Introvertit.net Keskustelufoorumi

Myötätuntoni tilannetta kohtaan on suuri.

Itse erosin kymmenen vuotta lasteni isästä ja se oli vapauttavaa. Edelleenkin hyvissä väleissä eikä kolmansia osapuolia liity eroon, eikä alkoa eikä muutakaan.

Silloin erotessa en tiennyt olevani introvertti joten aloin tapailla miehiä toivoen ajautuvani parisuhteeseen.

Epäonnistumisia ja viimein itsetuntemuksen kasvaessa tajusin että hullua minun yli viisikymppisenä tällä statuksella alkaa sovittaa mitään kenenkään kanssa.

Mutta minulla lapset ovat ikäisiäsi ja voin tosiaan katsoa jo perhe-elämän lusineeni (lue:kokeneeni).

Kyllä pienet lapset ja teinitkin kuulostavat kauhistukselta minusta, kun kestän lapsia tosi huonosti. Jos nyt harhaudun parisuhteeseen, sinnittelisin eri asunnoissa mutta jos miehellä olisi lapsenlapsia niin saattaisin osallistua heidän hoitoonsa kunhan vain saisin määritellä senkin jaksamisen mukaan.

Eli aika paska ihminen. Mutta parempi kun tunnen rajani enkä yritä olla kuin ne muut.

Kolmisen vuotta sitten aloin seurusteleen nykysen vaimoni kanssa kenellä on ennestään kaksi lasta, tässä on ollut isoin kynnys koko oman elämän aikana miten on pitänyt totuttautua perheeseen mitä en aikasemmin oo kokenut, itsellä siis ei ole omia lapsia. Totuttautuminen 30+ vuotiaalle itelle oli aluksi helppoo tietenkin kun erikseen asuttiin, mutta yhteenmuutossa tulikin se reaalisuus vastaan, että eipä tullut ajatelleeks kuinka paljon ne omat hetket pienenee ja pitää hyväksyä se älämölö. Tässä ei ole mitään opetusta kellekään, mutta ikävä kyllä alamäki on ja kova kun en osaa antaa sitä tarvittavaa aktiivisuutta lapsille, vaimolle, koiralle, kissalle ja pupulle.