Ystävystymisen haasteet

Kaikki ihmissuhteisiin liittyvät aiheet.
Passepartout

Re: Ystävystymisen haasteet

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 13.04.2015 14:22

Geith kirjoitti: passepartout:

Mä en ehkä ole paras sanomaan.. mutta mietitköhän liikaa sitä, että miten muut suhun suhtautuu? Tai siis.. Mahdatkohan tulkita "liian herkästi" toisten eleitä ilmeitä ja olemista verraten itseesi? Anteeksi huono muotoiluni, mutta en nyt parempaakaan tapaa keksinyt pukea ajatuksiani sanoiksi saati lauseiksi. Mutta siis esimerkkinä voisin antaa itseni: musta on useasti sanottu, että näytän vihaiselta. Perusilmeeni on kuulemma ei nyt ihan synkkä mutta ei iloinenkaan (harvoin tulee turhia hymyiltyä). Usean kerran on joku ekso kysynyt keskustelun/tekemisen lomassa "mistä sä nyt suutuit" tai "miks oot vihainen/kireä/vakava?" Vaikka en edes mielessäni ole ollut! On saattanut olla jopa päin vastoin tai sitten olen ollut vain ajatuksissani/ jäänyt kelailemaan jtn toisen sanomaa. :D Eli mitä jos se, minkä itse koet torjunnaksi toiselta ihmiseltä ei olekaan tarkoitettu torjuvaksi eleeksi?
Ymmärrän kyllä mitä haet takaa. Voi olla että minulla on ylitulkintaakin joukossa. Mutta en yleensä tulkitse ihmisten yleistä asennetta (=synkeä perusilme kuten sinulla :)) vaan käytöksen muutosta. Tyyliin rupatellaan jotain ja sitten jokin mitä sanon saa toisen jäykistymään ja reagoimaan vähemmän luontevasti kuin siihen asti. En siis vertaa itseeni vaan saman ihmisen muuhun käytökseen.

Ja osaan kyllä ottaa huomioon vaikka sen että pienen lapsen äiti voi olla julmetun väsynyt ja on siksi vaisu. Mutta toisinaan tosiaan huomaa miten ihminen ikään kuin säpsähtää jostain sanomisestani -yleensä silloin kun menen sanomaan mitä oikeasti ajattelen.

Kun tähän vielä lisätään että varmaan kaikki tuntemani ihmiset ovat jossain vaiheessa todenneet minulle miten omituinen olen... Siis ihan ystävällismielisesti. Mutta kuitenkin.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Ystävystymisen haasteet

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 13.04.2015 15:57

^ Mulla on kanssa yleensä varmaan juuri tuollainen tympeä perusilme kasvoillani ja moni varmaan luuleekin että olen jotenkin kireä persoona. "Mikä nyt on", "ootsä suuttunut jostain" jne. ovat tuttuja kysymyksiä täälläkin. Mulla ei vaan yleensä ole tapana hymyillä turhaan. En mielestäni ole kyllä mitenkään vihaisen/torjuvankaan näköinen, mutta ilmeisesti moni ilmeeni sellaiseksi helposti katsoo tässä pirteässä, avoimessa maailmassa.

Mutta myönnän kyllä itsekin että silloin kun parempi päivä, silmät enemmän auki, olo vapautuneempi ja kaikin puolin rennompi, kyllä mussa eron huomaa ihan vain itsekin peiliin katsomalla.

Ja vaisuhan luonnollisesti olen jo introverttiuteni vuoksi usein. Että eiväthän ihmiset tavallaan väärässäkään ole. :D

Geith
Viestit: 46
Liittynyt: 07.04.2015 20:36
Viesti:

Re: Ystävystymisen haasteet

Viesti Kirjoittaja Geith » 13.04.2015 20:54

Passepartout kirjoitti: Ymmärrän kyllä mitä haet takaa. Voi olla että minulla on ylitulkintaakin joukossa. Mutta en yleensä tulkitse ihmisten yleistä asennetta (=synkeä perusilme kuten sinulla :)) vaan käytöksen muutosta. Tyyliin rupatellaan jotain ja sitten jokin mitä sanon saa toisen jäykistymään ja reagoimaan vähemmän luontevasti kuin siihen asti. En siis vertaa itseeni vaan saman ihmisen muuhun käytökseen.

