Introvertit.net Keskustelufoorumi

Moi kaikki!

Olen näköjään tehnyt tämän käyttäjätunnuksen jo seitsemän vuotta sitten, ilmeisesti ajatuksella, että nyt alan kovasti keskustelemaan kaikkien kanssa elämästä introverttina ekstroverttien luomassa ja pyörittämässä maailmassa. Osuva luonnekuvaus: onnellisuuden vuorenhuipulla päättää ryhtyä kehittämään sosiaalisia taitoja, menemään tapahtumiin kohtaamaan ihmisiä ja aloittamaan keskusteluja tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Heti, kun kapuaminen rinnettä alas alkaa, tajuaa, kuinka paljon helpompaa on vain jättää menemättä ja jäädä kotiin.

Olen epäilemättä ihan oikeastikin introvertti, kun positiivisetkin sosiaaliset kokemukset imaisevat mehut parhaimmassa tapauksessa useammaksi päiväksi. Samaan aikaan taustalla vaikuttavat selektiivinen mutismi, josta kärsin luokioikäiseksi saakka, onnistumisen kokemusten vähyydestä johtuva hirvittävän alhainen sosiaalinen itsetunto, sosiaalisten tilanteiden pelko, ahdistuneisuushäiriö, syömishäiriö,... Samaa vyyhtiä nämä kaikki kai ovat, mutta pelkästään persoonallisuuteni tai temperamenttini ei selitä, miksi sosiaaliset tilanteet ovat välillä minulle niin ällistyttävän vaikeita.

Olen 28-vuotias mies. Parhaillaan suoritan jatko-opintoja Turun yliopistossa, eli ison osan päivistäni vievät tutkimus ja opiskelu. Paitsi juuri nyt eivät vie, kun väikkärissä on aineistoja odotellessa seisova vaihe ja kun keskikesällä melkein kaikki kurssit ovat tauolla. Rehellisesti päiväni koostuvat enimmäkseen fiktion ja kevyiden tietokirjojen lukemisesta, fiktion kirjoittamisesta ja ulkoilusta.

Tunnelma tällä foorumilla vaikuttaa olevan aika seesteinen, mutta toivottavasti saadaan keskusteluja aikaan. Minuun saa olla yhteydessä myös yv:llä =)

Edit: Se piti vielä sanoa, että merkittävin syy, miksi minusta tuli jatko-opiskelija, oli se, etten valmistumisen jälkeen uskaltanut hakea mitään työpaikkaa. Niissä kun melkein aina haetaan sosiaalista, ulospäinsuuntautunutta, asiakaspalveluhenkistä, verkostoitunutta tyyppiä. Lisäksi tiedän, että työelämässä suulliset viestintätaidot ovat joka tapauksessa kullanarvoiset. Olin ehkä muodollisesti valmis siirtymään työelämään, mutta henkisesti koin olevani vielä vakavasti keskeneräinen. En uskonut pärjääväni, pelkäsin tulevani hulluksi sosiaalisesta ylikuormituksesta, joutuvani pehmustettuun huoneeseen loppuiäkseni. Jep, katastrofiajattelu on myös jo pitkään kuulunut leipälajeihini. Opiskelujen jatkaminen tuntui turvalliselta paikalta lujittaa henkistä kestävyyttään ja harjoitella sosiaalista toimijuutta. Nyt kolme vuotta myöhemmin ajattelen, että ratkaisuni oli aivan oikea.

Tälle sivustolle eksyin sitten minäkin, kaltaisteni joukkoon. On muuten hienoa, kun joku on joskus aikoinaan keksinyt noinkin hienon sanan ja voi sanoa itseään introvetiksi. Kuulostaa paljon paremmalta kuin ne naapurin pöljäpoika, erakko tai hullupoika.

