Lintu vai kala, ekstrovertti vai introvertti? (MBTI)

Mitä tahansa yleistä, jolle ei ole omaa aluettansa.
Mustimus
Viestit: 1
Liittynyt: 06.06.2018 10:16
Viesti:

Lintu vai kala, ekstrovertti vai introvertti? (MBTI)

Viesti Kirjoittaja Mustimus » 06.06.2018 11:32

Oma identiteetti on (tältä osin) hukassa. En oikein itsekään enää tiedä mikä olen, ja mikä on vain sitä mitä olen tottunut uskoomaan olevani. Ajattelin tulla kysymään täältä, koska täälähän introvetteja on, tiedätte varmaan kertoa millaista on olla introvertti. Anteeksi, tästäö tulee pitkä teksti, lukekaa jos jaksatte... Enkä oikein tiennyt mihin alueeseen laittaa tämä.

Olen todella kova reflektoimaan ja tiedostamaan itseäni, luulen että kun tiedän asioista ja psykologiasta en osaa enää lopuksi tulkita "puhtaasti" itseäni... Minussa on niin vastakkaisia puolia, ja yritän ottaa itselleni erilaisia rooleja miellyttääkseni muita ihmisiä ja yrittääkseni sulautua joukkoon. Lisäksi epäilen lapsuuden ja nuoruuden kokemustenkin sotkevan persoonan ilmentymistä, että mikä sitten on se pohjimmainen "oikea" persoonallisuuteni. Mitään äärimmäisen traumaattista taustaa minulla ei ole. Perheeni on ollut päällepäin normaali hyvä perhe, ei väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä, vanhemmat erosivat vasta kun lapset olivat muuttaneet kotoa. Äidin ja isän välit olivat aina kireät, heidän välillään ei ollut koskaan keskustelua saati fyysistä kosketusta, viikkojen mykkäkouluja kyllä. Lyttäämistä, hylkäämistä, uhkailua ja muuta henkistä väkivaltaa. Puhuttelimme toisiamme hyvin loukkaavasti, isäni haukkui minua jatkuvasti lihavaksi ja suuttui aina kun tein jonkin virheen (esim rikoin lasin-> seurasi huutoa). Äiti lähti opiskelemaan kun vaikein teini-ikäni oli päällä ja jätti minut isän kanssa, jonka kanssa välit tosiaan olivat kamalat. Koin muutenkin äidin tekevän aina mitä lystäsi välittämättä meistä. Koulussa olen ollut lievästi kiusattu jo ensimmäisestä päivästä. En vain osaa sulautua joukkoon, en tiedä mitä teen väärin. Näin on ollut aina, ja siksi peruskoulu oli kiusaamista, ei pahinta mahdollista, lähinnä ulkopuolelle jättämistä ja haukkumista. Peruskoulun lopulla ja lukiossa olin jälkikäteen ajateltuna varmaan aika masentunut. Viiltelin salaa, siitä ei yhäkään tiedä juuri kukaan. Pääsin vaiheesta yli itse, osittain siksi kun olosuhteetkin muuttuivat.

No se siitä, jaarittelen liikaa. Ajattelin taustan kuitenkin vaikuttavan tähän asiaan.

Lapsena viihdyin yksin. Leikin pitkiä erittäin mielikuvituksen täyteisiä leikkejä. Lapsena minusta sanottiin että olin huolestuttavan omissa maailmoissani ja kehuttiin että oli erikoisen runsas mielikuvitus. Joskus on väläytetty ADD:n mahdollisuutta, kun jumitan niin pahasti asioihin. Olin kuitenkin rohkea lapsi, selitin kyllä kuvitelmiani ja leikkejäni, puhuin paljon enkä ollut ujo. Olin vain jotenkin omissa maailmoissani, enkä kaivannut juurikaan muita ihmisiä. Jo lapsena olin vähän hidas ja jähmeä, en tykännyt mistään riehumisesta. Minulla oli ja on yhä ystävä joka oli tosi villi tapaus ( olemme 20 vuoden jälkeenkin ystäviä, ja hänen tyyppinsä on ESTP) ja totesin usein etten jaksa hänen kanssa viettää kun yhden päivän kun en jaksa sitä riehumista.