Ja osaan kyllä ottaa huomioon vaikka sen että pienen lapsen äiti voi olla julmetun väsynyt ja on siksi vaisu. Mutta toisinaan tosiaan huomaa miten ihminen ikään kuin säpsähtää jostain sanomisestani -yleensä silloin kun menen sanomaan mitä oikeasti ajattelen.

Kun tähän vielä lisätään että varmaan kaikki tuntemani ihmiset ovat jossain vaiheessa todenneet minulle miten omituinen olen... Siis ihan ystävällismielisesti. Mutta kuitenkin.
Ahaa joo.. Toimitko kenties eläinten kanssa? Vai oletko muuten vain tottunut seuraamaan toisten eleitä, ilmeitä ja käyttäytymistä (sekä energiamuutoksia)? :D Itse koulutan enimmäkseen koiria mutta myös muita eläimiä ("ongelmakäytöksisiä") ja automaattisesti luen eläinten non-verbaalista kieltä kokoaika (välillä rasittavuuteen asti). Olen herkkä aistimaan jännityksiä ja nopeasti osaan muiden eläinten kohdalla reagoida niihin, ihmisten kohdalla en enää oikeastaan välitä.

Saattaa olla semi kylmäkiskoista toimintaa, mutta ulosantini on joskus erittäin terävää ja jos nyt joku siitä loukkaantuu (vaikkei sanoisikaan mutta silti jännittyy) ja kokee sen torjuvaksi(ei muuten vain kestä niin siitä vaan. En tarvi ympärille heikkohermoista sakkia, eli herkästi loukkaantuvia ihmisiä.

Saatan itsekin herkästi säpsähtää eli "loukkaantua" jonkun sanomisesta (elekieleni taatusti jännittyy ja katseeni terästyy, ääni vähän pingottuu), etenkin jos se on kritiikkiä itseäni tai koiriani kohtaan, mutta lähes yhtä nopeasti siitä palaudun (muutama sekunti-30s). Enkä kuitenkaan koe toisen suoria sanoja torjunnaksi vaan se "tilanne" jää aina siihen. Herkästi aistiva varmasti huomaa jännittymiseni, mutta se on ohi menevää ja siksi uskon, että suurimmalla osalla muistakin ihmisistä se on enemmän ohi menevää.

Ylensä kait suorapuheisia tarkkaavaisia ihmisiä pidetään outoina edustivat he sitten kumpaa luonteenlaatua tahansa. Ihmeen paljon ja suotta ihmiset pelännevät sanoja.. :/
Ole oma itsesi ja muutu. Muutahan sinä et voi.

Geith
Viestit: 46
Liittynyt: 07.04.2015 20:36
Viesti:

Re: Ystävystymisen haasteet

Viesti Kirjoittaja Geith » 13.04.2015 21:10

niksuu93 kirjoitti:
Geith kirjoitti:Ihan vain mielenkiinnosta, osaatko sanoa, mille "asteelle" olet suurin piirtein aina päässyt nettituttavuuden kanssa, kun yhteydenpito on hiipunut? Onko siinä jokin tietty "sama kaava" esim? Vai aika? Oma innostuksesi laimenemassa?
Yleensä olen nettituttavuuksien kanssa vähintään kaveriksi asti päässyt, joidenkin kanssa jopa ihan (hyviksi) ystäviksi. Yleensä siinä vain käy niin, että alkuun ollaan tosi hyvää pataa molemmin puolin ja pidetään tiiviisti yhteyttä, mutta ilmeisesti toinen osapuoli vain ajan kanssa kyllästyy minuun - ajatuksella "tämä tapaus on jo nähty". En siis ilmeisesti jaksa pitää toisen mielenkiintoa yllä pidemmällä tähtäimellä, koska kuten olen kertonut, en ole menevä tapaus, minulla ei ole kovinkaan vahvat paskanpuhumisen lahjat (eikä liiemmin halujakaan) ja elämässäni ei kokoajan tapahdu mitään hienoa, jolla voisi rellestää.

