Introvertit.net Keskustelufoorumi

Olen kuudesluokkalaisen tytön introvertti äiti. Tyttö on koulussa melko ujo ja ilmeisen introvertti itsekin. Ongelmallista on, että hänellä ei läheskään aina ole koulussa tai vapaa-aikana kaveria. Lukuvuoden alussa hänellä oli ystävä, joka ilman selvää syytä alkoi kartella tytärtäni ja viettää aikaa toisen tytön kanssa. Samankaltainen tilanne on ollut koko kouluajan, mitä lapseni usein murehtii. Sisarensa (jolla on laajempi kaveripiiri) kanssa sentään saa vapaa-aikana olla kutakuinkin ikäisessään seurassa. Harrastuksessaankaan hän ei oikein ole päässyt "piireihin". Omien sanojensa mukaan tyttäreni tuntee olevansa erilainen ja ulkopuolinen, eikä keksi puhuttavaa vieraampien kanssa.
Em. tilanne ahdistaa minua, kun en tiedä osaanko auttaa, ja ehkä siksikin kun tunnistan tyttäressäni itseni. Minulla ei ole koskaan ollut bestistä eikä nyt aikuisenakaan juuri perheen (sisarukseni) ulkopuolisia kavereita. Olenkin joskus miettinyt, ettei kaltaiseni erakon olisi koskaan pitänyt lisääntyä, mutta sitä on myöhäistä katua.
Kiinnostaisi kuulla onko muilla introverteillä vastaavia kokemuksia, ja miten olette osanneet lapsianne tukea. Erityisesti kiinnostaisi tietää, miten kouluaikana yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta kokeneet ovat pärjänneet myöhemmin elämässään.

Mulla ei ole lapsia, mutta tuo ongelma kuulostaa sen verran ikävältä, että toivoisin tyttäresi kaveritilanteen paranevan.

Itse olen peruskouluvuosina kokenut vaihtelevissa määrin ulkopuolisuuden tunteita, vaikka kavereita mulla aina oli. Olin itse lapsena myöskin hyvin ujo, mutta sain yläasteen jälkeisinä vuosina todella paljon rohkeutta. Nykyään uskallan sanoa mielipiteeni ja puhua tuntemattomille. Lapsesi tilanne ei ole missään määrin toivoton.

Tyttäresi on varmaan sen ikäinen, että voit varmaan jutella introverttiydestä ja sinun omistakin kokemuksista hänelle. Introvertiksi häntä ei ehkä ole tapreen leimata vielä. Jos hän kokee olevansa erilainen, olisi hyvä jos hän ymmärtäisi kuitenkin ettei ole millään lailla vääränlainen. Että hänkin on riittävän hyvä sellaisenaan, ja että esim. ujous on ihan yhtä ok luonteenpiirre kuin mikä tahansa muu. Jos ne piirteet kuitenkin häntä vaivaavat, kannattaa kertoa että hän kasvaa ja kehittyy koko ajan, ja että esim. sosiaalisia taitoja voi kehittää itsekin (hakeutumalla eri tilanteisiin ja kohtaamisiin erilaisten ihmisten kanssa). Elämänkokemus kasvattaa.

Kun tyttäresi menee yläasteelle, häntä kannattaa kannustaa siihen niin, että se on mahdollisuus eikä uhka. Tilaisuus saada ystäviä, ehkä kenties aloittaa ns. puhtaalta pöydältä jos sellainen on tarpeen. Opettajalle voi kertoa tästä vaikeudesta saada kavereita. Kun minä aloitin yläasteen, luokanvalvojani pyysi minua ja kaveriani ottamaan yhden yksinäisen luokkatoverin porukkaamme. Hän on hyvä kaverini vielä tänäkin päivänä. Itse muistan yläasteen sellaisena aikana, että pahin mitä voisi olla, olisi olla yksin. Siksi toivon, että tyttäresi löytää viimeistään sinne mennessään edes yhden kaverin. Mutta vaikkei löytäisikään, ei toivoa kannata menettää. Hänen elämässään tulee eteen vielä niin paljon tilanteita joista löytää omanhenkistä seuraa. Koulu on vain yksi paikka tutustua uusiin ihmisiin, hänen elämäntilanteessaan se on toki suuri osa elämää, joten olisihan se hienoa jos sielläkin olisi ystävä.

Todella hienoa, että tyttäresi voi puhua aiheesta kanssasi. Teet varmasti jo paljon, kun kuuntelet ja kannustat häntä.

Kiitos tuulilintunen sanoistasi. Haluan tosiaan valaa uskoa siihen, että yläkoulusta on mahdollisuus saada ystäviä, jos tilanne ei aikaisemmin parane. Myös opettajaan aion olla yhteydessä, jos yksinäisyys jatkuu. Ehkä tämä asia tuntuu itsestä siksikin pahalta, kun minulla on liikaakin omakohtaista kokemusta ahdistavasta yksinäisyydestä. Tosin minulta puuttui myös aikuinen, jolle olisin voinut yksinäisyydestäni tai mistään muustakaan avautua.

Minä kannustaisin olemaan opettajaan yhteydessä jo nyt, siitä ei ole ainakaan mitään haittaa. Ope ei voi pakottaa ketään olemaan toisen kaveri, mutta luokassakin on paljon tilanteita, joissa ope voi buustata kaveruussuhteita. Opella saattaa myös olla ajatuksia, miten sosiaalisia taitoja voisi kehittää ja näin ystävien löytäminen olisi helpompaa.

