Försti kirjoitti:Parhaat kaverit, tai ainakin ne, jotka on pisimpään tuntenu (jopa 10 vuotta) on netin kautta. He kuitenkin asuvat ympäri Suomea, joten ei heitä kasvotusten tapaa. Juteltua tulee, aiheista jotka meitä yhistää. Tosi pitkään olin silleen että nää kaverit riittää ja joskus toivoisin että ois jatkunukki nii
Lopulta kuitenki vähäisten "IRL"-kontaktien määrä alko ahistaa. Koulua oon käyny, mut kontaktit siel toisiin ihmisiin on jääny heikoksi. Pariin tyypin kans oon päässy juttelee enemmän, mutta epäilen että yhteys kuolee kun koulukin loppuu.
Sama juttu, mikähän siinä on että sitä netin kautta onnistuu solmimaan niiiiin paljon helpommin suhteita kuin IRL-elämässä? Ilmeisesti introverttina osaan ilmaista itseäni paremmin kirjoittaen kuin puhuen/ruumiinelein? Tietysti jos uusia tuttavuuksia netissä syntyy ne syntyy jo lähes automaattisesti samojen mielenkiinnonkohteiden ympäriltä, jotka yhdistävät heti. Tästä on sitten helppo ryhtyä tutustumaan ihmiseen ehkä paremminkin.
Mulla ei tällä hetkellä sinällään IRL-kontaktien vähyys varsinaisesti ahdista, mutta surettaa siitäkin edestä. Esimerkiksi jotkut viikonloput on yhtä juhlaa kun saa olla vain yksin kotona, mutta toisina sitä taas itkettää kun ei ole ketään kenen kanssa aikaa viettää. Hyvin kaksipiippuista siis. Mutta mieluummin tosiaan vietän aikaani yksin kotosalla kuin lähden "esittämään/viihdyttämään" niitä ns. "kavereitani", jotka eivät kuitenkaan ymmärrä minua, viihdy seurassani enkä suoraan sanottuna enää tunne viihtyväni minäkään. Jotenkin vain niin pinnallista...
Ja tosiaan kyllä, yleensä se on niin että ne vähäisetkin syntyneet kontaktit esim. kouluista kyllä katoaa heti kun koulu tms. loppuu. Tai jo aiemmin, kun joku toinen "varastaa" minun ystäväni olemalla "hauskempi tapaus". Sehän on nähty, en voi kilpailla oikeastaan kenenkään kanssa kun olen kaikkien mielestä vain niin helvetin tylsä tapaus.
Försti kirjoitti:uskon että toiset ihmiset on paras keino tutustua uusiin ihmisiin ja sitä kautta voi löytyä ehkä se oma paras kaveri tai kumppanikin
Tämähän se, mutta jos ei ensinnäkään tunne valmiiksi ketään, sen ensimmäisen kontaktin saaminen onkin sitten jo huomattavasti vaikeampaa. Kukaan kun ei tunnu haluavan olla kenenkään ensimmäinen ystävä. Auta armias, jos jollekin ystäväehdokkaalle myöhemmin selviää että "tiesitsä että tolla ei oo yhtään kaveria", niin hommahan kuolee jo heti siihen.
Aivan kuten Linus Jonkman ytimekkäästi Akuutissa totesi, "introvertti on monien ihmisten mielessä joko psykopaatti tai sarjamurhaaja". Joten eihän kukaan halua sellaisen ystävä olla.
aura kirjoitti:Sellainen henkinen läheisyys olisi varmaan oikea sana, kaikki tämänhetkiset suhteeni perustuvat hauskanpitoon, mikä sekin on mahtavaa ja mukavaa, eikä mitään valittamista niiden suhteen, mutta haluaisin vastapainoksi vähän sitä syvällisempääkin sisältöä.
Minä just kaipaisin juuri tuota henkistä läheisyyttä/yhteyttä muihin ihmisiin, nykyään kun ne vähäisetkin tuttavuudet ovat vain sitä tasoa että "naureskellaan, vitsaillaan, puhutaan pinnallisuuksista". Musta tällainen on jotenkin jopa rasittavaa, koska tunnen olevani jotenkin "vastuussa" kaverini viihtymisestä. Jos en keksi jotain hauskaa kokoajan, hän tylsistyy ja lähtee pois. Saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta olen itse tämän ihan elämässäni todennut. Kukaan (ekstrot) ei kauan jaksa katsella ihmistä, joka ei heidän mielestään ole "hauska" ja "viihdyttävä".
inda kirjoitti:...
