Introvertit.net Keskustelufoorumi

Ala-asteella muutama, mutta yläasteen aikana hekin jäivät. Sittemmin oli jokusia kavereita, mutta ei yhtään oikein läheistä. Siitä, kun minulle on joku kaveri viimeksi soittanut, on aikaa yli 20 vuotta.

Hei..
Ei juurikaan ollut koska olin erilainen kuin muut mut jätettiin aina ulkopuolelle. Nyt vanhemmalla iällä muutamia.

On ollu jokunen, mun mielest riittävästi. Viihdyin kuitenki vapaa-aikana enemmän ehkä omis olois (mut en aina.)

Heippa!

Joo, oli minulla kolme kaveria noin 11-13-vuotiaana. Kukaan heistä ei vaan ollut koulukaveri. Vanhempani esittelivät minut ja pikkuveljeni heille. Voi olla, että koska kaverisuhteet eivät kehittyneet orgaanisesti, ne myös kuihtuivat pois aika nopeasti.

En todellakaan syytä luokkalaisiani ja muita koulukavereitani siitä, etteivät he ottaneet minua mukaan leikkeihinsä jne. Olin käytännössä täysin puhumaton kodin ulkopuolella ja kärsin selektiivisestä mutismista, joten en ollut kummoista seuraa - enkä taida olla vielä 29-vuotiaanakaan, hmm...

Syytän enemmän silloista koulujärjestelmää, joka puuttui yksilöiden ongelmiin eristämällä heidät kouluyhteisöstä ja antamalla heidät asiantuntijoiden hoteisiin. Nykyään kai vähän paremmin ymmärretään, että parasta on auttaa erityislapsia pääsemään osaksi luokkaansa ja löytämään koulusta edes yhden kaverin. Tavalla, joka valitaan lasten yksinäisyyden ehkäisemiseksi, voi olla elinikäiset vaikutukset.

Lapsena minun oli todella helppoa tutustua muihin. Ala-asteella välitunneilla löytyi aina joku porukka, jossa hengata. Ja koulun jälkeen pyydettiin puolin ja toisin kylään. Tämän ajan muisteleminen jälkeenpäin on osaltaan saanut minut tajuamaan oman introverttiuteni. Nautin ihmisten seurasta ja kaverini olivat minulle tärkeitä. Silti monesti tuntui, ettei yksinäisemmille harrastuksille jäänyt tarpeeksi aikaa ja koko päivän viettäminen ihmisten seurassa uuvutti. Muistan myös tunteen, että suurin osa kavereista jäi tavallaan vieraiksi vaikka olisimme tunteneet toisemme koko ikämme. Ihmisiä oli ympärillä, mutta paras kaveri saattoi joillakin vaihtua päivittäin ja osa käytti kaveruutta eripuran kylvämiseen muiden välille. Jäin kaipaamaan läheisempää, luotettavaa ystävää.

Ala- ja yläasteen vaihteessa tilanne muuttui aika täysin. Monta ikävää juttua tapahtui silloin, mistä seurasi masennus ja syrjään vetäytyminen, joka syveni sosiaaliseksi fobiaksi. Ylipäätään kiinnostuksen kohteet alkoivat poiketa niin paljon normista, että osin senkin takia kaverin löytäminen hankaloitui.

Kaikki yläasteen jälkeiset koulut ovat menneet aika lailla ilman kavereita. Nämä vähät kaverisuhteet ovat olleet minulle tärkeitä, mutta sitten vaan katkenneet muuttojen ja muiden elämänmuutosten takia, osa ikävämmistä syistä.

[quote="milja90"]En oikeastaan tiedä, tekikö "syrjintä" minusta introvertin.

Minulla on ihan vääristynyt käsitys itsestäni sosiaalisena ihmisenä: en tiedä mikä on oikeaa temperamenttiäni ja mikä on vain "traumojen" seurausta.

