Introvertit.net Keskustelufoorumi

Moi, tässä 49-v täysi introvertti... Pitkä parisuhde joka tietenkin johti eroon, 2 lasta, oma omakotitalo jossa on hyvä olla joka toinen viikko yksin, tilaa piisaa harrastaa. Muutama kaveri joihin harvoin pitää yhteyttä, ehkä kerran-pari vuodessa jutellaan tai tavataan. Hyvä työ, rooliin kuuluu paljon kokouksia ja sosialiseeraamista --> väsyttää mutta pystyy vääntämään, ja on opetellut vetämään kylmää osaajan roolia. Lasten harrastuksien kautta sosiaalisia kontakteja, riittävän vähän kerrallaan että on siedettävää. Omina harrastuksina kalastus sekä kontaktitaistelu, ei tarvitse paljoa puhella treenikaverien kanssa kun vaan mättää menemään. Päihteet, tupakka jäi pois vuosia sitten, oman kylän olut kyllä maistuu ja satunnaisesti kalareissulla yhden tähden Jallu. Voisi kai kiteyttää muutamin poikkeuksin, 101 tapaa olla vapaa ja mies jonka ympäriltä tuolit viedään. Muutaman kerran olen kokeillut nettideittailua ja käynytkin treffeillä, todella ahdistavaa eikä ole johtanut mihinkään kun ei jaksa olla suuna päänä ja esittää kokenutta maailmanmiestä. Samanhenkistä seuraa ei tunnu löytyvän, sellaista välillä vähän kaipailisin.

Heippa! Mies, kohta 40v.

Olen luultavasti introvertti ja sellaiseksi olen koko ikäni itseni mieltänyt, mutta siten "vaikea" tapaus, ettei tätä päällepäin juurikaan huomaa. Varsinkin vanhemmiten olen oppinut toimimaan ihmisten kanssa paljon paremmin, ja koen olevani introvertti lähinnä ns. sisäisen maailman osalta, en niinkään havaittavan sosiaalisen käytöksen puolesta.

Joudunkin aina tällaisissa tilanteissa miettimään, olenko "tarpeeksi" introvertti ja/tai johtuuko introverttiyden tuntu pelkästään muista, neuroepätyypillisistä ominaisuuksista.

Hellou.
Tässä yksi introvertti lisää. Mielenkiintoista lukea muiden kokemuksista ja hyvin paljon pystyn samaistumaan.
En tiedä mitä itsestäni kertoisin... tuppaan muutenkin pitämään asiat itselläni.
Mutta keskusteleminen on asia, jota minunkin olisi hyvä opetella. Moni muu on ollut rohkeasti avoin, joten voin yrittää itsekin.
Olen satakunnan alueelta. Täytän tänä vuonna 25v. Ei ystäviä. Ei perhettä. Jokunen tuttu on, joista kuulee joskus, mutta eivät ole läheisiä. Olen elänyt melkein 20 vuotta pitkäaikaisen masennuksen kanssa. Olen vuoden verran käynyt psykoterapiassa. Minulla on myös yleistynyt ahdistuneisuus häiriö ja dissosiaatiohäiriötä. Mukava pakkaus elämää.
Ja monien testien tulos = INFJ-T
Jos on kysyttävää, tai rupateltavaa julkisesti tai yksityisesti niin olen kuulolla.

Tervehdys, täällä kolmekymppinen nainen Pirkanmaalta. Löysin tämän foorumin jo yli vuosi sitten, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kirjoittaa jotain. On kiva, kun "meikäläisile" on oma palsta, josta voi lukea toisten kokemuksia, harmi vaan että keskustelu ei vaikuta olevan kovin aktiivista. Itse olen vasta muutamia vuosia sitten kyennyt myöntämään itselleni, että olen introvertti, aikaisemmin yritin ehkä esittää jotain muuta. Sitä luulisi, että ihminen olisi jo kolmekymppisenä sinut itsensä kanssa, mutta minä kamppailen edelleen sen ajatuksen kanssa, että pitäisikö yrittää muuttua. Tuntuu, että elämä olisi vaan niin paljon helpompaa jos olisi ekstrovertimpi. Jostain menin vielä lukemaan että omaa persoonallisuutta on mahdollista muuttaa, vaikka aikaisemmin sitä ei ole pidetty mahdollisena. Ei ole tähän nyt mitään lähdettä laittaa, kunhan aikani kuluksi googlettelin tuossa yksi päivä. Tosi vaikeaa se kyllä varmasti on. Tuntuu vaan niin siltä kuin tämä introversio olisi joku "vika" ihmisessä joka pitäisi jotenkin korjata. Tällainen tunne on itselleni syntynyt ihan yhteiskunnan suhtautumisesta ja yleisestä asenneilmapiiristä, miten ekstrovertteja suositaan jne. Äh, on tämä vaikeaa