Toinen tuttu kaava on myös se, että toinen, kiinnostavampi tapaus, "varastaa" ystäväni huomion ja minä jään ihan taka-alalle. Olen itseasiassa menettänyt monta nettikaverianikin tällä tavalla, kun en voi kilpailla introverttina ekstroverttien kanssa, jotka ovat auttamatta minua viihdyttävämpiä, äänekkäämpiä ja tekevämpiä ihmisiä - ainakin näistä ihmisistä. Olen siis voinut olla jonkun tyypin kanssa lähes ihan bestis tasoa, kunnes tilalle löytyy parempi. Sitten minut on dumpattu tai ainakin yhteydenpitoa vähennetty niin radikaalisti että sama oikeastaan pitääkö sitä yhteyttä enää ollenkaan.

Kolmas harvinaisempi kulku on sitten se, että minä kyllästyn pidemmällä aikavälillä nettituttuuni koska hänestä ei saa mitään järkevää irti. Hän kertoo vain biletarinoita, siitä miten hän on kiertänyt kesällä ympäri Suomen tai vain puhuu vain (pinnallisista) asioista, jotka eivät kiinnosta minua pätkääkään. Heidän kanssaan ei ole koskaan voinut puhua mitään syvällisempiä, koska he ovat puhuneet mielummin naapurinsa koirasta kuin vaikkapa elämästä. Mä en voi sille mitään, että mä en saa tällaisesta kanssakäymisestä mitään irti vaan se päinvastoin kuluttaa mua. Mulla ei ole myöskään tarjoa näille ihmisille mitään, koska kun he kysyvät mitä hienoa minä olen tehnyt, on aika ankeaa vastata siihen vain että "ollut kotona".

Yleensä kuitenkin se yhteydenpidon harveneminen ja välien poikki meneminen tapahtuu sieltä toisesta päästä, ei minun puolestani. Harvemmin on siis suoraan mitään sanottu vaan pikkuhiljaa on vaan ruvettu ottamaan etäisyyttä. Toisesta ei kuulu mitään, viesteihin ei vastata, vastaukset ovat pelkkiä hymiöitä jne.. Ymmärrän kyllä kun seuraani ei kaivata, ja olen oppinut olemaan tyrkyttämättä itseäni kenellekään väkisin.

Että kyllä juuri se introverttiyteni on tässä se kuuluisa ongelma. En vain löydä ketään, jota kiinnostaisi seurani pitkällä tähtäimellä. Vastaavasti myös minua aidosti kiinnostavat ihmiset ovat hyvin harvassa.
"- on aika ankeaa vastata siihen vain että "ollut kotona". "
Ei välttämättä ole viisasta erottaa tuota kontekstistaan, mutta tuo on sen verran itsellänikin pyörinyt päässä, että miksei voisi yrittää viritellä keskustelua..

Sen sijaan, että vastaisi "en ihmeempiä, ollut himas" niin miksei voisikin vastata "olen käynyt päässäni läpi däbähäbäbäbä, kelaillut niitä ja näitä asioita ja miettinyt sitätätätota" kuin että kertoisi konkreettisia asioita, mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Itselläni riippuu kyllä ihan päivän teemoista, mutta koen omat kelailuni jotenkin niin yksityisiksi, etten halua aina kaikista asioista tehdä selontekoa muille. Joistakin, mutta en läheskään kaikista. Joskus myös koen, ettei tiettyä ihmistä välttämättä kiinnosta. Ja kolmannekseen, en vaan jaksa selittää. Etenkin, jos olen tehnyt henkkoht tutkimustyötä jtn artikkelia varten, niin en mä sitä jaksa alkaa lähteitä myöten selvittämään enää myöhemmin. :D

Mites muilla?
Ole oma itsesi ja muutu. Muutahan sinä et voi.

