niksuu93 kirjoitti:Tuntuuko teistä muista koskaan siltä, että jotenkin katselisi tätä maailmaa "itsensä sisältä"? Mää on monesti miettinyt että kokeekohan muut ulkopuolisen maailman tätä kautta, esimerkiksi ekstrovertit, vai onko tämäkin näitä introvertin ominaisuuksia? Vähän vaikea selittää tuntemusta, mutta musta usein tuntuu siltä ettei ole 100% tilanteessa läsnä vaan se oma olemus ja ajatus pyörii (ihan liikaa) siellä ruumiin sisällä. Vähän siis niin kuin sen "kuoren sisällä". Tulee tarkkailtua itseään, omaa olemustaan ja sanomisia/tekemisiään joskus niinkin paljon, että saattaa olla ihan ulalla ulkomaailmasta. Vähän siis kuin katselisi ulkopuolelle jonkin "maskin" sisältä ja vain silmän kohdat on jätetty. En tiedä saako kukaan ajatuksesta kiinni?
Tuntuuko tutulta?
Hassu juttu, ajattelin tuota asiaa juuri tänään. Mulla on välillä aika paha brainfog ja tuo on silloin erityisen korostunutta. Tuntuu että katselen kaikkea kelmun läpi, tai siis olen kelmun sisällä ja muu maailma ulkopuolella. Saatan siis jutella ihmisten kanssa jne mutta olen silti siellä kelmun sisällä. Minullakin tuo on kokolailla perustila, mutta korostuu erityisesti aivosumupäivinä; kun maailma on kelmun ulkopuolella ja pää sumussa on olotila kohtuullisen -no, en edes keksi sille mitään hyvää sanaa.
Joskus huomaan kun olen vaikka viettänyt koko illan miehen kanssa ja nukkumaan mennessä tunnen oloni surkeaksi ja tuntuu että en ole saanut tarpeeksi läheisyyttä. Sitten tajuan että olen ollut koko ajan kelmun sisällä.
Luulen että tuohon vaikuttaa tosi paljon se, että aivoni tekee koko ajan niin paljon. Jos vaikka katsotaan elokuvaa, aivoni hakee koko ajan yhtymäkohtia muihin asioihin, tyyliin kertaa näyttelijän elämänkertaa, havaitsee että tämäntapaista juonenkäännettä käytettiin siinä, tuossa ja tässä kirjassa, tuo homma muuten ei toimi tosielämässä noin, tieteellistä epätarkkuutta, mitäköhän ruokaa laittaisin huomenna...
Minäkään en muuten kykene tuntemaan minkäänlaista yhteenkuuluvuutta tai suurempaan sulautumista. Jos katson lätkää telkkarista, voin kyllä eläytyä kovastikin mutta livekatsomossa en kyllä saa mitään lisäarvoa niistä muista ihmisistä. Joukkohysteria ei ole minun juttuni. Minäkin koen olevani ennen kaikkea yksilö. Siinä määrin, että inhoan sitä miten tosi monessa meditaatiosuuntauksessa korostetaan sitä miten kaikki ihmiset ovat yhtä ja että ihminen ei ole erillinen. Voin juuri ja juuri kuvitella sulautuvani maailmankaikkeuden energiavirtoihin mutta muihin ihmisiin -ei kiitos. Ylipäänsä en tunne juuri lainkaan yhteenkuuluvuutta muita ihmisiä kohtaan, varsinkaan naisia, ihmiset tuntuu olevan ihan eri lajia kuin minä. Tämä täydellinen yhteenkuuluvuuden tunteen puuttuminen välillä melkein pelottaa minua; mietin että jos olen jotenkin psykopaattinen. Toisaalta jos olisin, asia tuskin vaivaisi minua. Mutta tämä on jo vähän ot.
Meditaatiosta: kyllähän se auttaa hiljentämään mieltä, mutta ei se minusta tuohon kelmun takaa -tuntemukseen vaikuta. Toki olen meditoinut päivittäin vasta vuoden. Mutta meditoidessakin voi olla että aivohäly hiljenee mutta havainnointi tapahtuu edelleen yksilön näkökulmasta. En siis koe olevani osa mitään muuta, vaan koen että
MINÄ lepään tässä hetkessä. Ja sitten jos on aivosumupäivä, mieleni saattaa olla hyvinkin hiljainen meditoidessa mutta se etäisyys kaikkeen on todella korostunutta. Tässä kun kirjoitan, saatan katsella käsiäni ja tuntuu kuin ne kuuluisivat jollekulle muulle. Oikeastaan aika pelottavaa.
Musta tuntuu että meille pään sisällä eläjille jooga tai pilates tms. voi olla melkein hyödyllisempää kuin istumameditaatiot. Koska silloin ankkuroidaan kokemusta selkeämmin kehoon. Tietysti istumameditaatiossakin voi keskittyä kehoonsa, mutta helpompaa se on liikkeessä.