Muuttuminen vähemmän introvertiksi jonkun seurassa.

[Jokuvain]

Olen introvertti persoonallisuus, mutta jostain syystä käyttäydyn eritavalla veljeni seurassa. Sen seurassa osaan olla enemmän impulssiivinen ja sanoa kaikkea randomia, mitä päähän tulee.
Ehkä se johtuu siitä, että yksinäisyyttä arvostavana olen aina joutunut jakamaan saman huoneen sen kanssa ja olisin vain oppinut olemaan sen seurassa jotenkin vapaammin tai jotain sen suuntaista.
Onko muille muodostautunut tällaisia suhteita jonkun kanssa? Tai ovatko sisar suhteet jotenkin poikkeus siihen, mitä tulee sosiaalisuuteen verrattuna muihin?

[Mawerick]

Tuskin kukaan vähemmän introvertiksi muuttuu (eihän se oikeastaan ole edes mahdollista), mutta sosiaalisemmaksi ja vapatuneemmaksi voi kyllä muuttua. Olen huomannut tämän mm. pikkuveljeni seurassa.

[Passepartout]

Mun käsittääkseni tuo on täysin tyypillistä introverteille. Että siis tiettyjen, läheisten ihmisten kanssa voi olla hyvinkin spontaani tai armoton hölöttäjä. Minä ainakin olen. Minun kohdallani näitä ihmisiä ovat mieheni sekä isä ja äiti. Sisareni sitten kuuluu jo niihin, joita pidän käsivarren mitan päässä.

Tämä ei tarkoita, etteikö näidenkin ihmisten kanssa kanssakäyminen voisi uuvuttaa. Jopa miehen kanssa voi käydä niin, että yhtäkkiä mieleni tekee sanoa: "Nyt mä en jaksa enää kuunnella sua." tai muuten vaan tarvitsen tauon. Miehen ollessa kotona pystyn kuitenkin rentoutumaan jos se ei puhu minulle, kaikkien muiden ihmisten kanssa tarvitaan konkreettista yksinoloa.

[anuski]

Mä olen kahden lähimmän ystäväni seurassa kanssa turhista hölöttäjä ja normaalia spontaanimpi. Jos minua arvioitaisiin vain sen perusteella kuinka käyttäydyn heidän seurassa niin ekstrovertikiksi mua luultaisiin

[oman tien kulkija]

Minulla on myös taipumus harvojen ja valittujen ihmisten parissa muuttua hyvinkin sosiaaliseksi, small talkin kaltaisten keskustelujen aloittajaksi. Taidan silloin myös kevyestä raskaampaan huumoriin ja puheessani on mukana leikkisyyttä ja hymyilen paljon.

99% ajasta olen kuitenkin hyvin introvertti, jolloin minun on vaikea keksiä mitään sanottavaa vieraille ja tutuille, ellei tilanne erikseen sitä vaadi. Yleensä pakolliset asioinnit, joissa tarvitsee keskustella, olen hyvin korrekti, enkä juurikaan hymyile. Ihmiset joiden seurassa tunnen olevani vapautunut, ovat enemmän tai vähemmän kaltaisiani. Ehkä minun on vaikea samaistua selvästi ekstrovertteihin.

Olen varautunut tuntemattomia ihmisiä kohtaan ehkä siksi, että en tiedä voinko olla heidän kanssaan samalla aaltopituudella, jolloin voisin toimia vapautuneesti. Tämä on tietysti ongelmallista, koska tunnen itseni usein yksinäiseksi, mutta en siltikään uskalla ottaa sitä riskiä. Olen sinut oman introverttiyden kanssa (saatan olla myös HSP), mutta jos voisin muuttaa itsessäni jotain, haluaisin olla vapautuneempi kohdatessani tuntemattomia ihmisiä.

[Voipukka]

Ennen kuin edes tunnistin itseni introvertiksi huomasin olevani aina hiukan varautunut uusien ihmisten seurassa. Lapsena olin myös hirveän ujo, mutta ujoudestani päästyäni varautuneisuus ei kadonnutkaan, vaikka niin jostain syystä olin odottanut. (Kai joku oli jossain vaiheessa elämää tullut maininneeksi, että ujoudestakin pääsee eroon ja sitten jotenkin maagisesti muuttuu supersosiaaliseksi. ) Siinä sitten itsetutkiskelua harrastaessani huomasin, että varautuneisuus johtuu lähinnä tarkkailemisen tarpeesta. Ennen kuin voin ottaa kontaktia toiseen ihmiseen on tehtävä jonkinlainen tutkimus toisen käytöksestä ja aikeista. Eli kuten oman tien kulkija tuossa mainitsi myös, niin pitää olla samalla aaltopituudella ennen kuin voi kommunikoida.

Muistan elävästi kuinka lapsena erästä harrastusta aloittaessani istuin pöytään muutaman muun tytön seuraan, jotka myöhemmin paljastuivatkin kaveruksiksi. Joitakin kertoja seurattuani sivusta liityin heidän juttuihinsa ja vuoden lopulla olin osa porukkaa. Silloin eräs heistä ihmeissään muisteli kuinka hiljainen olin aluksi ollut ja kuinka nyt nauroin remakasti mukana. Samanlainen tilanne tapahtui myös muuttaessani soluasuntoon opiskelujeni alussa, vaikka muutos passiivisesta aktiiviseksi oli nopeampi (olen ehkä harjaantunut analyysieni tekemisessä). Samanlaisesti joku vielä meni joidenkin kuukausien kuluttua mainitsemaan alun hiljaisuuteni. Tämä kuitenkin tapahtuu vain harvojen ihmisten kanssa. Esimerkiksi kenestäkään myöhemmin samaan asuntoon muuttaneista ei tullut hyviä kavereita pakollisen yhdessä asumisen seurauksena, vaikka monen kanssa olikin ihan miellyttävät välit ja välillä aika hauskaakin. Osaan joskus olla introvertiksi aika puheliaskin, ainakin jos on jokin järkevä puheenaihe. Uusien asuinkumppaneiden kanssa pystyi esimerkiksi aina luomaan jonkinlaista kontaktia esittelemällä kämppää ja vaikka uusiin ihmisiin tutustuminen oli stressaavaa niin koin kuitenkin tärkeäksi luoda jonkin yhteyden henkilöihin, joiden kanssa oli pakko jakaa osa elämää.

Ja mikä oli tarinan opetus? Kai se, että ajan myötä voi muuttua vähemmän introvertiksi myös uusien ihmisten seurassa mikäli aaltopituudet vaan kohtaavat.

[Varjotar]

Introverttiys väistyy seurassa jossa voi olla varaukseton.