Todellisuuden olemus

[Passepartout]

(Tämä viestiketju on katkaistu "Introvertti, heikot vuorovaikutustaidot vai autismin kirjoa?" -ketjusta, kun keskustelu siirtyi vähän liian kauas otsikon aiheesta -Overlord)

Itse ajattelen todellisuuden olevan sinänsä kaikille yhteinen, sama elinalusta, mutta yksilön oma historia, tietämys ja aistit muodostavat tavallaan ne silmälasit, joilla hän havainnoi todellisuutta ja muodostaa siitä omaa sisäistä malliaan.

--i

Yhdessä retriitissä retriitin vetäjä piti jonkinlaisen dharmahetken jossa puhui juuri tuosta. Miten tärkeää on ymmärtää se, että ihmisillä on eri näkökulma. Hän käytti sitä vertausta, että jos minä näen kirjavasta rantapallosta keltaisen sektorin ja väitän palloa keltaiseksi ja sinä näet punaisen sektorin ja väität palloa punaiseksi, olemme molemmat omasta näkökulmastamme oikeassa.

Purin melkein takahampaani halki että sain oltua väittämättä vastaan (ainoa hetki koko retriitissä, kun teki mieleni puhua.) Koska tuossakin esimerkissä se rantapallo oli tosiasiallisesti KIRJAVA. Joten jos ihminen väitti sitä yksiväriseksi, se ei ollut omasta näkökulmastaan oikeassa vaan aivan yksiselitteisen ja absoluuttisen väärässä.

Minä pyrin aina siihen että saataisiin selvyys sen rantapallon todellisesta väristä, ilman mitään näkökulmia. Koska jossain on olemassa totuus ja tosiasiat siitä, millaisia asiat ovat an sich. Kaikkien pitäisi pyrkiä siihen, koska on aika kohtuutonta olettaa että toinen tietäisi henkilöhistoriasi ja huomioisi, mitkä erityiset ällitykset näkökulmasi taustalla vaikuttavat tehden sen sinulle "oikeaksi". (käytän tässä huonoa kieltä ja sinä-passiivia, en siis tarkoita sinua introbator.)

Tietysti ihmisen tieto on aina rajallinen ja häilyväinen, mutta kun pyritään niin lähelle totuutta kuin mahdollista, päästään kuitenkin pidemmälle kuin jos tyydyttäisiin siihen, että "no me ollaan kaikki oikeassa omasta näkökulmastamme."

Tuliko jo selväksi että en usko näkökulmiin vaan tosiasioihin?

[introbator]

Yhdessä retriitissä retriitin vetäjä -- käytti sitä vertausta, että jos minä näen kirjavasta rantapallosta keltaisen sektorin ja väitän palloa keltaiseksi ja sinä näet punaisen sektorin ja väität palloa punaiseksi, olemme molemmat omasta näkökulmastamme oikeassa.

Purin melkein takahampaani halki -- koska tuossakin esimerkissä se rantapallo oli tosiasiallisesti KIRJAVA. Joten jos ihminen väitti sitä yksiväriseksi, se ei ollut omasta näkökulmastaan oikeassa vaan aivan yksiselitteisen ja absoluuttisen väärässä.

Mielestäni olitte molemmat oikeassa. Retriitin vetäjän esimerkki perustuu siihen, ettei rantapalloa katsovilla henkilöillä ole kummallakaan tietoa pallon kirjavuudesta. Sinun näkökulmastasi tämä tieto puolestaan jo on toisella katsojista (sillä introvertilla...), mistä seuraa luonnollisesti erimielisyys. Ratkaisuna on tietenkin käskeä sitä retriitin vetäjää katsomaan palloaan vähän joka puolelta...

Minä pyrin aina siihen että saataisiin selvyys sen rantapallon todellisesta väristä, ilman mitään näkökulmia. Koska jossain on olemassa totuus ja tosiasiat siitä, millaisia asiat ovat an sich.
--
Tuliko jo selväksi että en usko näkökulmiin vaan tosiasioihin?