Mahtavaa kuulla, etten ole ajatusteni ja tuntemusteni kanssa yksin!
Passepartout kirjoitti:Tuntuu. Silloin kun minulla oli vielä muutamia ystäviä oli aina yhtä inhottavaa kun tuli sellaisia tiedostamisen hetkiä, kun tajusi, että ei ne oikeasti välitä eikä ymmärrä. Ei todella. Koska niillä on niin paljon muitakin ystäviä, kuulut vain siihen isoon joukkoon "kolmanneksi tärkeimmät kaverit".
Mutta miestäni lukuunottamatta olen kyllä kokenut oikeastaan koko elämäni olevani emotionaalisesti oikeastaan täysin yksin. Surullista vai mitä.
Siis tämä tunne. Kun toinen saattaa olla minulle oikeasti tosi tärkeä, mutta hänelle olet vain yksi kala muiden joukossa. Kenellä tahansa helposti korvattavissa, jota kukaan ei edes muista jos katoan jonnekin. Se tunne kun itse haluaisi viettää vaikka koko päivän (harvinaista!) toisen kanssa, mutta hänellä on aikaa vain 2 tuntia koska muut ystävät odottavat (kalenteri täynnä!). Yksi juttu mikä mua kanssa ärsyttää on se, että se vähäinenkin aika minkä toisen kanssa viettää niin pitääkö sitä saatanan puhelinta räplätä joka toinen minuutti? No siis kyllähän mä ymmärrän, että "kun on niin suosittu että puhelin piippaa WhatsAppeineen joka 10 sekuntti" niin ainahan se tällaisen tylsimyksen seuran voittaa. Mutta vois oikeesti osoittaa ihmiselle enemmän huomiota, kun kerran yhdessä ollaan. Minä itse kun annan jakamattoman huomioni toiselle, silloin kun haluan jotakuta nähdä.
Sulla on tosi hyvä kun olet itsellesi miehen löytänyt. Kenenkään ei nimittäin pitäisi joutua olemaan maailmassa yksin.
Passepartout kirjoitti:Dak kirjoitti:niksuu93 kirjoitti: Erityisesti se satuttaa joskus paljon kun miettii, että oikeastaan juuri kukaan ei ole aidosti kiinnostunut siitä miten minä voin.
Kyllä tuo ikävältä tuntuu. Mutta miten on toiselta kantilta, oletko itse oikeasti kiinnostunut miten ne muut voi? Rehellisisesti sanoen kovin monen kohdalla en ainakaan itse ole.
En minäkään kovin monien ihmisten kuulumisista välitä. Mutta kokemus on se, että yleensä välitän kuitenkin enemmän kuin se toinen, jos ylipäänsä ollaan välittämisväleissä. Koska sillä toisella on aina niin paljon muitakin kontakteja.
Kyllä minä voin rehellisesti myöntää, että kyllä minua toisten hyvinvointi kiinnostaa siinä missä omanikin - edellyttäen että homma toimii myös toisinpäin. Sen olen vain tässä vielä lyhyessä elämässäni oppinut, että ei pidä liikaa ajatella muita koska sieltä harvoin tulee tosipaikan tullen mitään takaisin. Siinä mielessä siis yhdyn
Passepartoutin ajatuksiin, en nykyään kovin monen kuulumisista välitä, mutta heidän kenenkä välitän - välitänkin sitten paljon.
Mutta jos esimerkiksi esitetään sellainen kysymys, että kenenkä puolesta kuolisin jos olisi mahdollista? Heitä on oikeasti todella vähän, vain lähimmät perheenjäsenet. Yksikään muu tuttava/kaveri ei ole minun aatteissani niin korkealla, että heittäisin elämäni heidän edestään. Sillä tiedän, että yksikään heistä ei myöskään tekisi samaa minun kohdallani.
Kuulostaa monesta varmasti tosi pahalta, mutta näin on. Miksi minun pitäisi heittää kuitenkin itselleni suhteellisen mielenkiintoinen elämä hukkaan vain, että joku pinnallinen kaverituttavuuteeni voisi jatkaa omaa merkityksetöntä biletystään muina miehinä?
En todellakaan välitä heistä niin paljon. Sen takia olisi oikeasti ihanaa löytää elämäänsä sellaisia ihmisiä, joiden puolesta tekisi ihan mitä vain - tarpeen vaatiessa vaikka kuolisi.
Meni vakavaksi, sori.