Introvertit.net Keskustelufoorumi

Mä käyn fyssarilla säännöllisesti, joskus on semmonen fiilis ettei jaksais höpöttää sen kanssa. :lol: Samassa paikassa kävin hiljaisemman kaverin hierottavana, se oli välillä ehkä vaivaantuneempi kuin mä. :oops:

Mä menin kerran isoon kuorma-autokorjaamoon töihin ja olin ihan oma itseni eli en kovin puhelias mutta yritin tsempata. Työni tein ihan hyvin paria sähläystä lukuunottamatta. Olin aina tauoilla porukan mukana ja kerran saunaillassa dokaamassa. Iltavuorossa juotiin porukalla viskiä kun oltiin niin äijiä(rattijuoppoja). Parin kerran jälkeen lopetin juomisen kun ei pystyny keskittymään työhön. Vein kuitenkin sarvipullon. Kolmen kuukauden jälkeen korjaamopäällikkö ja työnjohtaja piti mulle puhuttelun, ongelmana oli heille se että mä en oo puhelias. Mä sanoin että pitäskö kokoajan pulputtaa jotain vaikka ei aina tunnu siltä. En muista enempää kuin sen että kuukauden päästä tuli kenkää. Omat harkitsemattomat kommentit taisi suututtaa joitakin, en tuntenut työläiskulttuuria. Oli siellä hiljaisia tyyppejä muitakin mutta ne oli eri vuorossa, niitten kanssa tulin paremmin juttuun. Olisin joka tapauksessa lähteny muualle töihin heti kun mahdollista. Mä otin tosi raskaasti tämän episodin, luulin olevani kova jätkä joka kelpaa mihin vaan mutta jouduinkin kokemaan henkistä kasvua. Olenkin ei toivottua vähemmistöä.

Nyt oon pienessä työpaikassa missä muut on samanhenkisiä, introvertin lottovoitto? Yritin vuosi sitten hakea isompaan firmaan ja haastattelussa sanoin suoraan että olen mitä olen ja uteliaana syynäsin koko paikan niin tarkasti että ymmärsivät ettei tota kannata ottaa riesaksi, heh. Kyllä mä oon seko. :twisted:

Heippa kaikille. Uutena foorumilla on pakko käydä kommentoimassa työelämään liittyviä asioita. Itsestäni sen verran, että olen voimakkaasti introvertti ihminen MBTI-luokituksen mukaan persoonaltani INFP, jonka kuvaus on mielestäni hyvinkin osuva.

Olen ammatiltani fysioterapeutti. Olen työskennellyt monenlaisilla työnantajilla ja erilaisissa ympäristöissä. Jokaisesta työ- ja harjoittelupaikasta saan aina samanlaisen palautteen: "työssä ei ole mitään valittamista, mutta voisit olla hieman puheliaampi"

Tänään taas nykyisessä työpaikassa käytiin palaveria, kun muut työyhteisön jäsenet olivat antaneet esimiehelleni palautetta, että olen liian poissaolevan oloinen, enkä ota tarpeeksi kontaktia muihin. Työssä ei taas valittamista. Esimiehen sanoin: "kyllä tässä työssä vaan pitää olla sosiaalinen ja pirteä ekstrovertti". Kyllä. Työnantaja nimenomaan sanoi, että vain ekstrovertti sopii tälle alalle.

Ongelma ei niinkään ole se, että työssä olisi jotain vikaa tai työhön liittyvissä asioissa en ottaisi kontaktia muuhun porukkaan, vaan ilmeisesti nyt se, että en ole tarpeeksi mukana muussa toiminnassa ja keskustelussa. En siis tarpeeksi osallistu "small talkiin" työasioihin liittymättömissä asioissa, en osallistu pikkujouluihin yms ja sillä tavoin "tule tiiviimmäksi osaksi porukkaa". Käyn myös yleensä syömässä lounasravintolassa, enkä syö eväitä kahvihuoneessa muiden kanssa, koska en yksinkertaisesti jaksa sellaista hälinää, mikä syntyy kuin 10-20 henkilöä ahdetaan samaan pieneen huoneeseen ja kaikki keskustelevat päällekäin omiaan.

Tämä ihmetyttää ja turhauttaa, kun samanlaista kommentointia on saanut kuunnella käytännössä aina. Aina olen ollut liian hiljainen ja liian paljon omissa oloissani. On kummallista, että töissä pitää puuttua ihmisen persoonaan ja luonteeseen ja sitä yrittää kaikin keinoin muuttaa, vaikka työn tulos on hyvää. Itse olen itseeni tyytyväinen ja itsestäni ylpeä, mutta kaikkia muita oma introverttiyteni tuntuu ärsyttävän jostain syystä. Sama pätee työelämän lisäksi yksityiselämään.