Jos näin uudenvuoden riemuksi ajatellaan tuota rantapalloa mallina todellisuudesta, josta yritämme siis innokkaasti saada tietoa, pitänee muistaa se fysiikan juttu, että "värit" ovat valon eri aallonpituuksia. Ehkäpä pallomme on pohjimmiltaan valkoinen, joka sisältää siis kaikki värit, mutta katsomissuunta (valon tulokulma katsojan silmään) määrää sen, mikä värisenä pallo näkyy katsojalle? Arkielämässä oma näkökulma näyttää ja tuntuu oikealta ihan siksi, koska omia silmiään uskomalla pärjää arkitasolla riittävän hyvin (minkä todistaa sekin, että ihmislaji selvisi evoluutiomyllyssä pelkillä hoksottimillaan ja yhteistyöllä hyvinkin pitkälle ennen tieteiden syntymistä).

Jos sitten unohdetaan arkikokemus ja yritetään ymmärtää jotain, rantapallo ei ole an sich minkään värinen, koska väriaistimushan syntyy vasta katsojan aivoissa. Kantilainen tapa suhtautua todellisuuteen tällaisena, itsessään saavuttamattomana mutta aistien kautta havainnoitavana kohteena on se ajattelutapa, joka käy omaan ymmärrykseeni parhaiten (ne aiemman viestin "yksilölliset silmälasit" siis...). Kvanttifysiikasta lisätukea ottamalla päästään sitten siihen selitykseen, että koko "pallo" on pohjimmiltaan hiukkastason ilmiö, joka oli toteutuakseen. Ja hyvä niin, koska saipahan se retriitin vetäjäkin aiheen vertaukselleen.

--i

[Overlord]

1900-luku muutti aika radikaalisti käsitystämme todellisuudesta. Nykyisen kvanttimekaanisen käsityksen mukaan menneisyys on tapahtunut täsmälleen tietyllä tavalla. Eli voidaan puhua yhdestä yhteisestä pohjatodellisuudesta. Se, mitä on tapahtunut, on puolestaan käytännössä mahdotonta tietää sadan prosentin tarkkuudella, kun jokaisen hiukkasen ja energiapartikkelin tapahtuneiden interaktioiden laskemiseen ja mallintamiseen (ns. täydellinen historia) tarvittaisiin maailmankaikkeutta suurempi laskukone (koska jo yhden hiukkasen mittaamiseen tarvitaan useasta hiukkasesta koostuva mittalaite).

Tulevaisuus puolestaan on täysin kaoottinen. Edes hiukkaset itse eivät kvanttitasolla "tiedä" miten ne tulevat interaktoimaan, koska uusia hiukkasia katoaa ja syntyy täysin sattumanvaraisesti. Tämä oivallus tappoi positivismin (ajatus siitä, että menneisyydestä voidaan täydellisesti ennustaa tulevaisuus, hyvin suosittu 1800-luvun loppupuolella). Tätä ei myöskään ole kovin helppo hyväksyä, jopa Einstein kamppaili ajatuksen kanssa pitkän aikaa (Bohr-Einstein Debates).

Miten tämä sitten liittyy ihmisen arkikokemukseen? Ainakin se todistaa tieteellisesti että ihmisellä on vapaa tahto eikä minkäänlaista kohtaloa. Samoin historia on aina vajaata ja subjektiivista, koska täydellistä objektiivista kuvausta mistään tapahtumasta on mahdoton saavuttaa.

Kuten jo Sokrates aikoinaan sanoi, ero viisaan ja tyhmän ihmisen välillä on siinä, että viisas ihminen tietää, ettei tiedä mitään.

[introbator]

1900-luku muutti aika radikaalisti käsitystämme todellisuudesta. Nykyisen kvanttimekaanisen käsityksen mukaan menneisyys on tapahtunut täsmälleen tietyllä tavalla. Eli voidaan puhua yhdestä yhteisestä pohjatodellisuudesta. Se, mitä on tapahtunut, on puolestaan käytännössä mahdotonta tietää sadan prosentin tarkkuudella, kun jokaisen hiukkasen ja energiapartikkelin tapahtuneiden interaktioiden laskemiseen ja mallintamiseen (ns. täydellinen historia) tarvittaisiin maailmankaikkeutta suurempi laskukone.
--
Tulevaisuus puolestaan on täysin kaoottinen.

Tämä on sinänsä lohdullinen ajatus. Vaikka maailma olisi omasta mielestä esim. aivan hanurista, on se kumminkin juuri sellainen, kuin siitä on ollut tullakseen. Itse en edes osaa kaivata tähänastisista hiukkaspöhinöistä täydellistä tapahtumalokia, kun likiarvoissa pitäytymällä voidaan sentään muodostaa teorioita, joissa on ihmispolon järjellä vielä/jo jotain tolkkua ja ennustettavuutta.