Eli olen lähemmäs 50-vuotias mies, jolle yksinään viihtyminen on ollut vähän kuin itsestään selvyys. En kuitenkaan ole pahimmasta tai paremmasta päästä meitä, miten sen nyt haluaa. Hammasta purren käyn joissain juhlissa, lähinnä perhesovun vuoksi mutta jos joistain on parasta juhliin meno, minusta se on sieltä lähteminen. Jos meille tulee vieraita, jotka vaativat läsnäoloani, tarjoilen mielelläni lähtökahvit varsin nopeasti. Vaimo siis löytyy, joka jos ei nyt ihan täysin ymmärrä minua, niin on sitten ainakin tottunut tapoihin ja antaa sitä kuuluisaa omaa tilaa. Suurimman osan työelämästä olen työskennellyt yksin mutta koska elämällä on sairas huumorintaju, se järjesti minut työhön jota tehdään pareittain isossa porukassa. Kahvitunnit nyt jaksan olla sosiaalinen mutta onneksi tauon jälkeen saa laittaa radiokuulokkeet päähän ja sulkeutua omaan kuplaansa. Ja nautin suunnattomasti pitkästä työmatkasta ja yksin ajamisesta, vaikka nykyinen polttoaineen hinta pikkuisen alkaa syödä kyllä miestä. Autoiluni puolustukseni on tunnin työmatka, julkisenliikenteen puute ja kimppakyytiläisen puutee. Työpaikan pikkujouluihin, saunailtoihin yms. yhteiseen kivaan minua ei saa sitten kirveelläkään. Pari kaveria löytyy, tai ainakin lasken heidät semmoisiksi, heitä nään todella harvoin, ei tarvitse toista kättä kertoja laskeakseen mutta se on riittänyt meille. Elämä on kuin paskalla käynti, ei siihen tarvita kaveria, eikä yleisöä.

Tänä aamuna ahdisti tulla töihin, ja aloin miettiä kuinka introvertti olen? Pidän työssä yksin puurtamisesta, enkä välitä kerätä liiaksi vastuuta, mutta nyt kontolleni on kaatumassa uusien työntekijöiden koulutusta ja vastuita, en pidä edes ajatuksesta, mutta tiedän suoriutuvani työstä ja saan palkankorotuksen, joten on vaikea kieltäytyäkkään. Ystäviä minulla ei ole, on vain mieheni, tuttavia ja sukulaisia. Enkä oikeastaan kaipaa ystäviä, nämä ihmiset riittävät minulle. Aina kun vaihdan työpaikkaa, tulen tuttavaksi uusien työtovereiden kanssa, entiset jäävät menneeseen elämään. Testi osoitti että olen 95% introvertti. Tiesin että olen vähän, mutta että noin paljon. Tieto ei lisännyt tuskaa se vapautti. Olen ollut 4 vuotta samassa työpaikassa mieheni kanssa, ja kuljemme kaksin työmatkat, käymme kaksin kaupassa (kaikkialla) ja vasta kun jouluna lomamme hiukan limittyivät ja jouduin käymään yksin kaupassa, ymmärsin kuinka paljon yksin liikkuminen ahdistaa. Kaksin tunnen kaiken olevan helppoa, enkä edes mieti asioita, (käymme korkeintaan kahdessa kaupassa päivän aikana) mutta yksin? Olin kuin olisin ollut suorittamassa maratonjuoksua, nopeasti tutut tuotteet koriin ja ulos, ja vasta autossa tunsin ahdistuksen helpottavan, kun sain sulkea oven ulkomaailmalta.
Nyt alan etsiä vertaisiani ja vertailla kokemuksiani. Mieheni, hän on hyvin hyvin ekstrovertti, eikä lainkaan voi käsittää minun ongelmiani, mutta juuri hänen ulospäinsuuntautuneisuutensa tekee minun elämästäni helpompaa, luulen.

Uusi introvertti ilmoittautuu.
Eli olen 35vuotias nainen, olen aina ollut ujompi kuin kaverini. Jo lapsena tarttin "tukipilarin" uusiin asioihin, ikäänkuin en uskaltanut tehdä asioita yksin... Toisaalta olen myös kärsinyt koulukiusaamisesta.

Olen herkkä stressaamaan, jos sanon tai teen jotain (omasta mielestäni typerää), läksytän itseäni päänsisällä pitkään, menetän yöuneni ja toisinaan myös ruokahaluni. Edellisessä parisuhteessa nautin kun sain omia viikonloppuja olla yksin ilman sitä toista, minulle oli myös vaikeita mieheni sukulaisvierailut.... En tällöin ymmärtänyt miksi.

Nyt uusi suhde, ja sukulaisvierailut ahdistaa entistä enemmän. Koen etten pysty päästää heitä lähelle, väsyn todella paljon ajatuksestakin että pitää lähteä sukuloimaan (ja sitä tapahtuu usein). Mieheni perhe siis hyvin läheinen, vapaa-aikaa viettävät yhdessä.... En ymmärtänyt aiemmin miksi tämä ahdistaa minua niin paljon, kunnes aloin ajattelemaan asiaa. Minussahan hyvin paljon samaa kuin mitä introista sanotaan.

Olen sosiaalisella alalla töissä, ja nautin työstäni. Asiakkaat ovat ihania, ja pärjäön heidän kanssaan. Työkaverit myös. Mutta aina olen kokenut olevani "erilainen", tuntuu että en pysty päästää työkavereitani lähelle, en pysty heille puhumaan rennosti. Vaikea selittää. Töissä minulla se oma työrooli.

Oman työni takia tuntuu niin hassulta että sitten vapaa-ajalla minun mukavampi olla yksin kuin porukassa.

Ja mitä vielä tulee parisuhteeseeni ja sosiaalisuuteeni, olen alkanut miettiä että ehkä olemme mieheni kanssa aivan liian erilaisia. En ole hänelle pystynyt edes kertomaan fiiliksiä. Koen ettei hän ehkä ymmärrä minua... Olemme seurustelleet useamman vuoden, ja koska teen vuorotyötä niin usein olen "päässyt pälkähästä" vain työni takia, koska satun olemaan töissä...

Tervehdys!

Koin eilen valaistumisen hetken, enkä osaa edes sanoin kuvailla, miten hienoa olla täällä!

Olen ollut koko elämäni sisimmissäni erittäin puhdas introvertti, mutta (kenties) harvinaisen sosiaalinen sellainen. Olen ollut osa isoa kaveriporukkaa, tehnyt myyntityötä, pitänyt puheita ja elänyt suurimman osan aikuisuuttani parisuhteessa. Mutta loppujen lopuksi olen aina nauttinut eniten siitä, että saan olla aivan ypöyksin, vailla mitään ihmiskontaktia. Ajatuskin siitä, että saan viettää viikonlopun täysin vailla suunnitelmia, on kutkuttava.

Muistan viime vuonna todenneeni muutamalle ystävälleni näillä sanoilla: "En tiedä mikä v***u mua vaivaa, kun toisaalta haluan olla parisuhteessa, mutta toisaalta haluan olla vain yksin."

Toissapäivänä otimme (ekstrovertin) puolisoni kanssa rajusti yhteen, kun minulle oli tiedossa pitkästä aikaa "oma viikonloppu", mutta suunnitelmat muuttuivat hieman ja kaksi omaa iltaa muuttuivatkin yhdeksi. Järkytyin siitä keveydestä, jolla puolisoni suunnitelmia muutti, koska tajusin, ettei hänellä ollut pienintäkään hajua siitä, mitä oma aika minulle merkitsee.

Ahdistuin ja toin asian varmasti todella huonosti esiin. Hän tietysti tulkitsi tilanteen niin, että ahdistun nimenomaan hänestä ja hänen läsnäolostaan, vaikka koitin uudelleen ja uudelleen kertoa, ettei kyse ole hänestä vaan puhtaasti minusta, ja siitä että haluan olla yksin. Hän kauhistui, kun sanoin rehellisesti, että joskus haluan nukkua yksin. En todella tiedä, miten sen olisin muuten voinut sanoa, koska näin asia on. Ei siksi, etten häntä rakastaisi tai etten hänen vieressään haluaisi nukkua, vaan siksi, että haluan joskus olla yksin.

En tietenkään halua ekstroverttia puolisoani muuttaa, mutta millä hemmetillä voisin saada hänet ymmärtämään, mitä päässäni oikeasti liikkuu? Hänellä ei aidosti ole lainkaan samanlaisia tuntemuksia.

Noh, aloin sitten ensimmäistä kertaa oikeasti miettiä, mistä tämä tarve olla yksin oikein voisi johtua. Taisin googlettaa sanoilla "tarve olla yksin" ja *boom*: nettihän on pullollaan artikkeleita, jotka olisin voinut itse kirjoittaa. Niillä kaikilla on yhteinen tekijä: introverttius. Tajusin, että sellainen minä olen ja meitä on paljon. Olen normaali. Aivan mahtavaa!

Reilu nelikymppinen INTP intromies täällä, naimisissa intovertin kanssa, toimii hyvin. Saatan myös olla lievästi autismikirjolla. Ei mitään diagnoosia tosin.

Lyhyesti: En juuri jaksa muita ihmisiä livenä kuin vaimoa. Siksi on erikoista ja tosi raskastakin, että olen erittäin sosiaalisessa työssä. Korona-aika onkin ollut mulle helpotus, kun ei tartte nähdä juuri ketään paitsi videoyhteyksillä, jotka ne on helpompia, mutta vituttaa silti nekin. Mutta palkka on ihan OK ja pakko se on töitä tehdä, niin leikin ekstroverttien sen mukana minkä osaan.

Tänne tulin ventiloimaan ja hakemaan vertaistukea, kun alkaa olla hermot mennä naapureihin (lapsiperheitä rivarissa). Muutettaisi toki metsään omakotitaloon pois tästä jos olisi varaa.