En tiedä miten paljon kaipaan hyväksyntää/sosiaalisuutta oikeasti. Olen tottunut erinomaisesti olemaan ilman sitä, mutta voiko olla niin, että olen vain siirtänyt/tukahduttanut tuon tarpeen taka-alalle, ja se on tehnyt minusta kenties vielä introvertimmän, kuin mitä oikeasti olen..[/quote]

Samastun vahvasti aloituspostaukseen. Yläasteen alussa tuntui todella vaikealta olla ilman kavereita, vaikka samalla oli fiilis, ettei vain jaksa/pysty juuri nyt. Nykyään ilman kavereita oleminen on helpohkoa, vaikka kaipaisikin silloin tällöin edes yhtä läheisempää ihmissuhdetta avokin lisäksi. Enemmän haittaa on huonohkoista sosiaalisista taidoistani, kun koulussa painostetaan verkostoitumaan ja small talk – ja tutustumisosuus on vaikeaa. Joskus toivoisi, että vieläkin koulussa voisi tutustua mielenkiintoiseen tyyppiin keinussa tai liukumäessä näiden aikuisten juttujen sijaan :lol:

Muistan koulun kun mielellään sinne menin ja unelmoin täältä löydän uusia kavereita, mutta toisin kävi. Koulu vaikeaa ihan kuin en ymmärtänyt mitä tämä koulu oikein oli kun olin 1lk kansakoulua.
Koulukavereita oli vaikea saada ystäväksi ja ajaudun itseni kanssa hiljaisuuteen.
Tunnilla olin huomaamaton ja piilouduin toisten taakse.
En juuri koskaan viittanut kun puheeni oli jotenkin katkonaista enkä halunnut tulla näkyväksi. Esiintyminen luokan edessä kuin koko maailma romahtaisi.
Mieluummin olisin itsekseni hiljaa huomaamaton.
Olin luokassa pisin poika ja sain pituudestani aina kärsiä.
Joten koulu vaikeaa ja kavereita en luokaltani saanut.

Ala-asteella mulla oli samalta luokalta yksi hyvä kaveri, jonka kanssa oltiin vähän "hyljeksittyjä" muun luokan toimesta. Loppuvaiheessa meidän seuraan ajautui kolmas tyyppi, joka vähän kuin varasti tämän ystäväni ja meille tuli hirveä riita ja välit poikki sen takia, kun tämä kolmas tyyppi ei tykännyt minusta jostakin syystä. Saatiin sitten tämän hyvän kaverin kanssa välit kuntoon ja yläasteella oltiin edelleen kavereita, mutta taas tuli uudestaan kolmas tyyppi joukkoon, joka oli kyllä minullekin välistä ihan hyvä kaveri mutta samaan aikaan aiheutti samantyyppistä paskaa kuin aiemmin että tulin pilkatuksi välillä ja häpesin itseäni ja tunsin itseni yksinäiseksi. Muita kavereita minulla ei oikein ollut, paitsi onneksi sisko ja yksi kaveri naapurustosta. Ei sitten varmaan ihmekään, että lukiossa aloin eristäytyä näistä vanhoista kavereista vaikka he eivät enää käyttäytyneet ikävästi. Olen aina ollut todella ujo ja herkkä, ja yläasteella myöskin jotkut muut kiusasivat sen takia ja estyneisyyteni on varmasti pahentunut mm. näiden kokemusten myötä.

Ehei. Mua vain dissattiin, tai no lähinnä yläasteella kun tuli se vaihe, että piti olla tietynlainen hiustyyli, puhetyyli ja se tyyli, missä kulmassa sukkien piti olla suhteessa housunlahkeisiin. Toisaalta, en mäkään niiden seurassa viihtynyt pahemmin, mitä nyt joskus seiskan alussa yritin hetken kuulua joukkoon. Ala-asteella oli kavereita sopivasti johonkin neloseen asti, lopussa pyörin kahden erittäin epälojaalin tyypin seurassa.

Oli ala-asteella yksi. Mutta se alko kiusaamaan, niin kaveruus loppu.

Ei minulla ollut kavereita pk:saa. Kiusattiin ja viihdyin melko hyvin yksin. Jos olisi ollut kavereita, niin ei olisi tullut pidettyä yhteyksiä. Minua ei ymmärretty, koska viihdyin kahden kesken enkä kaveriporukassa. Pojat luulivat minun yrittävän iskeä heitä, eivät älynnyt että halusin jutella pistää syvemmältä aiheista. Tästä seurasi monia väärinkäsityksiä ja juoruja. Minulla on aina ollut enemmän miespuolisia kavereita. Nykylän jo aikuisuuteen olen oppinut hillittömän tyylin puhua syvällisiä.