Itselleni paras ymmärrys maailmasta syntyy ajattelemalla ilmiöitä ns. zoomauksen kautta. Eli mitä etäämmältä kohdetta katson, sitä karkeamman yleistyksen siitä teen. Ja kuten Google Mapsissa tms. karttapalvelussa, joskus on tarpeen katsoa kohteessa enemmän yleiskuvaa, joskus taas pikseleitä. Pikselit ovat minulle siis todellisuuden atomitaso, jota maailmankaikkeuskin läpikotaisin on, jos siis halutaan katsoa riittävän läheltä. Hiukkasista minulle riittää (yhden perusopuksen turvin saatu) tieto siitä, että sekin taso vielä on. Aaltofunktioiden romahduksia kaikki tyynni?

Miten tämä sitten liittyy ihmisen arkikokemukseen? Ainakin se todistaa tieteellisesti että ihmisellä on vapaa tahto eikä minkäänlaista kohtaloa.
--
Kuten jo Sokrates aikoinaan sanoi, ero viisaan ja tyhmän ihmisen välillä on siinä, että viisas ihminen tietää, ettei tiedä mitään.

Sokrateessa on vinhan kestävä perä, joten todellisuuden haltuunottoon jää työkaluiksi lähinnä niitä likiarvoista rustattuja, erilaisia teorioita. Hienointa on minusta juuri se, että jokaisella on mahdollisuus löytää omaan järkeensä istuvia selityksiä, joiden varassa oma elämä tuntuu sujuvan kohtuudella ja jotka siksi ruokkivat sitä elintärkeää uskoa omaan tekemiseen.

--i

[Overlord]

Hienointa on minusta juuri se, että jokaisella on mahdollisuus löytää omaan järkeensä istuvia selityksiä, joiden varassa oma elämä tuntuu sujuvan kohtuudella ja jotka siksi ruokkivat sitä elintärkeää uskoa omaan tekemiseen.

Tässä voidaan puhua positiivisesta ja negatiivisesta eksistentialismista. Negatiivisen eksistentialismin mukaan kaikki on toivotonta, koska elämällä tai yhtään millään ei ole mitään - eikä edes voi olla - tarkoitusta, kaikki on vain sattuman sanelemaa (johtaa usein vahvaan eksistentiaaliseen angstiin).

Taas positiivisen eksitentialismin mukaan koska millään ei ole mitään tarkoitusta, on ihminen täysin vapaa luomaan itse elämälleen tarkoituksen ja suunnan, sillä kaikki vastaukset ovat yhtä oikein.

Molemmissa on täysin sama kovaan tieteeseen perustuva faktapohja, mutta näkökulma ei voisi olla erilaisempi.

[introbator]

Hienointa on minusta juuri se, että jokaisella on mahdollisuus löytää omaan järkeensä istuvia selityksiä, joiden varassa oma elämä tuntuu sujuvan kohtuudella ja jotka siksi ruokkivat sitä elintärkeää uskoa omaan tekemiseen.

Tässä voidaan puhua positiivisesta ja negatiivisesta eksistentialismista. Negatiivisen eksistentialismin mukaan kaikki on toivotonta, koska elämällä tai yhtään millään ei ole mitään - eikä edes voi olla - tarkoitusta, kaikki on vain sattuman sanelemaa (johtaa usein vahvaan eksistentiaaliseen angstiin).

Taas positiivisen eksitentialismin mukaan koska millään ei ole mitään tarkoitusta, on ihminen täysin vapaa luomaan itse elämälleen tarkoituksen ja suunnan, sillä kaikki vastaukset ovat yhtä oikein.

Molemmissa on täysin sama kovaan tieteeseen perustuva faktapohja, mutta näkökulma ei voisi olla erilaisempi.

