Uusi Introvertti ilmottautuu.

[satu50v]

Tänä aamuna ahdisti tulla töihin, ja aloin miettiä kuinka introvertti olen? Pidän työssä yksin puurtamisesta, enkä välitä kerätä liiaksi vastuuta, mutta nyt kontolleni on kaatumassa uusien työntekijöiden koulutusta ja vastuita, en pidä edes ajatuksesta, mutta tiedän suoriutuvani työstä ja saan palkankorotuksen, joten on vaikea kieltäytyäkkään. Ystäviä minulla ei ole, on vain mieheni, tuttavia ja sukulaisia. Enkä oikeastaan kaipaa ystäviä, nämä ihmiset riittävät minulle. Aina kun vaihdan työpaikkaa, tulen tuttavaksi uusien työtovereiden kanssa, entiset jäävät menneeseen elämään. Testi osoitti että olen 95% introvertti. Tiesin että olen vähän, mutta että noin paljon. Tieto ei lisännyt tuskaa se vapautti. Olen ollut 4 vuotta samassa työpaikassa mieheni kanssa, ja kuljemme kaksin työmatkat, käymme kaksin kaupassa (kaikkialla) ja vasta kun jouluna lomamme hiukan limittyivät ja jouduin käymään yksin kaupassa, ymmärsin kuinka paljon yksin liikkuminen ahdistaa. Kaksin tunnen kaiken olevan helppoa, enkä edes mieti asioita, (käymme korkeintaan kahdessa kaupassa päivän aikana) mutta yksin? Olin kuin olisin ollut suorittamassa maratonjuoksua, nopeasti tutut tuotteet koriin ja ulos, ja vasta autossa tunsin ahdistuksen helpottavan, kun sain sulkea oven ulkomaailmalta.
Nyt alan etsiä vertaisiani ja vertailla kokemuksiani. Mieheni, hän on hyvin hyvin ekstrovertti, eikä lainkaan voi käsittää minun ongelmiani, mutta juuri hänen ulospäinsuuntautuneisuutensa tekee minun elämästäni helpompaa, luulen.

[suak]

Tälle sivustolle eksyin sitten minäkin, kaltaisteni joukkoon. On muuten hienoa, kun joku on joskus aikoinaan keksinyt noinkin hienon sanan ja voi sanoa itseään introvetiksi. Kuulostaa paljon paremmalta kuin ne naapurin pöljäpoika, erakko tai hullupoika.

Eli olen lähemmäs 50-vuotias mies, jolle yksinään viihtyminen on ollut vähän kuin itsestään selvyys. En kuitenkaan ole pahimmasta tai paremmasta päästä meitä, miten sen nyt haluaa. Hammasta purren käyn joissain juhlissa, lähinnä perhesovun vuoksi mutta jos joistain on parasta juhliin meno, minusta se on sieltä lähteminen. Jos meille tulee vieraita, jotka vaativat läsnäoloani, tarjoilen mielelläni lähtökahvit varsin nopeasti. Vaimo siis löytyy, joka jos ei nyt ihan täysin ymmärrä minua, niin on sitten ainakin tottunut tapoihin ja antaa sitä kuuluisaa omaa tilaa. Suurimman osan työelämästä olen työskennellyt yksin mutta koska elämällä on sairas huumorintaju, se järjesti minut työhön jota tehdään pareittain isossa porukassa. Kahvitunnit nyt jaksan olla sosiaalinen mutta onneksi tauon jälkeen saa laittaa radiokuulokkeet päähän ja sulkeutua omaan kuplaansa. Ja nautin suunnattomasti pitkästä työmatkasta ja yksin ajamisesta, vaikka nykyinen polttoaineen hinta pikkuisen alkaa syödä kyllä miestä. Autoiluni puolustukseni on tunnin työmatka, julkisenliikenteen puute ja kimppakyytiläisen puutee. Työpaikan pikkujouluihin, saunailtoihin yms. yhteiseen kivaan minua ei saa sitten kirveelläkään. Pari kaveria löytyy, tai ainakin lasken heidät semmoisiksi, heitä nään todella harvoin, ei tarvitse toista kättä kertoja laskeakseen mutta se on riittänyt meille. Elämä on kuin paskalla käynti, ei siihen tarvita kaveria, eikä yleisöä.

[aituriar]

Moi kaikki!

Olen näköjään tehnyt tämän käyttäjätunnuksen jo seitsemän vuotta sitten, ilmeisesti ajatuksella, että nyt alan kovasti keskustelemaan kaikkien kanssa elämästä introverttina ekstroverttien luomassa ja pyörittämässä maailmassa. Osuva luonnekuvaus: onnellisuuden vuorenhuipulla päättää ryhtyä kehittämään sosiaalisia taitoja, menemään tapahtumiin kohtaamaan ihmisiä ja aloittamaan keskusteluja tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Heti, kun kapuaminen rinnettä alas alkaa, tajuaa, kuinka paljon helpompaa on vain jättää menemättä ja jäädä kotiin.

Olen epäilemättä ihan oikeastikin introvertti, kun positiivisetkin sosiaaliset kokemukset imaisevat mehut parhaimmassa tapauksessa useammaksi päiväksi. Samaan aikaan taustalla vaikuttavat selektiivinen mutismi, josta kärsin luokioikäiseksi saakka, onnistumisen kokemusten vähyydestä johtuva hirvittävän alhainen sosiaalinen itsetunto, sosiaalisten tilanteiden pelko, ahdistuneisuushäiriö, syömishäiriö,... Samaa vyyhtiä nämä kaikki kai ovat, mutta pelkästään persoonallisuuteni tai temperamenttini ei selitä, miksi sosiaaliset tilanteet ovat välillä minulle niin ällistyttävän vaikeita.

Olen 28-vuotias mies. Parhaillaan suoritan jatko-opintoja Turun yliopistossa, eli ison osan päivistäni vievät tutkimus ja opiskelu. Paitsi juuri nyt eivät vie, kun väikkärissä on aineistoja odotellessa seisova vaihe ja kun keskikesällä melkein kaikki kurssit ovat tauolla. Rehellisesti päiväni koostuvat enimmäkseen fiktion ja kevyiden tietokirjojen lukemisesta, fiktion kirjoittamisesta ja ulkoilusta.

Tunnelma tällä foorumilla vaikuttaa olevan aika seesteinen, mutta toivottavasti saadaan keskusteluja aikaan. Minuun saa olla yhteydessä myös yv:llä =)

Edit: Se piti vielä sanoa, että merkittävin syy, miksi minusta tuli jatko-opiskelija, oli se, etten valmistumisen jälkeen uskaltanut hakea mitään työpaikkaa. Niissä kun melkein aina haetaan sosiaalista, ulospäinsuuntautunutta, asiakaspalveluhenkistä, verkostoitunutta tyyppiä. Lisäksi tiedän, että työelämässä suulliset viestintätaidot ovat joka tapauksessa kullanarvoiset. Olin ehkä muodollisesti valmis siirtymään työelämään, mutta henkisesti koin olevani vielä vakavasti keskeneräinen. En uskonut pärjääväni, pelkäsin tulevani hulluksi sosiaalisesta ylikuormituksesta, joutuvani pehmustettuun huoneeseen loppuiäkseni. Jep, katastrofiajattelu on myös jo pitkään kuulunut leipälajeihini. Opiskelujen jatkaminen tuntui turvalliselta paikalta lujittaa henkistä kestävyyttään ja harjoitella sosiaalista toimijuutta. Nyt kolme vuotta myöhemmin ajattelen, että ratkaisuni oli aivan oikea.