Introvertti parisuhteessa

[Sami90]

Joskus kolme vuotta sitten olin hautajaisissa. Muistotilaisuudessa sitten eräs kaukaisempi sukulaisnainen kysyi, että onkos tyttöystävää. Jotenkin vaan koin tuolloin, ettei ollut sopiva tilanne kysyä tuollaisia. Sanoin sitten vaan, ettei ole.

[niksuu93]

^ Suurin osa ihmisistä tuntuu yksinkertaisesti tunkevan nokkansa ihan liikaa muiden asioihin. Itse kun en koskaan utele toiselta mitään - jos ei itse halua kertoa, niin mulle se on ihan OK. Päinvastoin tuntisin itseni hyvin hyökkääväksi, jos pommitan toista alvariinsa kysymyksillä yksityiselämästään. Sitten kun ihmissuhde syvenee myös omista asioista puhuminen tulee yleensä automaattisesti kuvaan, jos siis on ylipäänsä tullakseen.

Mitä vielä halusin tuohon seurusteluasiaan kommentoida on se, että seurustelemattomuuttakin (huh mikä sana!!) enemmän sattuu se tosiasia, että kukaan omanikäiseni ei ole koskaan edes osoittanut mitään kiinnostusta minua kohtaan. Väkisinkin tuntee itsensä jotenkin alempiarvoiseksi kuin muut, sillä katsoi sitä sitten minne päin tahansa - "kaikki" on jonkun kanssa. Oli se sitten korkeakoulututkinnon omaava henkilö, yläasteen teini tai ihan vaan spuge kadulta.

Kyllä se tavallaan siis huvittaa...

[Sami90]

Välillä tulee hetkiä, jolloin mietin, että olis varmaan ihanaa olla parisuhteessa. Joskus kun katson oman ikäisiä pareja kadulla, niin tulee haikea olo, kun itsellä ei ole ketään. Joskus iltaisin vatvon nukkumaan mennessä sängyssä asiaa, niin menee ihan itkuksi.

Seksiä mietin paljon. Joskus vähäsen häiritsee, kun mietin niin paljon seksiä. Nykyään, kun kuljen jossain tuolla kadulla, niin mietin usein, että miltähän seksi tuntuisi tuonkin vastaan tulevan naisen kanssa. Sitten mietin, että jos tuo tietäisi, mitä ajattelen, niin varmaan pitäis mua pervona tai jotain. Välillä tulee morkkis omien ajatusten takia.

Viime vuonna kesällä mietin paljon, että mistä se sopiva vois löytyä. En käy baareissakaan ollenkaan. Laitoin tuolloin Suomi24:n treffisivustolle kuvallisen profiilin. Sitten tuli jotenkin outo olo, niin poistin sen profiilin näkyvistä.

[Apeltsi]

Netistä on tullut koitettua tuota toista puoliskoa "metsästää", mutta aika heikolla menestyksellä. Netti vaikuttaa olevan vaan niin armottoman pinnallinen paikka nykyään tällaisessa touhussa, ettei tavallisen näköisellä hemmolla ole mitään mahiksia ja palkaksi saa vaan ankean ja kenellekään kelpaamattoman olon. Suomi24:ssä en kehdannut laittaa kuvaani tyrkylle niin että se näkyisi koko maailmalle, vaan piilotin sen sinne galleriapuolelle että näkyy kun profiilin avaa. Mutta tämä ilmeisesti ajaa monia "vastaan vain kuvallisille!"-naisia pois jotka ei vaivaudu edes profiilia vilkaisemaan. Yhden naisen löysin joka peräti suostui juttelemaankin, mutta vaikuttaa aika kaverimielellä olevalta eikä edes näytä haluavan tavata vaikka useat kerrat olen jo treffejä koettanut järjestää. Kyllähän tämä välillä vähän ahdistaa, että näinkö tämä loppuelämä sitten menee kun ei ole mitään mahiksia saada parisuhdetta, vaikka yksinään viihtyykin. Kiroan aika monesti näitä raivostuttavan ristiriitaisia tuntemuksia.

[niksuu93]

Netistä on tullut koitettua tuota toista puoliskoa "metsästää", mutta aika heikolla menestyksellä. Netti vaikuttaa olevan vaan niin armottoman pinnallinen paikka nykyään tällaisessa touhussa, ettei tavallisen näköisellä hemmolla ole mitään mahiksia ja palkaksi saa vaan ankean ja kenellekään kelpaamattoman olon.

Tästä pääsemmekin tähän ongelmaan, mitä puitiin jo tuolla "Oletko varattu?" -ketjussa: introverteille ei yksinkertaisesti ole mitään paikkoja kohdata omanlaisiaan ihmisiä luonteensa omaisella tavalla. Vaikka netti ehkä onkin keinoista parhaimmasta päästä, kyllä sekin aikamoinen ekstroverttien temmellyskenttä on. Ainoana poikkeuksena ehkä jotkut tiettyyn aihepiiriin keskittyneet sivustot, joissa voi kohdata samoista intresseistä kiinnostuneita ihmisiä ensin tutustumisen merkeissä mutta miksei myöhemmin vaikka seurusteluakin silmällä pitäen.