Ajoittaisesta kyynistelytaipumuksestani huolimatta olen onneksi pohjimmiltani aina tällä tavoin positiivinen, määritelmällisesti kai lähinnä sekulaarihumanisti. Saan tehdä elämässäni, elämälläni mitä haluan, kunhan kunnioitan toisten oikeutta tehdä samoin. Mielekkyys löytyy minulla omien kiinnostusteni toteuttamisesta ja kohtaamisista ihmisten kanssa (pohjimmiltaan niistä hetkistä, jotka tuntuvat jotenkin merkityksellisiltä). Yhteiskunnan sääntöjä ja sovinnaisuuksia vastaan kapinointi on tällä perusluonteella arkihuvia, mutta ymmärrän kompromissien olevan yhteiskuntarauhan tähden kumminkin parempi vaihtoehto kuin täysi yksilönvapaus ja arvorelativismi... Vasta toimiva arki mahdollistaa elämässä ns. ylemmän tason asiat. Sotatilan vallitessa ei ole mahkuja olla filosofinen.

--i

[Passepartout]

Jos näin uudenvuoden riemuksi ajatellaan tuota rantapalloa mallina todellisuudesta, josta yritämme siis innokkaasti saada tietoa, pitänee muistaa se fysiikan juttu, että "värit" ovat valon eri aallonpituuksia. Ehkäpä pallomme on pohjimmiltaan valkoinen, joka sisältää siis kaikki värit, mutta katsomissuunta (valon tulokulma katsojan silmään) määrää sen, mikä värisenä pallo näkyy katsojalle? Arkielämässä oma näkökulma näyttää ja tuntuu oikealta ihan siksi, koska omia silmiään uskomalla pärjää arkitasolla riittävän hyvin (minkä todistaa sekin, että ihmislaji selvisi evoluutiomyllyssä pelkillä hoksottimillaan ja yhteistyöllä hyvinkin pitkälle ennen tieteiden syntymistä).

Jos sitten unohdetaan arkikokemus ja yritetään ymmärtää jotain, rantapallo ei ole an sich minkään värinen, koska väriaistimushan syntyy vasta katsojan aivoissa. Kantilainen tapa suhtautua todellisuuteen tällaisena, itsessään saavuttamattomana mutta aistien kautta havainnoitavana kohteena on se ajattelutapa, joka käy omaan ymmärrykseeni parhaiten (ne aiemman viestin "yksilölliset silmälasit" siis...). Kvanttifysiikasta lisätukea ottamalla päästään sitten siihen selitykseen, että koko "pallo" on pohjimmiltaan hiukkastason ilmiö, joka oli toteutuakseen. Ja hyvä niin, koska saipahan se retriitin vetäjäkin aiheen vertaukselleen.

--i

Eriävä mielipide. Rantapallolla ei ehkä ole "väriä", mutta sillä on an sich ominaisuus, joka puheena olevissa olosuhteissa kyseisellä ajan hetkellä näyttäytyy ihmisen silmään tiettynä värinä. (itse kunkin silmään tietysti hiukan eri sävynä, mutta useimmiten ihmiset kykenevät olemaan yksimielisiä vaikka siitä, että väri on vihreä eikä punainen, paitsi tietysti punavihersokeat). Todellisuus on aina muuttuvainen ja rantapallot haalistuu ja jadajadajaa, mutta jos voisimme ottaa still-kuvan tilanteesta ulkoapäin, näkisimme kokonaiskuvan eli ihmisen silmään kirjavan rantapallon ja kaksi ääliötä jotka ovat molemmat väärässä.

Ajan siis takaa sitä, että meidän pitäisi pystyä ottamaan tarvittava määrä askelia taaksepäin voidaksemme nähdä kokonaiskuvan, todellisuuden sellaisena kuin se on (niin lähelle kuin ihmisen on sitä mahdollista päästä) ja vapautua niistä näkökulmista. Koska on sanomattakin selvää että näkökulma on aina väärä, jos ei kerran ole hajuakaan kokonaiskuvasta.

Tiedän kyllä että Kantin mielestä oliot an sich ovat ihmisen havaintokyvyn tavoittamattomissa, mutta silti meidän pitää ainakin tiedostaa, että se an sich on silti olemassa eikä vain ihmisen näkökulma.

Oikeastaan olisi hyvä lähteä siitä että on todennäköisesti aina enemmän tai vähemmän väärässä. Mutta missään tapauksessa kukin ei ole omasta näkökulmastaan oikeassa. Tai ehkä pikemminkin niin, että totuuden tavoittelussa sillä näkökulmalla ei pitäisi olla merkitystä, koska totuus on totuus näkökulmasta riippumatta.