Missähän vaiheessa aletaan oikeasti nähdä erilaiset luonteet ja persoonat vahvuutena eikä pyrittäisi laittamaan kaikkia samaan muottiin.

Onpa täällä ollut herkullinen keskustelu! Kyllä vaan koen,että työ merkitsee minulle vähän, se ei ole minun elämän sisältöni, koska olen tilanteessa, jossa sisäinen arvomaailma on muuttunut ja olen fyysisesti lievästi vammautunut. Viime vuosi (2018) meni pääasiassa terveydellisten asioiden selvittelyssä ja kuntouttavassa työtoiminnassa kun jollakin toisella tässä keskustelussa. Nyt on mahdollisuus työllistymistä edistävään ammatilliseen kuntoutukseen, mutta se ei välttämättä tuo ratkaisuja, mitä psyykkisesti näen. Kiva lukea kokemuksia,joista saa itsekin oivalluksia. :D

Minkälaisissa työtehtävissä tai työympäristössä olette viihtyneet?

Itse koen jotenkin vaikeaksi löytää introvertille sopivaa työtä. Olen käynyt yliopistot ja tutkintoni mukaan sopisin asiantuntijatehtäviin, mutta vaatimukset tänäpäivänä ovat mahdottomat. Joka paikkaan pitää olla tiimipelaaja, hyvä tyyppi, avoin, sosiaalinen, osata tehdä kaikkea, johtaa omaa työtään, osata keskittyä avotoimistossa, huh mitä vielä.. olen ollut nyt avotoimistossa 3kk, tilat on hulppeat mutta työrauhaa ei ole. Joudun eristäytymään muusta tiimistäni hiljaiseen tilaan, jossa puhuminen ei ole sallittua, jotta voin tehdä työni hyvin. Tauoilla pälätetään kaikkea jonninjoutavaa, mua kiinnostaisi keskustella oikeista asioista.. Kaiken kruunaa esimies, joka ei selkeästi ymmärrä introverttejä. Kerroin hänelle ongelmistani ja sain etätyöluvan vain 1pv/viikko. Hänen mielestäni minun pitäisi osallistua kaikkeen tiimin kesken. Tiimissä pärjäät vain jos osaat sulloutua tähän yhteen muottiin.

Onneksi työ on määräaikainen. En kestäisi pidempään. Nyt jaksan, koska odotan työsuhteen päättymistä. Haluan tehdä töitä, mutta en voi muuttua toiseksi ihmiseksi. Mielenkiinnolla odotan mitä työkkäri tarjoaa introvertille..

Kerroin aiemmin olevani kuntouttavassa työtoiminnassa työttömien työpajalla. Olin samassa paikassa jo aiemmin puoli vuotta työelämänvalmennuksessa. Tämä työpaja, jossa olen työtoiminnassa, on kierrätyskesus. Ihmiset lajoittaa sinne käytettyä tavaraa, jota sitten myydään edullisesti eteenpäin. Tavaroilla on kotiinkuljetus.Lahjoitettavia huonekaluja myös haetaan asiakkaan kotoa.

Työpajalla on myöskin tehtaista tulevia alihankinta hommia, joita itsekkin teen. Työpaja tarjoaa ihmisille muuttopalvelua. Ja sitten on omakotitalossa asuville veteraaneille ruohonleikkuu apua kesäisin, ja lumityö apua talvisin. Itse osallistun veteraanien siivouspalveluun päivittäin. Siivousporukkaan kuuluu kolme ihmistä. Tamppaan joka kuukausi yli 40 asunnon matot. Kesäisin on myös ikkunan pesuja. Siivouksia on myös lähiseudun paikkakunnilla.

Osallistun työtoimintaan 6 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa. Työpajalle on kotoani matkaa 2,5 km, ja kävelen sen joka päivä. Kävellen tuo matka kestää minulla puolisen tuntia.

[quote="Försti"]olet ollut niin pitkään poissa työelämästä että siihen tottuminen vaatii aikansa. Kahden lepovuoden jälkeen työelämää siirtyminen (vaikka onkin vain 6h päivä eikä 8h) on iso muutos ja vaatii aikansa että tottuu. Väsymykseen voi taasen vaikuttaa muutkin asiat kuin työ, kuten huono ruokavalio ja syöntirytmi, liian vähäinen liikunta, liika koneellaolo, jne. Ei kannata heittää pyyhettä kehään liian pian. Voi myös olla että tekemäsi työ ei ole niin sopiva sinulle kuin uskot.[/quote]

Jännä vaan sinällään, että samojen asioiden tekeminen kotona kuin mitä teen nyt töissä ei rasita minua lähellekään niin paljon. Ehkä se johtuu just tosta kun pitää toimia "vieraassa ympäristössä", on vastuussa muullekin kuin itselleen ja kun kuitenkin eräänlainen aikataulu on olemassa. Se luo enemmän stressiä. Mietin vaan, että johtuisiko ainakin osa tuosta väsymyksestä ihan siitä että pitää olla jokapäivä 6h samassa tilassa muiden ihmisten parissa, että se syö niin paljon tuota energiaa. Kun kerran samat hommat kotona tehtynä ei aiheuta läheskään samanlaista väsymystä.