On aikamoinen sattuman sanelema juttu, että oikea ihminen osuisi kohdalle.

Kyllähän tämä välillä vähän ahdistaa, että näinkö tämä loppuelämä sitten menee kun ei ole mitään mahiksia saada parisuhdetta, vaikka yksinään viihtyykin. Kiroan aika monesti näitä raivostuttavan ristiriitaisia tuntemuksia.

Tutut on nuo tunteet täälläkin. Yksin viihtyy ehkä vähän liiankin hyvin, joten joskus sitä jo ihan epäilee että osaisiko tässä kenenkään kanssa ollakaan. No, se selvii sitten aikanaan - jos siis on ylipäänsä selvitäkseen.

[kumpio]

Uskoakseni hakemani "henkinen yhteyskin" on mulle helpompi saavuttaa toisen ajattelevaisen intron kuin ekstron kanssa. Siitä kumppanista kun hyvin todennäköisesti muodostuisi mulle (luonnollisesti) todella tärkeä, että musta tuntuisi puolestaan hyvin pahalta jos toinen mieluummin viilettää pitkin kaupunkia kun on minun kanssani.

Mulla on hieman kokemusta ekstrovertista seurustelukumppanista. Mua loukkasi se, että kun halusin itse olla yksin, hän hakeutui silloin toisten ihmisten seuraan. Mulle tuli siitä olo, että kun en pysty antamaan hänelle omaa seuraani, hän kyllä löytää tarvitsemansa sosiaalisen kontaktin jostain muualta. Sisuksissa pisteli tunne, että ihan kuin mun seura ei olisi hänelle mitenkään ainutlaatuista, vaan mun seura olisi aina korvattavissa jonkun toisen ihmisen seuralla, kunhan hän vain pääsee olemaan kontaktissa toisten ihmisten kanssa.

Olisin halunnut osata suhtautua asiaan kypsästi, mutta en silloin osannut. Koin jatkuvasti riittämättömyyden tunteita. Hän olisi tarvinnut 10 mua täyttämään sosialisoinnin tarvettaan! Tuo tilanne oli kuluttava meille molemmille. Varmaan hänkin tunsi olonsa torjutuksi ja hylätyksi, kun minä halusin olla yksin.

Tärkeää olisi kai osata ymmärtää toisen tarpeita - olipa tämä intro tai ekstro - ja käsitellä ja ilmaista noita loukkaantumisen ja hylätyksi tulemisen tunteita. Pitäisi ymmärtää, että vaikka parisuhteessa ollaan, sillä toisella ihmisellä on ihan erilaisia kokemuksia asioista ja sillä on oikeus erilaisiin, jopa täysin vastakkaisiin kokemuksiin ja tarpeisiin.

[Eronnut]

Passepartout, kirjoitit minun tarinani siitä ajasta, kun kaikki oli vielä hyvin. Liitto päättyi kumminkin eroon. Lapsia siunautui. Aikaa ei jäänyt itselle eikä parisuhteelle. Mies silti riensi harrastuksissaan. Minuun iski kateus, riittämättömyyden tunne ja tunne, että olen vääränlainen: epäsosiaalinen, äksy ja haluton. Kaipasin omaa aikaa, hellyyttä ja hyväksyntää. Minä sen eron laitoin vireille ja nyt tutkin itseäni ja elämääni. Eron jälkeen sain selkeästi omaa aikaa, kun lapset ovat isänsä luona. Liitossa mies käyyti selvästi minua hyväksi, kun hänellä oli harrastuksia ja minä viihdyin kotona ja lasten kanssa. Silti siihen väsyi ja parisuhde väsähti. Nyt kannan taakkaa siitä, kun tiedän exäni ja muiden syyttävän minua erosta. Suurempi taakka on se, että lapseni kärsivät erosta. Ekstroverttimies löysi pian itselleen uuden introvertin.

[Tarkkailija]

Silversoulin juttu älykkäistä naisista sisälsi paljon asiaa, vaikka olikin kirjoitettu ronskisti. Moni ihminen (voi olla mies tai nainen) tarvitsee itselleen ihailijan ja siksi valitsee puolisokseen tyhmemmän tai ujomman. Näin hän voi itse päteä. Ja tämä tyhmempi tai ujompi voi tulla siivellä. Tässä suhteessa saattavat kaikki voittaa, varsinkin jos suhde on solmittu nuorena. Usein tällaisesta suhteesta kasvetaan ulos iän karttuessa tai se voi muuttua läheisriippuvuudeksi. Olisi kyllä hienoa, jos kaikki löytäisivät itselleen tasaveroisen kumppanin.

Introvertti saattaa joskus tehdä kiltin ja hiljaisen vaikutuksen - jopa tyhmän-, ja joku voi luulla, ettei hänellä ole mielipiteitä ja omaa tahtoa. Totuus on kuitenkin yleensä päinvastainen. Parisuhteessa vaikutelma muuttuu viimeistään alkuhuuman jälkeen. Joillekin se voi tulla yllätyksenä. Silloin suhde saattaa nousta uudelle tasolle tai loppua.