Erittäin kömpelö ja väsynyt esimerkki: Make ja Pera käyttäytyy minun näkökulmastani uhkaavasti pimeällä kadulla. Ammun ne sillä pienikaliberisella käsiaseella, jota aina kuljetan sukkanauhassani. Omasta näkökulmastani olen toiminut täysin oikein koska olen vain puolustanut hyvettäni ja kunniaani. Oikeuden näkökulmasta olen syyllistynyt joko hätävarjelun liioitteluun, tappoon tai murhaan, ihan tuomarin näkökulmista riippuen.

Todellisuutta on se, että Make ja Pera on kuolleita ja minä olen tappanut ne.

Eksistentialismista: se, että asioilla ei ole mitään erityistä tarkoitusta ei tarkoita, etteikö niillä voisi olla merkitystä yksilölle.

Meidän piti lukion filosofiantunnilla keskustella aiheesta: "Mikä on elämän tarkoitus?" Minä kysyin, miksi lähdemme siitä oletuksesta, että elämällä pitäisi olla jokin tarkoitus? Opettaja sanoi minua nihilistiksi.

[setauria]

Hmm, mielenkiintoisia näkökulmia. Kuinka paljon-, nyt en puhu pallosta vaan ihmisestä sitten tuo näkökulma tai ennalta tiedetty vrt. ennakkoluulo lieneekään sitten on vaikuttamassa kanssakäymiseen ihmisten kanssa? Objektiivisuuden mahdollisuus?

Ja minkä esim. oliota määrittelevän asian /seikan/ ominaisuuden nostan ensisijaiseksi määrittelyäni määrääväksi tekijäksi lienee merkityksellistä ja antaa kulmaa sille mitä toisessa näemme..tämmösiä ajatuksia mulla heräsi.

[introbator]

rantapallo ei ole an sich minkään värinen, koska väriaistimushan syntyy vasta katsojan aivoissa. Kantilainen tapa suhtautua todellisuuteen tällaisena, itsessään saavuttamattomana mutta aistien kautta havainnoitavana kohteena on se ajattelutapa, joka käy omaan ymmärrykseeni parhaiten (ne aiemman viestin "yksilölliset silmälasit" siis...). Kvanttifysiikasta lisätukea ottamalla päästään sitten siihen selitykseen, että koko "pallo" on pohjimmiltaan hiukkastason ilmiö, joka oli toteutuakseen.

Eriävä mielipide. Rantapallolla ei ehkä ole "väriä", mutta sillä on an sich ominaisuus, joka puheena olevissa olosuhteissa kyseisellä ajan hetkellä näyttäytyy ihmisen silmään tiettynä värinä.
--
Ajan siis takaa sitä, että meidän pitäisi pystyä ottamaan tarvittava määrä askelia taaksepäin voidaksemme nähdä kokonaiskuvan, todellisuuden sellaisena kuin se on (niin lähelle kuin ihmisen on sitä mahdollista päästä) ja vapautua niistä näkökulmista. Koska on sanomattakin selvää että näkökulma on aina väärä, jos ei kerran ole hajuakaan kokonaiskuvasta.

Olen kanssasi samaa mieltä tuosta "taaksepäin askeltamisesta", jos oletan oikein sinun ajavan takaa samaa mitä itse yritin aiemmin kuvata "zoomaamisella", eli sen etäisyyden/tarkkuuden valinnasta, jolla ilmiötä halutaan käsitellä.

Suurimman osan ihmisistä kanssa on turvallista ja mutkatonta pysyä sillä arkitasolla, eli "uskoa silmiään" puhuttaessa tuosta lattialla edessämme lojuvasta rantapallosta. Tällä tarkastelutasolla pallosta voidaan saada käsitys, jonka kumpikin katsoja voi allekirjoittaa ja jota ei yleensä ole tarpeen lähteä muuksi väittämään. Rantapallo arkisen an sich olkoon vaikkapa "pallon muotoon puhallettu, monivärinen muovinen esine". Sellaiset ominaisuudet kuin "iso" tai "kevyt" eivät enää oikein ole rantapalloon sinänsä kuuluvia, vaan makuasioita ja verrannollisia juttuja (siis pallo on "isompi kuin..." tai "kevyempi kuin...").