SilverSoul

Re: Ystävystymisen haasteet

Viesti Kirjoittaja SilverSoul » 15.04.2015 19:37

Itse olen hieman yli kolmekymppinen ja tullut siihen tulokseen, että yksin on hyvä olla.
Hieman tarkennusta...

Olen aina ollut ns. ihmisihminen, eli kiinnostunut aktiivisesti luomaan kontakteja muihin. Olen työskennellyt ohjaajana, ja tässä työssä tämä piirre on ollut vain ja ainoastaan eduksi. Ohjaajana täytyi ottaa selvää, millaisia toiset ihmiset ovat, eli täytyi olla aidosti kiinnostunut muista ihmisistä. Piti ottaa heidän yksilölliset tarpeensa huomioon, mutta samalla löytää tapoja joilla erilaiset yksilöt eri intresseillä sai toimimaan yhdessä. En saanut koskaan muuta kuin positiivista palautetta työstäni.

Mutta ihmiset olivat myös työn negatiivinen puoli. Jouduin työssäni tulemaan ikävä kyllä siihen lopputulokseen, että valtaosalle kaiken ikäisistä ohjattavista ei mikään muu merkinnyt kuin oma itse ja omat tiukkaan rajatut asenteet ja näkemykset asioihin. Tarkoitan tällä, että toisia ryhmäläisiä saatettiin vähätellä ja suoraan haukkua, suurimman osan ajasta selän takana. Syynä saattoi olla esim. aikuisilla niinkin ulkokohtainen syy, kuin toisen koulutus, joka erosi omasta. Suurin osa ajasta meni sen ruotimiseen, että joviaalisuuden ja hyvän yhteishengen nimessä jokaista tulisi kohdella tasavertaisena yksilönä. Joillekin tämä tuntui olevan täysin vieras ajatus. Siis ihan aikuisille, päälle 30v. ihmisille!

Jo jonkin aikaa olen tehnyt itsenäistä yksintyötä. Työn suurin plussa on se, ettei tarvitse olla kaikenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Se nimittäin on ainakin minulle tätä nykyä enemmän rasite kuin kiva asia. Ihmiset ovat ihmisiä, minä en heitä halua enkä voi muuttaa, mutta voin vaikuttaa siihen, olenko heidän kanssaan tekemisissä. Tämä valinta on automaattisesti supistanut mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä, joista osa voisi ollakin mukavia ja ns. samalla aaltopituudella kuin minä itse. Mutta toisaalta, minulla on pari vanhaa ystävää, joiden kanssa voin olla ns. relax ja jutella elämän asioista syvällisesti, joten en ole aivan täysin erakoitunut muusta maailmasta.

Välillä vain huomaan ajattelevani, että mikä tämä ihmiskunta on, kun kerta toisensa jälkeen törmää vain öykkäreihin, jonkinasteisiin narsisteihin tai sosiopaatteihin ja henkilöihin, joilla ei ole mitään sensitiivisyyttä muiden tunteita kohtaan. En tee tikusta asiaa, eli en ole yliherkkä kritiikkiä tai yksittäisiä haukkuja kohtaan (uskokaa pois, niitä on elämän aikana tullut kuultua), mutta en voi yleismaailmallisella tasolla ja puhtaalla järjellä ja sydämellä ymmärtää, miten jotkut ihmiset, eli ns. maailman älyllisesti kehittyneimmän lajin edustajat, voivat käyttäytyä kuin pahaiset paviaanit ja roistot.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Ystävystymisen haasteet

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 16.04.2015 13:50

Geith kirjoitti:"- on aika ankeaa vastata siihen vain että "ollut kotona". "
Ei välttämättä ole viisasta erottaa tuota kontekstistaan, mutta tuo on sen verran itsellänikin pyörinyt päässä, että miksei voisi yrittää viritellä keskustelua..