Teininä kuitenkin tajusin rakastavani muiden ihmisten seuraa. Jotenkin alkoi muodostua kuva siitä, että ihmiset ovat minusta kiinnostavinta maailmassa, ja kiinnostuin jo silloin psykologiasta. Olin kiusattu, minulla oli 2 hyvää ystävää joiden kanssa vietin todella paljon aikaa, se riitti. Ja intensiivinen aikaa vievä harrastus, jonka parissa vietin tunteja (yksin). Olen aina ollut rohkea, kiusaamisen otin vastaan tai vastasin takaisin, en koskaan vetäytynyt tai pelännyt. Löysin itsestäni vauhtia teininä, oli halu muodostaa sosiaalisia suhteita. Löysin itselleni sopivan yhteisön nuopparilta ( vaikken ikinä ole ollut uskovainen, tai uskonnollinen, enkä nykyään kuulu kirkkoon. Kyse oli todellakin sosiaalisesta yhteisöstä eikä sen sanomasta), jossa minusta nousi esiin ihminen joka voi olla kovaääninen, vilkas ja muuta. Joskus mietin ystävälleni kahdenkeskeisenä hetkenä jo 14-vuotiaana, että minussa on 2 puolta, se joka juoksee rinkiä noupparilla ja nauraa muiden kanssa, ja se joka pohtii asioita yksin. Hän totesi että ehkä minä olen molempia, ja siltä tuntuu yhä. Näihin aikoihin aloin myös pitää itseäni ekstroverttina. Olin sen verran äänekäs ja olen yhäkin aika raflaava ja jotenkin reaktioita herättävä persoona, ajattelin ehkä ettei sellainen voi olla introvertti, koska en ole mikään seinäruusu.

Menin ammattikorkeakouluun sosiaalialalalle. En tiedä miten mutta yhä päädyin jotenkin olemaan yksin. En halunnut valita mitään porukkaa tai kuppikuntaa, koska koin sen rajoittavaksi. Lisäksi minulla oli yhä aikaavievä harrastus, jonka laitoin monien bileiden edelle. Enää en ollut kuitenkaan kiusattu ja ruokailuseuraa yms löytyi. Ala tuntui oikealta ja asiakastyössä pystyin omaksua reippaan ja sosiaalisen roolin. Esiintymisestä opin että tavallaan rakastan sitä. Etukäteen jännittää, mutta kun menen luokan eteen puhumaan jostain asiasta ( josta tiedän ja joka on minulle tärkeä) sytyn elämään. Olen ilmeikäs esiintyjä, enkä kaipaa suunnitelmaa tai paperia tuekseni, paremmin sujuu ilman.

Nykyään olen sosiaalialan työssä. Työyhteisössä on reilusti minua vanhempia henkilöitä ja vihdoin olen hyväksytty ja pidetty. Teen työni oikeasti todella hyvin, ja teen sen intensiteetillä. Olen hyvä ohjaamaan muita ihmisiä, olen hyvä löytämään haastavienkin henkilöiden kanssa keskusteluyhteyden ja toimin ennemmin suostuttelemalla harmonian kautta, kuin painostaen. Vaikka työ on päivittäin täynnä muita ihmisiä ei se tunnu väsyttävän koska se on intohimoni.

Mutta. Teini-iän jälkeen tajusin pelkääväni jonkin verran ihmisjoukkoja ja huomiota. Hullua kyllä, koska taas esiintyminen oli ihan ok, mutta esimerkiksi viimeisenä luokkaan tulo pelotti niin paljon, että käännyin monesti (myöhästyessäni, mitä tapahtui jatkuvasti) ovelta takaisin kotiin. Tajusin inhonneeni aina ihmisjoukkoja, siksi ei varmaan baaritkaan ole kiinnostaneet. Kun tarpeeksi juo rentoutuu ja muutun energiseksi, mutta selvinpäin ei vain lähde homma käyntiin.