Tarkasteluetäisyyden muuttuessa lyhyemmäksi (sinun sanoin siis "otetaan askeleita eteenpäin"?) joudun sitten olemaan edelleen oman nykykäsitykseni pohjalta sitä mieltä, että pallon lopullinen olemus klassisen fysiikan takana menee jo itseltäni yli hilseen että pölinä käy. Lattialla edelleen köllöttävän rantapallomme olemus on nyt mahdollista tavoittaa ehdottomasti vain teoriassa, ja mikäli keskustelukumppani ei jaa samaa teoriaa, joudumme peruuttamaan takaisin kohti arkimaailmaa sille tasolle, jolla molemmat voivat jo olla pallosta samaa mieltä. Yhteinen kokemus kohteesta on siis se, mikä ensimmäiseksi ja viimeiseksi ratkaisee kannan suurimman osan ihmisistä kanssa.

En tiedä, onnistuinko kuvaamaan sen, mitä ajattelen aiheesta "todellisuuden määritteleminen". Zoomaaminen ei siis ole lähtökohtaisesti näkökulmaa ja mielipidettä, vaan ilmiön tarkastelemista lähempää tai kauempaa, arkitason ollessa suunnilleen "keskiväli". Tarkastelu on käytännössä sitä aistinvaraisempaa, mitä lähempänä arkitasoa ollaan, ja teorian tarpeellisuus ymmärryksen työkaluna kasvaa sitä mukaa, mitä kauemmaksi mennään Homo sapiensin luonnollisesta mittakaavasta.

Eksistentialismista: se, että asioilla ei ole mitään erityistä tarkoitusta ei tarkoita, etteikö niillä voisi olla merkitystä yksilölle.

Meidän piti lukion filosofiantunnilla keskustella aiheesta: "Mikä on elämän tarkoitus?" Minä kysyin, miksi lähdemme siitä oletuksesta, että elämällä pitäisi olla jokin tarkoitus? Opettaja sanoi minua nihilistiksi.

Opettaja kaiketi oletti sinun kieltävän elämällä olevan itsessään tarkoitusta, vaikka kysymyshän on ihan aiheellinen. Itse määritän samalla kysymyspohjalla oman uskonnottomuutenikin, ts. "miksi Jumalan pitäisi olla olemassa?".

Eksistentiaalinen ahdistus voi varmasti kääntyä joillakin ihmisillä kyynisyydeksi tuhoon saakka. Oma pelastukseni on onneksi tuo yksilöllisten merkitysten etsiminen ja myös ymmärrys siitä, että kipunsa tässä maailmassa kullakin ("miksi elämä ihmisenä olisi kenelläkään erityisen helppoa?"). Ehkäpä älykkyysosamääräni ei vielä riitä siihen, että näkisin mielettömyyttä kaikkialla, tai sitten ehjä lapsuuteni riittää nyt aikuisuudessakin kivijalaksi saakka.

--i

[introbator]

Kuinka paljon-, nyt en puhu pallosta vaan ihmisestä sitten tuo näkökulma tai ennalta tiedetty vrt. ennakkoluulo lieneekään sitten on vaikuttamassa kanssakäymiseen ihmisten kanssa? Objektiivisuuden mahdollisuus?

Ja minkä esim. oliota määrittelevän asian /seikan/ ominaisuuden nostan ensisijaiseksi määrittelyäni määrääväksi tekijäksi lienee merkityksellistä ja antaa kulmaa sille mitä toisessa näemme..tämmösiä ajatuksia mulla heräsi.

"Ensivaikutelma ratkaisee" on mielestäni karu tosia, jos ensivaikutelman muodostamisessa on mukana laajasti ottaen kaikki värkit, joita ihmisellä on käytössään (aistit, oma historia, tietoinen ja alitajuinen reagointi). Lisäksi tulkintaan vastapuolesta vaikuttaa vahvasti tilanne, eli esim. itselläni introverttina se ikuinen perusjuttu, onko kanssakäyminen minulle vapaaehtoista. Näin netissä objektiivisuuden yrittäminen onkin minulle monesti jossain määrin helpompaa.

Oman päänsä sisältä maailmaan suuntautuva olento ei kai voi olla elävässä elämässä koskaan 100 %:sti irti itsestään? Itselläni korkeinta objektiivisuutta "livenä" on perustella mielipiteeni ja aloittaa sanomiseni "mielestäni..." -hengesssä, jolloin vastapuoli toivon mukaan ei koe minun torjuvan häntä ihmisenä.

--i