Sen sijaan, että vastaisi "en ihmeempiä, ollut himas" niin miksei voisikin vastata "olen käynyt päässäni läpi däbähäbäbäbä, kelaillut niitä ja näitä asioita ja miettinyt sitätätätota" kuin että kertoisi konkreettisia asioita, mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Itselläni riippuu kyllä ihan päivän teemoista, mutta koen omat kelailuni jotenkin niin yksityisiksi, etten halua aina kaikista asioista tehdä selontekoa muille. Joistakin, mutta en läheskään kaikista. Joskus myös koen, ettei tiettyä ihmistä välttämättä kiinnosta. Ja kolmannekseen, en vaan jaksa selittää. Etenkin, jos olen tehnyt henkkoht tutkimustyötä jtn artikkelia varten, niin en mä sitä jaksa alkaa lähteitä myöten selvittämään enää myöhemmin. :D

Mites muilla?
Introvertillehan on hyvin tyypillistä, että osuvat vastaukset ei tule kovinkaan spontaanisti. Eli jos multa esimerkiksi tullaan yhtäkkiä soittamalla kysymään kuulumisia, en oikein osaa sanoa siihen juuta enkä jaata. Sitten myöhemmin hoksaan, että olisin voinut sanoa näin ja näin ja olla näin mielenkiintoisempi. Siksi usein tulee vain vastattua että "empä mitään ihmeitä", koska en yksinkertaisesti keksi mitään järkevää sanottavaa yhtäkkiä kysyttäessä.

Toinen ongelma on sitten se, että mitä pidemmän vastauksen antaa, sitä kauemmin keskustelu useimmiten kestää. Siksi pyrin välttämään vastauksia, joissa on vastakysymys ihmisten kanssa joiden kanssa en välttämättä ainakaan juuri sillä hetkellä jaksa puhua. Nämä ovat usein sukulaisia, joista moniin pitää pitää yhteyttä juuri tästä velvollisuudentunteesta. Sitten kun vielä monet asiakseen sanoo, että pitäs soittaa jollekin niin minä jo mielessäni kelaan että miksi ihmeessä? Eihän mulla nimittäin ole mitään asiaa ko. henkilölle!

Minä kyllä juuri haluaisin puhua ajatuksistani, mietteistäni ja mielipiteistäni ihmisten kanssa, mutta yleensä vastapuolelle ovat vain tärkeämpiä ne itse tekemiset. Ja kuten sanoit, mulla monet mietteet saattaa olla myös sen verran yksityisiä etten halua jakaa niitä muille. Tai ne eivät sitten välttämättä edes toista kiinnostaisi.

Passepartout

Re: Ystävystymisen haasteet

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 16.04.2015 14:38

Geith kirjoitti:
Passepartout kirjoitti: Ymmärrän kyllä mitä haet takaa. Voi olla että minulla on ylitulkintaakin joukossa. Mutta en yleensä tulkitse ihmisten yleistä asennetta (=synkeä perusilme kuten sinulla :)) vaan käytöksen muutosta. Tyyliin rupatellaan jotain ja sitten jokin mitä sanon saa toisen jäykistymään ja reagoimaan vähemmän luontevasti kuin siihen asti. En siis vertaa itseeni vaan saman ihmisen muuhun käytökseen.

Ja osaan kyllä ottaa huomioon vaikka sen että pienen lapsen äiti voi olla julmetun väsynyt ja on siksi vaisu. Mutta toisinaan tosiaan huomaa miten ihminen ikään kuin säpsähtää jostain sanomisestani -yleensä silloin kun menen sanomaan mitä oikeasti ajattelen.