Vaikka sairauslomalla pitkään olinkin, en mä silti sitä koko aikaa ole kokonaan lorvinut. Harrastuksiini, omiin projekteihin jne. olen energiaani hyödyntänyt, että ei se sitä kautta se muutos niin dramaattinen ole. Mut se on just se ero tässä, että vapaalla näitä asioita sai tehdä omaan tahtiin, joko kotona, ulkona jne. kun taas nyt olet naulattu siihen samaan työpisteeseen ja tehtäviä tulee jatkuvalla syötöllä ihan määräaikojen kanssa. Kun teki itselleen, ei ollut kiirettä - eikä tätä kautta paineita.

Mitä tulee ruokavalioon, syömiseen, liikuntaan ja muuhun, en usko noiden ainakaan mitenkään merkittävästi tässä osasyyllisenä olevan. Syön suht terveellisesti ja säännöllisesti, liikun aina kun ehdin - kävelenkin kaikkialle. Koneella ei kovinkaan paljon tule enää kotona arkena istuttua, kun sitä saa tehdä jo töissä ihan tarpeeksi. Nukun myös seitsemisen tuntia joka yö - tosin sairauksista ja lääkityksistä johtuen en tunne itseäni koskaan levänneeksi. Usein herätessä väsyttääkin yhtä paljon kuin nukkumaan ruvetessa. Se on ollut tätä jo kohta kaksi vuotta, kukaan ei osaa sanoa mistä johtuu.

Työ on kyllä mielestäni itselleni sopivaa, sillä se on suht sitä mitä juuri hain ja mihin olen koulutettu. Sitä mitä parhaiten osaan ja mitä mielelläni myös teenkin. Kiinnostus ja motivaatio ei siis tässä ole se ongelma.

-----------------------------

Ehkä se vaan on niin, että krooninen sairaus ja mm. solusalpaajat vievät merkittävän osan energiavarastoista. Siihen päälle vielä lääkityksen lopettamiseen liittyvät vieroitusoireet, vuosien kortisonin popsimisen aiheuttamat ongelmat ja päivittäiset nivelkivut liitännäisenä. Tekevät hyvää jo valmiiksi epävakaalle henkiselle kantille, joka ajoittain heiluu jo ihan kuilun reunalla.

Ehkä en vain näistä syistä jaksa kuten normaalit ihmiset. Kumpa vaan työkkäri ja muutkin ammattilaiset ymmärtäisivät sen, eivätkä jaksaisi jauhaa sitä samaa lorua että "nuori ihminen jaksaa". Eihän se ikää kato, mitä sairauksia on ja missä kantissa ihmisen jaksaminen muutenkin on.

Eihän tässä siis muuten mitään, mutta ärsyttää kun kaikki etenkin lähipiirissä pitävät heti laiskana saamattomana vätyksenä, jos ei jaksa juosta paikasta toiseen kuten he. :roll:

.

[quote="aura"]En tee edes noin paljoa töitä, mutta olen ihan piipussa. Sinänsä siistiä, kun on joku rutiini, eikä ole riippuvainen vanhempien rahoista, mutta vähän turhauttaa, kun ei voi valvoa myöhään, eikä iltapäivästä tunnu riittävän energiaa mihinkään, edes koneelle[/quote]

Rutiinin kannalta on joo kiva, mutta toisaalta saa miettiä onko se sen arvoista jos omaan henkilökohtaiseen elämään ei jää enää ollenkaan virtaa. Ilmeisesti sitä virtaa kuitenkin pitäisi töidenkin jälkeen olla kuten "normaaleilla ihmisillä", mutta mun on rehellisesti myönnettävä että mulla ei ainakaan ole. En tiedä missä vika. En ole laiska: haluaisin tehdä ja minua kiinnostaa tehdä, mutten vain jaksa. Tiedän että toiset tekee paljon rankempiakin töitä ja paljon pidempään, mutta eivät ole silti yhtä väsyneitä kuin minä jo muutaman tunnin jälkeen. Käytännössä ruokatuntiin (klo 12) jaksaa ihan hyvin, mutta iltapäivän viimeiset tunnit sitä silmät luppasee siihen tahtiin ettei tiedä onko järkevämpää vain tuijotella kelloa ja odottaa kotiinpääsyä vai yrittää jotain tehdäkin.