Huomasin miten jännitän uusia ihmisiä, ja ryhmiä joissa on paljon vieraita ihmisiä. Olin seurustellut 17 vuotiaasta tauotta, enkä ikinä asunut yksin. Suurin käänne persoonassani tapahtui kun ensimmäistä kertaa 25 vuotiaana muutin yksin eron jälkeen. Se oli pelottavaa, ja olin muutenkin pitkän suhteen loppumisen jälkeen jossain primitiivisessä shokkitilassa ensimmäiset kuukaudet. Kun opin olemaan itsekseni tajusin rakastavani sitä yli kaiken. Tajusin miten usein valitsen kirjan lukemisen, kissan ulkoilutuksen tai vain seinän tuijottelun ennemmin kun illanistujaiset ystävien kanssa. Ja jotenkin tuli tunne että olen taas samassa tilassa rauhallisesti omien nahkojeni sisässä kuin lapsena painuessani tunneiksi omiin maailmoihini. Että olen sinut ja tyytyväinen omassa seurassani. Voisi kuvitella että vaivuin johonkin masennukseen kun persoona muuttui niin paljon, mutta ei se siltä tuntunut. Olin kyllä aidosti tyytyväinen ja elämä muuttui paremmaksi.

Nykyhetkeen päästäänkin siitä. Aloin seurustella ihmisen kanssa jonka olen tuntenut 15 vuotta. Hän on ENTJ ja avannut minulle elämäni aikana tosi paljon asioita, koska havainnoi asioita eri kantilta kuin minä. Hän oli ensimmäinen joka sanoi ääneen että en ole ekstrovertti. Hänkin totesi asian vasta kuin vietimme enemmän aikaa yhdessä ja ystävyyssuhde syventyi rakkaudeksi. Jotenkin kuva minusta muuttuu ihmisillä aina, kun suhde syvenee ( myös pelkissä ystävyyssuhteissa). En aloita keskusteluita, vetäydyn, jos olen ihmisten kanssa monena iltana töiden lisäksi alan kaivata sitä iltaa itseni kanssa. Toki huomioitava on se, että työni tosiaan on täynnä ihmisiä.

Olen todella, todella yksityinen henkilö. Tämänkin kumppanini on todennut, minulle on jopa haaste päästää ihmisiä lähelleni, fyysisesti ei mutta pääni sisälle kyllä. Kontrolloin vahvasti ajatuksiani, ja haluan pitää hallinnan itselläni. Osaan kyllä saada yhteyden ihmisiin, ja aika moni tuntee päällisin puolin että kanssani voi jakaa todella avoimesti asioita ( näin olen saanut palautetta). Jotenkin tuntuu että huijaan, koska osaan johdatella toisen puhumaan itsestään ja jakamaan, näennäisesti kerron itsestäni asioita saadakseni toisen rentoutumaan, mutta kun tullaan minusta oikeasti henkilökohtaiselta tuntuviin asioihin jähmetyn. Olivat ne positiivisia tai negatiivisia. Ystäväni joka on INTP sanoi että olen avoimin ihminen jota hän tuntee, tämä tuntui surulliselta kun itse koen etten saa sanottua ikinä mitä ajattelen. Sanoin asioista ääneen alle puoilet, mikä on hullua, koska puhun varsinkin ryhmässä paljon. En halua päästää ketään liian lähelle, eikä se tunnu miltään pelolta tai huonoista kokemuksista johtuvalta, ihan vain ominaisuudelta. Pidän mielummin asiat itselläni. Jos puhutaan taas jostain aiheesta, siis tietopohjaisesti, tai lajista tai yhteiskunnallisesta asiasta, esitän kyllä mielipiteitä ja olen aktiivinen keskustelija. Omista yksityisasioistani ja tunteistani olen hyvin tarkka.

Kun kumppanini totesi tämän introvertti homman aloin miettiä asiaa enemmän. Tajusin että minulla on aina ollut vain 1-3 ystävää samanaikaisesti. En ole koskaan toivonutkaan enempää. Toisaalta kun pääsen tiettyyn tilaan osaan olla sosiaalinen peto (:DD) ja jossain ihmisjoukossa kulkea juttelemassa tutuille. Se kuitenkin vaatii ennakkovalmistautumisen ja alkoholia. Nyt kun kumppanin kautta olen pitkästä aikaa joutunut poistumaan mukavuusvyöhykkeeltä olen huomannut että minun on ihan hillittömän vaikea tutustuia uusiin ihmisiin, en tahdo saada sanaa suustani. Ja koska jännitän niin saatan olla aluksi ylilyövä sitten kun alan puhua. Olen tajunnut että viihdyn vain niiden tuttujen ihmisten seurassa. Olen siis tuttujen seurassa ekstrovertti ja vieraiden seurassa introvertti, mutta eihän se ole mahdollista. Paras ystävä (estp) mielipide oli että olen ehdottomasti ekstrovertti, koska olen voimakastahtoinen, mielipiteinen ja joskus kovaääninen. Jotenkin seurakin vaikuttaa. Olen ollut todella pitkässä suhteessa ISTP kanssa, ja koko kaveriporukka oli siihen aikaan erittäin erittäin vahvasti introverttejä ei tunteellisia tyyppejä. Heidän seurassaan minä vaikutin vahvasti ektrovertilta. Nyt kun seura on vaihtunut oikeasti ektrovertteihin tyyppeihin, vaikutan itse hyvin introvertilta.

Olen yhä aikuisena haavielija. Luen, kirjoitan runoja ja anonyymina blogitekstejä harvakseltaan. En tiedä, ihme kehityskaaren olen tehnyt kun olen jotenkin palannut kierroksen kautta siihen mistä lähdin sosiaalisuudessa. Elämässä on nyt tulossa muutto uudelle paikkakunnalle, minkä takia tätä asiaa erityisesti mietin. Nyt pitäisi taas tutustua uusiin ihmisiin ja tuntuu ihan hirveän vaikealta...

MBTI tietäville. Olen perehtynyt melkoisesti tyypitysjärjestelmiin, se oli yksi asia jota jumitin parikin vuotta ja luin ihan kaiken asiasta. Lukiossa jo testasin itseni ENFP, sama tulos tuli tosi vahvasti aina eroon saakka. Toki E/I raja on aina ollut alle 20 prosenttia. Kun erosin alkoi tulo s vaihtua INFP puoleen. Molempien tyyppien kuvaukset ovat aina sopineet osiltaan, kumpikaan ei täysin. Funkioita testatessa Fi ja Ne menevät lähes tasan, yleensä Fi korkeammalle. Lisäksi olen aina pohtinut miten Te voi olla niin korkealla, joten INFP funktiojärjestys tuntuu ehkä hitusen oikeammalta. Nyt tämän uuden suhteen myötä kun elämä on jotenkin kaiken hapuilun jälkeen löytänyt tasapainonsa, saan testistä vain INFP. En tahdo enää edes yrittämällä saada ENFP. Yhä ero on jotain alle 10 prosenttia E/I välillä. Mikä minä oikein olen?

Sen tiedän että olen jokatapauksessa erittäin intuitiivinen, pohtiva, todella todella tunteellinen. Tunteeni eivät näy oikein ikinä ulospäin, ja moni on ensinäkemältä hämmentynyt kun sanohn olevani todella herkkä ja ajattelevani tunteella. Tunnen kaiken niin ääripäiden voimakkaasti, että välillä se väsyttää. Silti olen myös analyyttinen ja pkykenen kyllä erottelemaan järjen ja tunteen. Olen todella idealistinen ja toimin oman arvomaailmani kautta, joka ei aina ole tavanomainen vaan itse muodostettu. Käsittelen kaikki sisäisesti enkä hyväksy mitään valmiita paketteja tai ajatuksia. Haluan muuttaa ihmisten (ja eläinten, olen todella eläinrakas) elämää poaremmaksi, enkä ole kovin hyvä katsomaan muiden kärsimystä.