Kun tähän vielä lisätään että varmaan kaikki tuntemani ihmiset ovat jossain vaiheessa todenneet minulle miten omituinen olen... Siis ihan ystävällismielisesti. Mutta kuitenkin.
Ahaa joo.. Toimitko kenties eläinten kanssa? Vai oletko muuten vain tottunut seuraamaan toisten eleitä, ilmeitä ja käyttäytymistä (sekä energiamuutoksia)? :D Itse koulutan enimmäkseen koiria mutta myös muita eläimiä ("ongelmakäytöksisiä") ja automaattisesti luen eläinten non-verbaalista kieltä kokoaika (välillä rasittavuuteen asti). Olen herkkä aistimaan jännityksiä ja nopeasti osaan muiden eläinten kohdalla reagoida niihin, ihmisten kohdalla en enää oikeastaan välitä.


/
Olen kotona oppinut tosi herkkävaistoiseksi, kun piti aina lukea äitiä tarkkaan ja silittää myötäkarvaan ja yrittää estää alkamassa olevia riitoja. Elekieli tuntuu muutenkin olevan mun juttuni: meidän koira ei ymmärrä puhetta ollenkaan mutta eleitä tottelee hyvin ja yllättäen muutama muukin koira on koirapuistossa ymmärtänyt elekieltäni ihan kylmiltään.

Saattaa olla semi kylmäkiskoista toimintaa, mutta ulosantini on joskus erittäin terävää ja jos nyt joku siitä loukkaantuu (vaikkei sanoisikaan mutta silti jännittyy) ja kokee sen torjuvaksi(ei muuten vain kestä niin siitä vaan. En tarvi ympärille heikkohermoista sakkia, eli herkästi loukkaantuvia ihmisiä.


Mä olen kanssa aika suorasanainen ja teräväkielinen -en todellakaan mikään "tyypillinen introvertti" joka ei keksi nasevaa vastausta oitis. Minä keksin kyllä. Tietysti ajan kanssa voi keksiä jotain vielä purevampaa.

Ja kun noista ilmeistä on ollut puhetta, minä olen luonnostani aika ilmeetön ja olen saanut useampaankin kertaan kuulla että vaikutan ylimieliseltä jos vain Olen. Tuostakin syystä en ainakaan omasta mielestäni tee ihmisten perusilmeestä mitään kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, vaan nimenomaan siitä käytöksen muutoksesta.
Saatan itsekin herkästi säpsähtää eli "loukkaantua" jonkun sanomisesta (elekieleni taatusti jännittyy ja katseeni terästyy, ääni vähän pingottuu), etenkin jos se on kritiikkiä itseäni tai koiriani kohtaan, mutta lähes yhtä nopeasti siitä palaudun (muutama sekunti-30s). Enkä kuitenkaan koe toisen suoria sanoja torjunnaksi vaan se "tilanne" jää aina siihen. Herkästi aistiva varmasti huomaa jännittymiseni, mutta se on ohi menevää ja siksi uskon, että suurimmalla osalla muistakin ihmisistä se on enemmän ohi menevää.
Joo, kyllähän ihmiset ajan kanssa tottuu siihen että rassailen elukoiden kalloja jne mutta ongelma on se, että olen liian nopea oppimaan ja yleistämään. Jokainen säpsähdys jättää mieleeni jäljen: "älä suotta puhu näistä asioista ihmisille".
Ylensä kait suorapuheisia tarkkaavaisia ihmisiä pidetään outoina edustivat he sitten kumpaa luonteenlaatua tahansa. Ihmeen paljon ja suotta ihmiset pelännevät sanoja.. :
Mulla on tapana sanoa että ihmiset haluaa tosiasiansa sokerikuorrutettuna tai mieluummin ei ollenkaan. Ongelma on, että minua kiinnostavat ne kuorruttamattomat tosiasiat. Sitten keskustelu aina takkuaa. Tyyliin jos puhutaan koiran ravitsemuksesta, ihmiset vaan kertoo miten ihmeellisen hienoa nappulaa kasvattaja heille suositteli. Kun kysyn mitkä on kyseisen nappulan makrot seurauksena on vaivautunut hiljaisuus kun ei ilmeisesti tiedetä mitä on makroravinteet, saati sitten minkä verran koiran mitäkin pitäisi saada.