[niksuu93]

Introvertti saattaa joskus tehdä kiltin ja hiljaisen vaikutuksen - jopa tyhmän-, ja joku voi luulla, ettei hänellä ole mielipiteitä ja omaa tahtoa. Totuus on kuitenkin yleensä päinvastainen.

Tämäpä juuri. Montakohan kertaa minä olen saanut tämän todeta, joskus suoraan päin naamaa, joskus vihjaillen ja joskus taas selän takana puhuen. Ihmiset todellakin pitävät jotenkin vajaana, vähä-älyisenä tai vain muuten outona, jos ei vain toimi kuten tässä maailmassa oletetaan (ekstovertin tapa toimia). Osa varmaan myös naureskelee sisäänpäin, että "miten tuo meidän teinikin kohtaa ohittaa minut 22-vuotiaan kehityksessä. Hänelläkin on enemmän elämää kuin sinulla aikuisella ihmisellä". Vammaisena tai rajoittuneena, sellaisena koen introvertteja jotenkin pidettävän. Ihmisillä kun on useimmiten sellainen käsitys, että vain jatkuva ihmisten kanssa oleminen, kalenterin täyttäminen menoilla ja oleminen osa jotain verkostoa luovat ihmiselle tämän "kuuluisan elämän". Jos joku ei tahdo viettää koko aikaansa muiden ihmisten perässä juosten, kaupungilla tai yöelämässä pörräten tai muutenkin massan mukana mennen, hän on jotenkin rajoittunut.

Olen myös huomannut että ihmiset eivät yleensä pidä siitä että on omia mielipiteitä eikä pelkää tuoda niitä esille - vaikka ne eriäisivät muiden mietteistä. Pitäisi vaan aina myönnellä ja olla kaikkien kanssa yhtä mieltä niin olisi hiiirmu hyvä. Multa on monesti kysytty, että "miks sä oot vihanen mulle?" kun olen vain suoraan sanonut mitä tunnen ja ajattelen. Omaa tahtoaan kun ei saisi ilmeisesti tuoda esille, varsinkaan jos se eroaa yleisestä käsityksestä.

Hiljaisuus tuntuu myös olevan pahasta. Silloin aina katsotaan toisella olevan jotain vialla. Sillä pitäähän puhua ja kailottaa, vaikka ei sieltä suusta mitään järkevää koskaan tulisikaan. Mä puhun vain silloin kun mulla on jotain oikeaa asiaa - ja silloin kun keskusteltavaa on, saatan puhua tuntikausia. En vain tykkää yhtään tästä nykyisestä "no mitä muuta? No mitäs tässä, ilmoja pidellyt" -jauhamisesta ja tunnen sillä kertaa kuinka aivoni ikäänkuin "kieltäytyvät vastaanottamasta informaatiota" kun keskustelu menee tähän. Vastaavasti kun puhutaan jostain syvällisemmästä, ne ovat oikein vastaanottavaisella tuulella.

Väitän, että monella introvertilla saattaa itseasiassa olla jopa paljon syvällisempi ja merkityksellisempi elämä kuin näillä sosiaalisilla perhosilla, jota kaikki rakastavat. Kummasti myös ne ihmiset joiden jutuissa ei ole minusta mitään järkeä tai ne ovat sitä samojen vitsien toistelua, ovat niitä kaikkein suositumpia. Minua taas tällaisten jatkuvasti esillä olevien seura ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja sekös niitä harmittaa, kun ne eivät saa "myytyä itseään" minulle edes väkisin. Toinen juttu on myös tämä "yleinen aivottomuus". Tehdään vaan asioita joita muutkin, eikä kyetä ajattelemaan ollenkaan itsenäisesti. Kirsikka kakun päällä ovat nämä instagram-selfie, youtube myday ja arkikuvahaaste ja muut idioottimaiset keinot pönkittää omaa itsetuntoa ja kalastella "virtuaalitykkäyksiä". Tähänkö on ihmisten elämä mennyt? Musta tuntuu ihan oikeesti, että nämä ihmiset hyppäisivät muiden perässä vaikka kalliolta alas, jos tämä olisi yleinen suuntaus.

Olis oikeesti kiva kohdata muita introvertteja ja nähdä toisen kaltaisensa ajatusmaailmaa. Alkaa tosiaan ottaa oikein olan takaa päähän tämä ylisosiaalinen, jatkuvasti hölöttävä ja itseään esille tunkeva ihmisryhmä. Tällaiset ovat minusta todella rasittavia, enkä heidän seurapiireihinsä haluaisi vaikka pyydettäisi. Tunne on tosin ihan molemminpuolinen, joten ei siitä toki pelkoakaan.

Huvittavinta, että juuri nämä ihmiset jotka ovat jollain omalla tavallaan erilaisia ja massasta poikkevia ja valitettavasti juuri tämän takia syrjittyjä, kiusattuja - ovat minusta juuri niitä kaikkein ihanampia ja mielenkiintoisempia, joiden seurassa myös aidosti viihtyisi.

[Försti]

.