4everalone kirjoitti: ↑

02.07.2018 01:59

Oon ihan 90% introvertti, ja noin 9v olen ollut ilman minkäänlaisia ystävä suhteita. Olen aina ollut hyvä kuuntelia ja otan toisten tunteet huomioon erittäin herkästi.
En koskaan ole seurustullut tai edes pitänyt tyttöä kädestä kiinni.
En vain osaa puhua ihmisille, small talk ei ole se mun juttu.
Aina taukohuoneessa mä liimaan katseeni puhelimeen ettei vaan kukaan alkaisi puhumaan minulle, vaikka oikeasti haluaisin puhua ihmisten kanssa oppia tuntemaan ja jakamaan kokemuksia, en vain uskalla nostaa katsetta ylös päin puhelimesta.
kerran puhelimestani oli akku loppunut kesken päivän joten mun oli pakko olla ilman sitä, oli todella vaikeaa sopeutua siihen tilanteeseen.

Vietän päiväni pääosin töiden jälkeen telkkaria katsoen tai pelaten, mutta lähiaikoita on tullut sellanen riittämättömyyden tunne että kyllä elämässä on pakko olla muutakin kun työ ja telkkari.

Olen miettinyt jos alkaisin tekemään vapaaehtoistyötä ehkä voin olla seurana vanhuksille tai muuta kivaa.
olen siis 21v mies joka haluaisi tavata samankaltaisen tytön joka haluaisi keskustelu kaveria.

Tiedän että kuulostan säälittävältä

Mitä jos lainaan tätä ja kerron iäkseni 38 niin miltä minä kuulostan? Ennen sairastumistani psykoosiin minulla ei ollut mitään ongelmaa itseni kanssa, mutta nyt hoidon jälkeen tunnen elämäni tyhjäksi ja haluaisin olla "tavallinen" eli haluaisin ystäviä, parisuhteen jne.

Minäkin ilmoittaudun. Olen huomannut erakoituvani enemmän, mitä vanhemmaksi tulen (34v atm.)

Olen oikeastaan aina nauttinut omassa rauhassa olemisesta ja hiljaisuudesta. Parisuhteitakaan en ole kokeillut, kun tuntuu ettei minulla ole oikein yhteistä aivokemiaa tai intressejä kenenkään kanssa. Työkavereiden ja vanhojen ystävien kanssa tulee toimeen, koska he tuntevat minut, mutta uusia tuttavuuksia syntyy tosi tahmeasti kun ei vain jaksaisi jutella kenenkään kanssa

Kyllähän sitä välillä miettii, että mitä jää välistä kun vetäytyy kuoreensa, mutta kyllä sitä on tähän mennessä elämää alkanut jo suht hyvin huomaamaan, että kuka on sellainen ihminen jonka kanssa juttelusta voisi syntyä jotakin.

Yksi uusi Pirkanmaalta ilmeisen hiljaiselle palstalle. Erinäisten tapahtumien jälkeen tein MBTI:n ja tuloksena oli ISTJ-T, 92 % introversiolla. Järkytys oli lievä sana, kun testipalautteessa oli kovin tarkasti kuvattu Logistikkoa l. itseäni mm. "ei pukeudu värikkäisiin vaatteisiin", "samanlainen hiustyyli pitkän aikaa" yms. yms.

Oon 50-vuotias mies, kerran naimisissa ollut ja sen jälkeen pitkässä avoliitossakin. Molemmista jo vuosia sitten eronnut. Vaimoni jo tuolloin vajaa parikymmentä vuotta sitten piti minua aspergerina tms. outolintuna, kun paljon vietin aikaa omassa yksinäisyydessäni. Tuolloin enkä edes myöhemminkään osannut sitä yhdistää introvertteyteen.