Moi, tässä 49-v täysi introvertti... Pitkä parisuhde joka tietenkin johti eroon, 2 lasta, oma omakotitalo jossa on hyvä olla joka toinen viikko yksin, tilaa piisaa harrastaa. Muutama kaveri joihin harvoin pitää yhteyttä, ehkä kerran-pari vuodessa jutellaan tai tavataan. Hyvä työ, rooliin kuuluu paljon kokouksia ja sosialiseeraamista --> väsyttää mutta pystyy vääntämään, ja on opetellut vetämään kylmää osaajan roolia. Lasten harrastuksien kautta sosiaalisia kontakteja, riittävän vähän kerrallaan että on siedettävää. Omina harrastuksina kalastus sekä kontaktitaistelu, ei tarvitse paljoa puhella treenikaverien kanssa kun vaan mättää menemään. Päihteet, tupakka jäi pois vuosia sitten, oman kylän olut kyllä maistuu ja satunnaisesti kalareissulla yhden tähden Jallu. Voisi kai kiteyttää muutamin poikkeuksin, 101 tapaa olla vapaa ja mies jonka ympäriltä tuolit viedään. Muutaman kerran olen kokeillut nettideittailua ja käynytkin treffeillä, todella ahdistavaa eikä ole johtanut mihinkään kun ei jaksa olla suuna päänä ja esittää kokenutta maailmanmiestä. Samanhenkistä seuraa ei tunnu löytyvän, sellaista välillä vähän kaipailisin.

Heippa! Mies, kohta 40v.

Olen luultavasti introvertti ja sellaiseksi olen koko ikäni itseni mieltänyt, mutta siten "vaikea" tapaus, ettei tätä päällepäin juurikaan huomaa. Varsinkin vanhemmiten olen oppinut toimimaan ihmisten kanssa paljon paremmin, ja koen olevani introvertti lähinnä ns. sisäisen maailman osalta, en niinkään havaittavan sosiaalisen käytöksen puolesta.

Joudunkin aina tällaisissa tilanteissa miettimään, olenko "tarpeeksi" introvertti ja/tai johtuuko introverttiyden tuntu pelkästään muista, neuroepätyypillisistä ominaisuuksista.

Hellou.
Tässä yksi introvertti lisää. Mielenkiintoista lukea muiden kokemuksista ja hyvin paljon pystyn samaistumaan.
En tiedä mitä itsestäni kertoisin... tuppaan muutenkin pitämään asiat itselläni.
Mutta keskusteleminen on asia, jota minunkin olisi hyvä opetella. Moni muu on ollut rohkeasti avoin, joten voin yrittää itsekin.
Olen satakunnan alueelta. Täytän tänä vuonna 25v. Ei ystäviä. Ei perhettä. Jokunen tuttu on, joista kuulee joskus, mutta eivät ole läheisiä. Olen elänyt melkein 20 vuotta pitkäaikaisen masennuksen kanssa. Olen vuoden verran käynyt psykoterapiassa. Minulla on myös yleistynyt ahdistuneisuus häiriö ja dissosiaatiohäiriötä. Mukava pakkaus elämää.
Ja monien testien tulos = INFJ-T
Jos on kysyttävää, tai rupateltavaa julkisesti tai yksityisesti niin olen kuulolla.

Tervehdys, täällä kolmekymppinen nainen Pirkanmaalta. Löysin tämän foorumin jo yli vuosi sitten, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kirjoittaa jotain. On kiva, kun "meikäläisile" on oma palsta, josta voi lukea toisten kokemuksia, harmi vaan että keskustelu ei vaikuta olevan kovin aktiivista. Itse olen vasta muutamia vuosia sitten kyennyt myöntämään itselleni, että olen introvertti, aikaisemmin yritin ehkä esittää jotain muuta. Sitä luulisi, että ihminen olisi jo kolmekymppisenä sinut itsensä kanssa, mutta minä kamppailen edelleen sen ajatuksen kanssa, että pitäisikö yrittää muuttua. Tuntuu, että elämä olisi vaan niin paljon helpompaa jos olisi ekstrovertimpi. Jostain menin vielä lukemaan että omaa persoonallisuutta on mahdollista muuttaa, vaikka aikaisemmin sitä ei ole pidetty mahdollisena. Ei ole tähän nyt mitään lähdettä laittaa, kunhan aikani kuluksi googlettelin tuossa yksi päivä. Tosi vaikeaa se kyllä varmasti on. Tuntuu vaan niin siltä kuin tämä introversio olisi joku "vika" ihmisessä joka pitäisi jotenkin korjata. Tällainen tunne on itselleni syntynyt ihan yhteiskunnan suhtautumisesta ja yleisestä asenneilmapiiristä, miten ekstrovertteja suositaan jne. Äh, on tämä vaikeaa