Itsellä kanssa sama huoli. Tyttäreni nyt 5 luokalla pienessä koulussa. Tuntee itsensä ulkopuoliseksi, ja on yksinäinen. Kotona ei käy kavereita, eikä itse halua käydä missään. Ja aivan kuin aloittaja, tunnistan tyttäressä itseni. Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi, eikä ystäviä ole ollut koskaan. Olen mitä ilmeisimmin introvertti ja tyttäreni on kopio minusta. Siksi pelkäänkin ettei joutuisi kokemaan samoja ongelmia mitä olen koko elämäni kantanut. Ja tuttu tunne tuo syyllisyys siitä että olen yleensäkään lapsen tehnyt; kun pelkäsin juuri näin käyvän.
Toivon lapseni kuitenkin löytävän ehkä samanhenkisesti ajattelevaa seuraa yläasteella, jossa enemmän oppilaita. olen tällä koettanut häntä lohduttaa. Joitain kavereita on tullut pelimaailmasta (ovat siis nettikavereita) Hän pärjää koulussa, ja valtavirrasta poiketen on kiinnostunut asioista jotka ovat enempi poikien kiinnostuksena. elektr.pelit, matematiikka ym.

Hei,
Miten tutulta kuulostava ongelma. Myös minulla on viidesluokkalainen tytär, joka on suuren osan kouluvuosistaan ollut yksinäinen. Ajoittain kavereita on ollut, mutta jostain syystä lapseni on jäänyt yksin, kun kaveri on löytänyt uusia kavereita. Vaikuttaneeko tähän se, ettei tyttäreni erityisen "cool", joten hänen avullaan ei pääse kiipimään sosiaalisessa hierarkiassa ylöspäin. Cooliuden puutteella tarkoitan, sitä ettei hän ole kiinnostunut esimerkiksi musiikista tai muodista. Kuten edellisen kirjoittajankin, myös minun lapseni pärjää hyvin koulussa ja on kiinnostunut mm. matematiikasta, luonnontieteistä. Lisäksi hänellä on onneksi yksi liikunnallinen harrastus, josta ei tosin ainakaan vielä ole saanut kavereita. Toivon mukaan kavereiden puute ei ala jossain vaiheessa vaikuttaa koulumenestykseen. Kerran masennuksen hetkellä lapseni huokaisikin, että olisi mieluummin suosittu ja huono koulussa kuin päinvastoin.

Myös minulla on ollut masennuksen hetkiä, jolloin olen katunut lapsen saamista. Sitä pelkää, että lapsi joutuu kokemaan kaikki ne ahdistukset, mitä itsekin aikanaan. Masentaa, kun äitejä toisinaan syyllistetään, jos lapsi ei saa kavereita tai ei osaa vaikka tervehtiä reippaasti. Mutta miten opettaa lapsi sosiaaliseksi, kun on kasvanut ulkopuolisuuden tunteessa eikä ole koskaan täysin ymmärtänyt naisten sosiaalisia kiemuroita.

Tuntuu ihan uskomattomalta kun löytyy kohtalotovereita. Edes tieto siitä ettei ole yksin näiden murheidensa kanssa ja voi täällä niistä avautua, antaa pientä toivonkipinää. Voi kun saisinkin tavata näitä samoja huolia kantavia äitejä ihan live-elämässä. Kun tuntuu että kaikki tuntemani koulukaisten äidit on jotain ihan muuta

Hyvin paljon mahdollista, että kaltaisiamme koululaisten vanhempia on enemmän kuin luulemme. Myönnän etten esimerkiksi töissä tai muille tutuille kerro, että lapseni on yksinäinen tai ettei minulla ole mitään ystäväpiiriä niin kuin lähes kaikilla tuntuu olevan.

Kai koen asian sanomisen häpeälliseksi ja pelkään leimautumista oudoksi. Ehkä aihe on jollain tasolla tabu; ekstroverttisyyttä ihannoivassa maailmassa ei ole sopivaa smalltalkia keskustella yksinäisyyden kaltaisesta ikävästä asiasta. Tavoiteltava ihanneihminen on sisustuslehtien tyyppi, jonka suuren keittiönpöydän ääreen ystäväjoukko usein kokoontuu ja jonka kotiin lasten lukuisat kaverit ovat aina tervetulleita.

Myös lapseni on kieltänyr minua ottamasta opettajaan yhteyttä asiassa. Hän pelkää, että sitten muut saisivat tietää, että hänellä ei ole kaveria, mikä on kuulemma noloa. Eikä hän luonnollisestikaan halua, että kukaan olisi pelkästään säälistä tai pakotettuna hänen seurassaan. Jos yksinäisyys jatkuu olen kuitenkin harkinnut kaikesta huolimatta ottavani opettajaan yhteyttä.

Olenkin joskus miettinyt, ettei kaltaiseni erakon olisi koskaan pitänyt lisääntyä, mutta sitä on myöhäistä katua.

Ja tuttu tunne tuo syyllisyys siitä että olen yleensäkään lapsen tehnyt; kun pelkäsin juuri näin käyvän.

Myös minulla on ollut masennuksen hetkiä, jolloin olen katunut lapsen saamista.

Tuo ajatusmalli on paljon suurempi ongelma, kuin se että lapsillanne ei ole kavereita.