Työelämän aloitin it-alalla ja lamavuosina useiden yt:den jälkeen kouluttauduin sosiaalialalle. En siis tuolloinaan itseäni ymmärtänyt . Nyt oon siinä mielessä hyvässä työyhteisössä, että meitä ei vuorossa ole kuin 2-4 työntekijää, jolloin vielä tulen juttuun muiden kanssa. Vuoronvaihdot ovat yhtä helvettiä kaaoksen ja muun härdellin keskellä. Usein vetäydynkin tilanteesta tuolloin jonnekin omaan rauhaan. Oikeastaan nyt vasta ymmärrän miksi

Yllätys, yllätys, että harrastukset ovat sellaisia yksin harrastettavia asioita. Koskaan ole mistään joukkulajeista innostunut. Ulkoilua eri muodoissa ja tietokoneen ääressä ihmettelyä siis.

Parisuhdetta sitä kaipaisi jakamaan arkea, mutta nopeastihan nuo suhteet ovat kariutuneet juuri oman ajan tarpeeseen. Ehkä sitä nyt osaisi kertoa tuosta tarpeesta varovaisen selkeästi. Ainakin treffi-ilmossa on useilla sanoilla kerrottu oman ajan tarpeesta yms. introvertteydestä. Toivoa en siis vielä ole menettänyt.

Moro vaan kaikille. Itsekin uusi täällä sivustolla. Olen samaa mieltä muutamien muiden tänne kirjoittelijoiden kanssa, että tässä yhteiskunnassa suositaan niitä yltiösosiaalisia höpöttäjiä, ja jotka on kovia menemään koko ajan joka päivä jonnekkin.

juuri 44v. täyttänyt ilmoittautuu. Tein muuten piruuttani tuon testinkin: 85% eli en ole täydellinen.

Lueskelin noita juttuja tuolta ja on hassua huomata, että introverttejä on ammatissa kuin ammatissa. No. Itse olen vääntänyt teollisuuden myynti - ja projekti hommissa parikymmentä vuotta, joten se asiantuntija kuvaa hyvin työtäni. vapaa-ajalla lähden sitten jonnekin metsään. Yksin, taikka siis... On mulla kamera aina mukana. Rakastan olla yksin metsässä. Se maailman rauhoittavin paikka. Jos olisi tilillä hiukan enemmän paalua, niin muuttaisin Lappiin erakoksi.

Olen tiennyt, että itsessäni on paljonkin introvertin piirteitä, ja näen niitä paljon myös tyttäressäni.
Miksikö liityin nyt?
Oli tapaus, joka minulle tapahtui perjantaina (15.3.)
Olen mukana (taikka olen ollut jo monta vuotta) paikallisessa teatterikerhossa. Näytteleminen on minulle kivaa ja se jotenkin saa hulluuteni kukkaan. Tiedän, ei ehkä kuulosta aivan introvertiltä, mutta näytteleminen on ohjattua selkeää näyttäytymistä ilman että sinuun itseesi kohdistetaan huomiota.

Synttärini olivat perjantaina ja olivat sitten miettineet, että kun ukko tulee näyttämölle, niin lauletaan sille onnittelulaulu... Ei saat... Olen ennenkin ollut vastaavissa tilanteissa ja yleensä kierrellyt itseni pakoon. Yleensä kävelemällä pois, myös juoksemalla olen asian hoitanut.
Sain paniikkikohtaukseen. Huusin ja juoksin näyttämöltä suoraan autoon. Olin kuin sumussa. Ei oikein tiennyt itkiskö vai nauraisko??
Näytäntö alkoi reilun tunnin päästä... Ajelin siellä ja täällä ja tulin takaisin varttia vaille.
Vedin osani ja lähdin samantien kotiin. Jo ennen loppukumarteluja...

Lauantaina sama homma, hoidin osani ja lähdin kotiin. Tänään olikin sitten kaksi näytöstä ja tein samat. Onneksi näytökset loppuivat.
Olen saanut ihmettelyjä... Osa on ymmärtänyt, osan mielestä olen kummallinen kun ei onnittelut kelpaa...
Terv. Hullu synttärisankari.

24v erityisherkkä INFP täällä moi! saa tulla juttelemaan