Kaiken kaikkiaan meikä on vaan vähän liikaa useimmille ihmisille.

Dak
Viestit: 29
Liittynyt: 09.03.2015 23:22
Viesti:

Re: Ystävystymisen haasteet

Viesti Kirjoittaja Dak » 16.04.2015 20:44

Passepartout kirjoitti: Mulla on tapana sanoa että ihmiset haluaa tosiasiansa sokerikuorrutettuna tai mieluummin ei ollenkaan.
Tämä tuntuu olevan valitettavan totta, ja on asia jota en vain pysty ymmärtämään. Ja lisäksi olen niin perso makealle ettei sokerikuorrutusta riitä kommunikointiin. Tällä on sellainen positiivinen vaikutus ettei minua taideta oikein haluta päästää asiakkaiden lähelle...

Geith
Viestit: 46
Liittynyt: 07.04.2015 20:36
Viesti:

Re: Ystävystymisen haasteet

Viesti Kirjoittaja Geith » 23.04.2015 02:31

Passepartout:

No tuossahan oppii todella hyvin lukemaan elekieltä ja vaihteluita! Itse olen semisti epävakaista perheoloista lähtöisin ja pyrin pentuna välttelemään riitatilanteita tms konflikteja ja kaiken sorttiset jännittyneet tilanteet pyrin aina purkamaan jotenkin. Kyllä siinä tosissaan oppi lukemaan ihmisten eleitä ja energioita. Ja oppi myös nauttimaan tasapainoisuudesta.. Nykyisin en enää "pelkää" riitoja tms jännittyneitä tilanteita, kun itsevarmuuteni ansiosta tiedän aina pärjääväni, joten ei tarvitse enää vältelläkään.

Toinen kans, missä oppii, on koirien kanssa touhutessa. Koirat kun eivät näyttele vaan todella eleillään ilmaisevat tuntemuksiaan, niin reagoinneista olen oppinut paremmin myös lukemaan eleitä ja olemista. Ja opin kokoaika lisää.

Mun omat koirat kans tottelevat paremmin hiljaisia käskyjä. Mutta muut koirat, mitä tässä käy, on pakko opettaa sanallisiin, sillä he menevät kuitenkin perheisiin, jossa pälistään enemmän kuin kuunnellaan hiljaisuutta. ;)
Ole oma itsesi ja muutu. Muutahan sinä et voi.

Anamaria
Viestit: 40
Liittynyt: 27.12.2014 13:03
Viesti:

Re: Ystävystymisen haasteet

Viesti Kirjoittaja Anamaria » 24.04.2015 19:57

Musta pitää vaan löytää oikee leveli ja mindset. :) No joo, ei se ole mikään "vaan" kaikkien kanssa, mut pitäs osata olla silleen rennosti. Jos paniikissa miettii, mistä puhuisin (kuten minä yleensä), niin ei tule mitään kovin intresanttia mieleen ja lopulta löydän itseni puhumasta todella älyttömistä aiheista, jollaisista ei olisi varaa puhua, vain puhuakseni jostain. Ja myöhemmin kaduttaa.

Pitää osata rentoutua, silleen että on ihan ok olla hiljaakin. Pitää löytää sama sosiaalinen olotila kuin niiden kaikkein lähimpien ihmisten kanssa, joiden kanssa vapaasti jakaa ajatuksia. Ei niin kauheesti mieti, mitä voin sanoa, voinko sanoa tuon tai tuon ajatuksen, onko se tarpeeksi kiinnostava. Esim. omalle sisarukselle sitä kai aika kevyesti ajattelee ääneen mitä tahansa mikä itseä kiinnostaa. Tämmönen luottava suhtautuminen keskustelukumppaniin on musta aika toimiva juttu. Ainakin itse koen sen todella kivaksi, jos joku suhtautuu minuun kuin perheenjäseneensä (perheriitoja lukuunottamatta).

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa