Noniin, löytyhän niitä kohtalontovereita heti kun keskustelun vain aloitti.
OCD:kin tai ainakin astetta neuroottisempi oireilu on varmasti muutenkin paljon yleisempää kuin mitä tilastot näyttää. Hyvin harva oirehtiva nimittäin koskaan päätyy diagnoosiin, aika harva itseasiassa koskaan edes lääkärin juttusille tämän vaivan kanssa. Piilo-oirehtivia ja oireitaan salailevia on sitten siitäkin edestä.
Geith kirjoitti:En ihan hirveästi viitsi alkaa julkisesti kertomaan, miten eksäni oireili, sillä epäilen hänen löytäneen tämän sivuston.
Eikä se olisi reiluakaan, sillä hän ei halua leviteltävän hänen oireilustaan (vaikka tuskin kukaan muu nyt osaa häneen yhdistää, mutta hän kuitenkin tunnistaa itse oireensa). Itseasiassa hän ei koko sairaudesta ole kenellekään muulle vieläkään kertonut, hän kokee sen jotenkin "hulluutena" eikä halua toisten ihmisten tuomiota niskoilleen. Mullekin hän kertoi vasta pitkän ajan kuluessa, kun asuimme saman katon alla.
Eihän sitä tosiaan kannata toisten asioista pahemmin julkisesti kertoilla, lähinnä hainkin että jos on omakohtaista kokemusta aiheesta. Omista asioista kun luonnollisesti on lupa puhua, jos vain itse niin haluaa. Helposti tässä itsensä tämän vaivan kanssa on tosiaan "hulluksi" tuntenut, vaikka se itse kehitetelty leima onkin ajan saatossa on häljennyt. Mutta onhan se ihan ymmärrettävää että tällaisista asioista arastelee puhua kellekään - kaikki ei todellakaan ymmärrä mistä on kyse, jos esimerkiksi väkivaltaisista pakkoajatuksista ryhtyy avautumaan.
Geith kirjoitti:Asuimme jo kimpassa ja olimme lähdössä yhteen tapahtumaan muutaman kilsan kävelymatkan päähän. Meillä oli mielenkiintoinen keskustelu käynnissä, kun puimme ja menimme ovesta. Keskustelu oli niin mielenkiintoinen hänenkin mielestään, että hän unohti lähtörituaalinsa ja oveakaan hän ei jäänyt kokeilemaan. Huomasin sen, mutta en sanonut mitään, ajattelin vain, että katsotaan, mitä tapahtuu. Olimme jo puolivälissä matkaa ja yhtäkkiä hän pysähtyi, oli saamaisillaan ahdistuskohtauksen ja hoippui hiukan. Paniikissa hän lähti sinkoamaan takaisin päin ja mutisi jtn. Nappasin häntä kädestä kiinni ja kiskaisin takaisin menosuuntaan. Tokaisin, että ei, anna olla, nyt mennään, tai me myöhästytään! Vastustelusta huolimatta kiskoin häntä perässäni ja niin me marssittiin lähes juoksuvauhtia sinne tapahtumaan, loppumatkasta hän jopa minua edellä päättäväisesti ja koko asiasta ei ikinä puhuttu. Sen jälkeen hän alkoi "unohdella" lähtörituaalejaan, ei oven testausta, mutta kaiken muun.
Tuollainen unohtelu on omallanikin kohdalla hyvin tuttua. Silloin kun on hauskaa ja muuta mielessä, se neuroottinen ajatuslenkki ei ehdi mukaan. Silloin esimerkiksi ovesta ulos pääseminen on ihan leikin tekoa (niin kuin se on toisille aina). Mutta odotas jos mielessä ei just sillä hetkellä ole mitään kun ne pelot ja huolet aktivoituvat. Yleensä juuri jokin yllyttävä mielikuva laukaisee sen varmistelun. Enhän minäkään ovea muuten tarkistaisi, ellei mieleni kehittelisi päässään uhkakuvia että tahallisesti jätän sen selälleen. Tai piilottelisi veitsiä ja muita teräviä esineitä, jos mieleni ei kehittäisi uhkakuvia jonkun puukotuksesta. Juuri nämä väkisen mieleen tunkevat pakkoajatukset/mielikuvat aiheuttavat sen ritualisoinnin tarpeen. Vaikka OCD:stä kärsivä tietääkin että todennäköisyys vahinkoon on ehkä 0,000000001 % luokkaa, se on kuitenkin "olemassa" ja mahdollinen katastrofin syntyminen täytyy estää - keinolla millä hyvänsä!
Sillä minähän olen vastuussa kaikesta ympärilläni tapahtuvista asioista.
Monesti olen minäkin (etenkin aiemmin) joutunut melkein pihasta kääntymään takaisin, varmistamaan vielä 11. kerran että ovi on varmasti lukossa ja hella kiinni. Lopulta olen kuitenkin kestänyt epävarmuuden tunteen ja mennyt kaikesta huolimatta. Kun on kotiin palatessaan voinut huomata, että talo ei ole tulessa eikä mitään ole varastettu, alkaa usko itseensä lopulta voimistua. Hitaasti, mutta kuitenkin.
INTPinson kirjoitti:Oon kyllä vältellyt tätä pakkoajatusaihetta kuin ruttoa, joskus jopa terapeutin kanssa keskustellessa. Periaatteessa mä oon jo päässyt näiden ajatusten häiritsevästä vaikutuksesta eroon, mutta silloin kun ei ole järkevää tekemistä, ne tunkevat mieleen. En nyt tiedä, haluanko kertoa niistä täällä tarkemmin, mutta sanotaanko näin, että tämän vastausviestinkin kirjoittaminen viivästyi pakkoajatusten takia, joten ei tästä oikein eroon pääse. Ja siinä olet oikeassa, että häpeän takia näistä oireista ei kerrota, itse olen vain opetellut elämään tämän kanssa. Periaatteessahan kaikilla ihmisillä on jonkin verran tietynlaisia pakkoajatuksia, mutta vain muutalla prosentilla ne ovat häiritseviä.
Tämä on hyvin yleistä. Pakkoajatuksethan ovat vielä siitäkin vaikeita, että ne lähes aina käsittelevät niin arkoja aiheita ettei niistä kehtaa puhua. Mä ainakin itse miettisin, että mitä se toinen ajattelis jos kertosin että mulla on tämmösiä. Vähemmän mielenterveysongelmista ymmärtämättömät varmaan vähintään olisivat viemässä pakkohoitoon, sillä sinnehän monesta kaikki "masentuneet hullut" pitää normaalien ihmien seasta lukita. Lisäksi kaikki ei ymmärrä että se että on tällaisia ajatuksia, ei tarkoita sitä että minä itse olisin niiden takana. Se, että mulle tulee tällaisia mieleen, ei tee musta mitään psykopaattia.
Toinen juttu on sitten vielä se, että pelkään jos vaikka sanon pakkoajatukseni ääneen tai kerron niistä jollekin, niistä tulee samalla totta. Että ikään kuin ne pitäisi pakonomaisesti tukahduttaa päänsä sisälle, eikä missään nimessä enää koskaan antaa niiden sinne tulla. Noh, kaikkihan tietävät miten käy kun jotakin asiaa yrittää olla ajattelematta? Ajatuksethan vain voimistuvat.
Kyllä tämän sairauden kanssa joutuu tosiaan menemään varmasti ihan hautaan saakka. Kausittaistahan oireilu enemmän onkin, stressi ja kiire vaikuttavat suuresti. Ja tällaisia epämiellyttäviä pakkoajatuksia on tosiaan ihan kaikilla, mutta harva edes välttämättä tunnistaa niitä ajatusten virrasta. Tai ainakaan jää murehtimaan kuukausitolkulla, kuten itse.
Mä ainakin itse epäilen että mulla on noiden väkivaltaisten pakkoajatusten taustalla ollut ihan puhtaasti se, että en ole nuorempana jostain syystä kyennyt ilmaisemaan voimakkaita tunteita, kuten vihaa. Se kaikki kiukku, inho ja viha mm. koulukiusaamisesta on patoutunut sisälleni, vailla keinoa purkautua. Mulle on ihan psykologin toimesta aikoinaan sanottu, että mä on aivan liian kiltti persoona ja että mun pitää opetella ilmaisemaan vahvemmin tunteitani - myös niitä negatiivisia. Jokaisessa ihmisessä kun on luonnostaan annos agressiota, joka on tarkoitettu ennenkaikkea itsensä suojelemiseen ja puolustamiseen. Mä en halunnut/osannut käyttää tätä ja tunteeni purkautuivat myöhemmin sitten pelottavina ajatuksina.
sadepäivä kirjoitti:Itsellä on lapsuudesta asti ollut pakko-oireilua. Sekä käyttäytymisenä, että ajatuksina. OCDni on kuitenkin ollut kausiluonteista ja välillä on mennyt vuosiakin ilman pakko-oireilua. Nyt on oireeton kausi menossa, ollut jo pidemmän aikaa. Ainoastaan tarkastelua tulee tehtyä, kun lähden johonkin tai menen nukkumaan. Oireilusta ei tällä hetkellä kuitenkaan voi puhua, koska tarkastan vain kerran tai kaksi. Pahimpana oireilukautena saatoin tarkastaa viisikin kertaa ja silti miettiä, että jäikö jokin päälle.
En tiedä johtuuko tämänhetkinen oireettomuuteni lääkityksestä vai onko nyt muuten vain oireeton kausi menossa. En ole uskaltanut lopettaa lääkitystä, vaan käytän sitä minimiannostuksella,koska minkäänlaista haittaa siitä ei ainakaan ole.
Pahimpina kausina uskoin, että olen tulossa hulluksi,kun väkivaltaiset pakkoajatukset pyörivät mielessä, vaikka kuinka yritti olla sellaisia ajattelematta. Ne olivat täysin hallitsemattomia, vastenmielisiä ja oman luonteen vastaisia. Kamalaa aikaa...onneksi siitä on jo vuosia.
Itseänikin helpotti suuresti, kun törmäsin termiin OCD. En siis ollutkaan hullu, vaan minulla oli OCD. Tunnistettuani sairauden oli helpompi myös hankkia apua siihen.
Yleensähän tämä häiriö alkaakin viimeistään nuoruusiällä tai nuorena aikuisena. Monesti pakonomaisa käytöstä on ollut olemassa jo huomattavasti ennen kuin vaiva on valjennut itselle, mutta yleensä siihen herää vasta sitten kun se muuttuu häiritsevämmäksi tai muodoltaan pelottavaksi. Kausiluonteista tämä suurimmalla osalla tosiaan taitaa olla, elämäntilanne ja stressin määrä ratkaisee tässäkin paljon. Mulla vakavuusaste on vaihdellut siis ihan invalidisoivasta pakkoajatus/-rituaalitulvasta lähes oireettomiin jaksoihin. Joskus on oikeasti ollut vaiheita, että en ole kuullut edes omia ajatuksiani pakkoajatusten takaa, saati että olisi pystynyt juuri puhumaan mitään. Vaikeita aikoja, kieltämättä. Tällä hetkellä oireita on kohtalaisesti, mutta empä ole oikeastaan 10 vuoteen sellaista päivää nähnyt etteivät ne jollain tasolla läsnä olisi - vaikkakin ihan vaan taustalla.
Kyllähän tähänkin vaivaan tietysti lääkkeitä on, samoja nappeja kun masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöihin (SSRI). Ongelma näissä on vain se että OCD vaatii yleensä hyvin korkeita annoksia laantuakseen ja tämähän moninkertaistaa sivuvaikutusten määrän. Lääkkeet eivät myöskään juuri koskaan paranna tästä, vaan oireet palaavat välittömästi kun lääkitys loppuu. Ne tavallaan siis tukahduttavat nämä epämiellyttävät ajatuskuviot ja luovat sellaisen osittaisen "hällä-väliä" -asenteen, joka on tietysti omiaan helpottamaan neuroottista huolehtimista.
Mulla on nyt 1,5v menny essitalopraamia eri annoksin muihin syihin (ei MT-ongelmiin) ja kieltämättä se on rauhoittanut pakko-oireita kummasti. Nyt vain kun lääkitystä ollaan ajamassa "tarpeettomana" alas, jo 5mg kohdalla oireilu on palannut kummasti - lähes lähtötasolle. Lääkkeitä ei jokatapauksessa voi käyttää, sillä ne aiheuttavat liikaa häiritseviä haittavaikutuksia (muistiongelmat, tunteettomuus jne.)
OCD:n väkivaltaiset pakkoajatuksehan ovat yleisimpiä juuri niillä kaikkein kilteimmillä ihmisillä. Useinhan koko OCD:ssä kaiken oirelun takana ovat aivan käsittämättömät ja oman luonteen vastaiset ajatukset, jotka vievät aivan liikaa huomiota kaikelta muulta. Onhan se ymmärrettävää, että sitä pelkää etenkin alussa sekoavansa täysin jos ajatukset pyörivät vain muiden vahingoittamisen yms. ympärillä. Tästä seuraava ahdistus vain voimistaa tätä lenkkiä.
Paras keino elää pakko-oireisen häiriön kanssa on yrittää olla kiinnittämättä liikaa huomiota näihin ajatuskuvioihin. Antaa niiden vain tulla niitä pohtimatta ja kieltäytyy vaan kaikista rituaaleista, mitä yleensä tekee "ajatuksiltaan suojellakseen". Se ei tosiaan ole helppoa, mutta oman kokemukseni mukaan paras keino hallita oireilua. Joskus voi myös olla tarpeen mennä ihan konkreettisesti suoraan sitä pelkoa kohden. Jos siis vaikka satut pelkäämään lukua 6, kirjoita se sata kertaa paperille ja kuljeta sitä vaikka kaikkialle mukanasi. Jos taas pelkäät että koti syttyy palamaan, laita hellan ajastin päälle kotoasi lähtiessä. Sillä sinä kyllä syvällä tiedät, että pelkän ajastimen kytkentä ei kytke virtaa ennen kuin määräajan kuluttua - jolloin oletkin jo taas kotona.
Tällaisesta pelon kohtaamisen harjoittelusta syntyvät pelottavat/huolestuttavat mielikuvat ovat omiaan auttamaan aivoja ymmärtämään, että vaikka toimiikin näin - mitään pahaa ei kuitenkaan tapahdu.