Rahan kannalta työstä ei kannata edes puhua. Jos satanen jää kuussa enemmän käteen tällaisen kuormituksen jälkeen, ei se tunnu sen arvoiselta.

[quote="aura"]Väsyneisiin tunteisiin voi vaikuttaa mulla tällä hetkellä se, että olen vielä vähän epävarma osaamisestani, töissä on kokoajan vähän sellainen hoopo olo. Ehkä se väsymys helpottaa mulla sitten, kun saan vähän ammatillista itsevarmuutta, eikä mene henkistä energiaa stressaamiseen, että "teinkö nyt oikein" ja "mitä jos unohdin jotain".[/quote]

Mulla ihan samoja tunteita ollut. Jotenkin sitä vain epäilee omia kykyjään ja osaamistaan, vaikka toisaalta tietää että nämä ihan hyvin osaakin. Mutta se epävarmuus siitä, että joku tarkastaa työni jäljen ja entä jos se ei kelpaakaan. Eri asia tehdä itselle kuin työnantajalle. Ja sitten hävettää jos ei jotain asiaa ymmärräkään, vaikka koulutuksen puolesta pitäisikin. Hieno isku taas jo valmiiksi huonolle itsetunnolle/-luottamukselle.

Tietysti kokemuksen pohjalta luottamus kasvaa, mutta ensin olisi sille pohja rakennettava.

^

I feel you Niksu. En tee edes noin paljoa töitä, mutta olen ihan piipussa. Sinänsä siistiä, kun on joku rutiini, eikä ole riippuvainen vanhempien rahoista, mutta vähän turhauttaa, kun ei voi valvoa myöhään, eikä iltapäivästä tunnu riittävän energiaa mihinkään, edes koneelle :lol: Yritän nyt kuitenkin antaa tälle tilaisuuden, koska tykkään työstäni ja haluan maksaa veroja (= tuntea olevani jotenkin "hyödyksi" yhteiskunnalle). Väsyneisiin tunteisiin voi vaikuttaa mulla tällä hetkellä se, että olen vielä vähän epävarma osaamisestani, töissä on kokoajan vähän sellainen hoopo olo. Toisaalta on mukava huomata kehitystä siinä omassa työskentelyssä, ja elättelenkin toivoa, että tässä kuukauden sisään hallitsisin hommat kunnolla, minkä pitäisi olla kyllä mahdollista, koska se nyt ei mitään rakettitiedettä ole. Ehkä se väsymys helpottaa mulla sitten, kun saan vähän ammatillista itsevarmuutta, eikä mene henkistä energiaa stressaamiseen, että "teinkö nyt oikein" ja "mitä jos unohdin jotain".

Mää on tosiaan nyt ollut muutaman viikon työharjoittelussa ammattiani vastaavissa työtehtävissä. Teen siis 6 tuntia päivässä, 5 päivänä viikossa. Voin kyllä kertoa, että joko hektinen arkirytmi jossa ollaan päivät töissä ja illat pitäisi jaksaa vielä tehdä omia asioita ei yksinkertaisesti sovellu minulle tai sitten mulla ei todellakaan ole terveys reilassa - vaikka kaikki muuta väittävät. Ei kuulosta kovin normaalilta, että jos on pari vuotta sairauslomalla levännyt ja jo parin viikon ja 60 tunnin työtunnin jälkeen tuntuu että on ihan burn out. Olen ihan rättiväsynyt kotiin päästyäni, kiukuttelen kaikille vastaan osuville enkä jaksa viettää töiden päälle enää minkäänlaista yksityistä, saati sosiaalista elämää.

Nähtävästi minun on valittava joko olla rahaton töitä tekemätön "pummi", joka käyttää vähäisen energiensa omiin aktiviteetteihinsa tai sitten annan itsestäni kaikkeni että selviän vain lyhennetystä työajasta ja sanon hyvästit vapaa-ajalleni - samoin hyvinvoinnilleni. Nykytilanteessa nukun ja makaan lähes kaiken vapaa-aikani, koska pienikin ponnistus työssä tuntuu imevän minun ihan tyhjiin.

Työ ei edes ole mitään kovinkaan sosiaalista. Jos tämäkään ei sovellu, ei taida jäädä muita vaihtoehtoja kuin etätyö kotona omaan tahtiin (mitenhän sellaiseen pääsisi?) tai sitten kokonaan työelämän ulkopuolelle jääminen. Ja sehän ei ole 22-vuotiaalle ihmiselle mahdollista - enkä sitä itsekään mielelläni haluaisi.