Kumppanini sen sanoitti jonkin aikaa sitten, hän totesi, että olen tainnnut aina olla jollain tapaa yksinäinen, ystävistä, ihmiskeskeisestä työstä ja muusta huolimatta. Se on niin totta, vaikken olisi itse koskaan tajunnut muotoilla asiaa noin. Olen aina sisimmässäni jollain tapaa erillään muista, erilainen, tai yksinäinen. Enkä tiedä vaivaako se minua mitenkään.

Anteeksi pitkä teksti, eihän sitä ole kenenkään pakko jaksaa lukea. Kysymys on mielipiteenne tästä ja millaista on olla introvertti? Voiko olla samalla sosiaalinen?

Avatar
Overlord
Ylin auktoriteetti
Viestit: 110
Liittynyt: 25.02.2013 16:00
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Lintu vai kala, ekstrovertti vai introvertti? (MBTI)

Viesti Kirjoittaja Overlord » 06.06.2018 14:46

Varmaankin parhaiten luonnettasi kuvaa termi ambivertti. Sitä myös puoltavat MBTI-tulokset.
Mustimus kirjoitti:Kysymys on mielipiteenne tästä ja millaista on olla introvertti? Voiko olla samalla sosiaalinen?
Tämä on näitä kysymyksiä, joissa monella menee käsitteet ja käytökset sekaisin. Intro- ja ekstroversion suurin ero on siinä, miten henkilö palautuu ja lataa akkujaan, ei välttämättä sosiaalisessa käytöksessä. Vahvan introvertin on aina mitoitettava sosiaaliset tilanteet oman jaksamisen mukaan, pienissä juhlissa tai kaverin/kaverien seurassa voi olla vaikka kuinka hauskaa, mutta silti se syö akkuja ja tietyn pisteen jälkeen on vain pakko päästä latailemaan akkuja yksin omaan rauhaan. Vahvalla ekstrovertilla (pikkaisen kärjistetysti) asia on toisinpäin: Sosiaalinen kanssakäyminen itsessään lataa akkuja, joten seuralla ei ole niin väliä, kunhan ei vain missään nimessä tarvitse viettää aikaa YKSIN.

Yleistasolla voisi jopa sanoa, että jos introvertti haluaa viettää aikaa kanssasi, on se suuri kohteliaisuus, koska kaiken sosiaalisen kanssakäymisen kuluttaessa energiaa on tilanteet ja kaverit valittava huolella.
Mustimus kirjoitti:Tajusin inhonneeni aina ihmisjoukkoja, siksi ei varmaan baaritkaan ole kiinnostaneet.
Ihan peruskauraa introille (ja usein myös ambiverteille). Akut kuluvat sitä nopeammin mitä enemmän on ihmisiä ja hälinää. Karkeasti arvioituna tunti kymmenen ihmisen seurassa kuluttaisi ainakin omia akkujani varmaankin triplasti enemmän kuin 10h yhden kaverin kanssa, eli efekti vain voimistuu ihmismäärän kasvaessa.
Mustimus kirjoitti:Olen aina sisimmässäni jollain tapaa erillään muista, erilainen, tai yksinäinen. Enkä tiedä vaivaako se minua mitenkään.
Tämä todennäköisemmin liittyy enemmän älykkyyteen kuin introversioon. Hyvin älykkäät ihmiset usein tuntevat olevansa ikään kuin erillään muista, eivätkä ikinä koe olevansa osa mitään ihmisryhmää, vaikka olisivat ihan kaveriporukassa tai sadan samanmielisen fanin ympäröimänä.
Question everything. Learn something. Answer nothing. -Euripides

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa