuin kouluaikoina, jolloin se oli ollut vain ja ainoastaan huono asia, nyt olin oikeastaan iloinen. Ja ylpeä siitä että olin erilainen ja omanlaiseni. Nyt en enää kokenut erilaisuutta huonona asiana vaan pikemmin olin vain helppottunut että minullakin oli oma tyyppi, jotain mihin kuuluin oikeasti. Nyt vaan yritän pitää tuosta tunteesta kiinni.

INFJ on tosiaan harvinaisin väestötasolla. Jos katsotaan sukupuolen mukaan, niin INTJ. Tämän taulukon mukaan INTJ -naisia on 0,5 % väestöstä. Yhtä harvinaista on olla INFJ -mies.

http://www.mypersonality.info/personali ... on-gender/

Niin että ei ihme jos sitä tuntee välillä itsensä ihan pikku hitusen ulkopuoliseksi, varsinkin naisseurassa.