Sosiaalisuutta tarvitseva introvertti

[omicron]

Mulla on kans vahva ihmiskontaktin kaipuu, mutta se kohdistuu hyvin vahvasti vain harvoihin ja valittuihin ihmisiin. Yleensä olen aika selvästi yhteen ihmissuhteeseen kerrallaan paneutunut kunnolla, ja sellaisen kohteen kanssa voin viettää melko loputtomasti aikaa. Toki välillä silti kaipaan sen omankin ajan, mutta yleensä en tällaisen erityisihmisen huomiosta ahdistu toiainkuin puolituttujen jatkuvasta keskustelusta tms.

Yksinäisyys tavallaan pelottaa, hylätyksi tuleminen myös. Mutta toisaalta koen olevani hyvin itsenäinen ja vahva pärjäämään vaikka yksin jos ihmiset eivät ole "arvoisiani"...

[Mello]

Itsekin kohtuullisissa määrin tarvitsee ihmisten seuraa. Arkisin nyt töissä tulee oltua ihmisten kanssa tekemisissä, niin sillon loppupäivä menee rauhassa ollessa, eli lueskellessa ja oleilussa. Arkisin ei tee mieli töiden lisäksi juuri missään ihmisten ilmoilla riekkua. Viikonloppuisin tulee kavereita nähtyä, jolloin tehdään jotain yhdessä.

Itsellä parhaat kaverit on myös enemmän introvertteja, joten viihdymme omissa oloissamme ja 1-2 kertaa kuussa nähdään viikonloppuna, jolloin teemme jotain yhdessä, kuten käymme viihteelle jne.

Itse tosin pystyn ihan hyvin viikonloppuisin myös vaan olemaan omissa oloissa ja lukemaan kirjoja, mutta en missään nimessä koko ajan pystyisi olemaan vain yksin. Tavallaan itse näkee kavereita hiukan harvemmin, mutta silloin tulee kyllä puhuttua kaikki huolet ja murheet läpi. itsellä ei montaa todella hyvää ystävää ole, mutta heidän kanssaan voi jutella kyllä syvällisesti asioista.

[Försti]

.

[Alberto]

Moi,

Ahdistun tuntemattomien ja puolituttujenkin seurasta. Jään helposti hyvin ulkopuoliseksi vaikkapa juhlissa tai kahvitauoilla, joissa en tunne ketään tai tuntemiani ihmisiä on vähän ja keskustellaan suuremmassa porukassa. Koen usein tällaiset pakolliset "small talk"-tilanteet turhiksi ja tuntuu, että minua pidetään outona. Sen varmaankin huomaa, etten nauti tilanteesta millään tavalla. Tuntuupa välillä siltäkin, että joku alkaa sääliä minua yksinäiseksi, sosiaalisesti kyvyttömäksi "nörtiksi" tällaisessa tilanteessa. Todellisuudessa koen vaan suunnatonta epämiellyttävyyttä, ikäänkuin painetta sanoa jotain mitä ei edes halua sanoa, siis turhaa small talkia, joka sotii omaa luonnetta vastaan. Ehkäpä ahdistun siitä kyvyttömyydestä, jota koen noissa tilanteissa - se että olen jotenkin outo, erilainen ja viallinen.

Toisaalta olen pienemmän porukan keskusteluissa varsin hyvin äänessä ja pidän erityisesti siitä, kun asioista voi keskustella suht syvällisesti ja "järkevästi". Toisaalta tutummassa porukassa pieni small talkikaan ei haittaa hirveästi. Jotkut kuvailevat minua tällaisten tilanteiden perusteella jopa puheliaaksi ja "sosiaaliseksi". Nautin myös äärettömästi siitä, että saan puhua asioistani ja se on yksi tärkeimmistä tavoistani käsitellä vaikeita asioita ja stressiä. Olen myös kiinnostunut muiden asioista, mutta haluaisin nimenomaan kuulla ja tuntea ihmisen vähän syvemmältä, en siis vain puhua siitä säästä.

Ongelma on se, että koen myös voimakasta yksinäisyyttä ollessani pidempään yksin ja jopa masennun jollain tasolla. Eli siis vaikka olen mielestäni enemmän introvertti, kuin ekstrovertti, on minulla ikäänkuin primitiivinen tarve olla ja osallistua yhdessä. Välttääkseni yksinäisyyden tuomaa tuskaa joudun usein osallistumaan esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa kuvaamiini juhliin tai muihin "small talkia" ja tuntemattomia sisältäviin tapahtumiin, mutta en silti pysty nauttimaan näistä ja ne "pelottavat" minua usein etukäteen. Erityisesi viikonloppuisin on vaikeaa, kun ei ole käynyt koulussa tai töissä ottamassa sitä "pakollista sosiaalista annosta" ja tuntuu että kaikki muut ovat menossa jossain ja minä vain istun täällä kotona.

Toisaalta koen myös, että asia vaikuttaa ystävieni hankkimiseen ja jopa kumppanin löytämiseen. Jos kerran välttelee kaikkia sosiaalisia tilanteita tai jos siellä puhuu vain tuttujen kanssa, jos heidänkään, niin pystyykö sitä luomaan uusia suhteita. Sinällään en koe tarvetta valtavalle ystäväpiirille, vaan minulle riittää muutama hyvä ystävä. Usein ystävät vaan tuppaavat olemaan ekstrovertimpiä kuin minä, enkä siis ole heille ihan samassa asemassa kuin he ovat minulle, en siis ikäänkuin ole heille yhtä "tärkeä" kuin he ovat minulle.

Kokeekohan kukaan muu tällaista voimakasta ristiriitaa? Omia kokemuksia? Oletteko keksineet joitain hyviä vinkkejä, joiden avulla nuo "pakolliset" sosiaaliset tilanteet saisi miellyttävimmiksi ja niitä voisi oikeasti käyttää voimavarana yksinäisyyden torjuntaan. Toki noista tapahtumista voi yrittää aina bongata sen yhden tutun, kenen kanssa on miellyttävää jutella, mutta usein tämäkään tuttu ei jaksa koko iltaa yhden ihmisen kanssa jutella. Tuli aika pitkä teksti ja enemmänkin ehkä tällainen henkilökohtainen avautuminen kuin mikään järkevä ketju. Toivottavasti jaksatte kuitenkin lukea ja kommentoida!

Kertokaapa minulle onko kellään muulla tällaista ongelmaa: miellän itseni kyllä hyvin introvertiksi, mutta kaipaisin kuitenkin edes muutamaa kaveria elämääni.. Ystävyyssuhteesta en edes uskalla unelmoida, se tuntuu aivan liian kaukaiselta ajatukselta.

Ongelmana tässä on se, että en vaan osaa tutustua ihmisiin tai päästää heitä lähelle.. Siis kumppaniani lukuunottamatta, hän on minulle täysi vastakohta, siitäkö johtunee?

Lisäksi minut koetaan varmaankin kyynisen ja murahduksiin perustuvan kommunikaationi perusteella erittäin vaikeasti lähestyttäväksi. Myös ulkomuotoni on vieraalle pelottava (puolisonikin on tunnustanut, että piti minua ensi alkuun pelottavana): iso ja lihaksikas, naamaltaan karun näköinen mies. Lisäksi olen perinyt faijaltani ikuisen vihaisen ilmeen

Töissä joudun olemaan paljon tekemisissä eri ihmisten kanssa ja se kyllä sujuu ihan hyvin, vedän työroolin päälleni ja pitäydyn asiassa. Työyhteisössä mielipiteitäni kunnioitetaan, koska ovat tottuneet siihen että kun sanon jotain, niin sieltä tulee aina melkoisen loppun saakka pohdittua tanakkaa tavaraa.

Nyt oli sitten joku valmennus, jossa konsultti kertoi minulle, että olen ulosanniltani antipaattinen ja olemukseltani vaikeasti lähestyttävä.. Sepä minut ehkä havahduttikin pohtimaan tätä. En ole noita ominaisuuksia edes tiedostanut, vaan ajatellut vaan että kaikki muut ihmiset ovat täysiä mulkkuja.. Mutta olenkinko se mulkku minä?

En tiedä saako tästä minun vuodatuksesta kukaan mitään tolkkua, mutta jos jollain olisi jotain vinkkiä nakata, niin olisin hirveän kiitollinen..

[Andras]

En ole noita ominaisuuksia edes tiedostanut, vaan ajatellut vaan että kaikki muut ihmiset ovat täysiä mulkkuja..

No sitä se antipaattinen tarkoittaa

[Vieras]

Läheisyyden kaipuu taasen on ihan oma juttunsa. Pari vuotta kun ollut suhteessa niin siitä jää tavallaan "päälle" sellainen tarve toisen läheisyydelle. Yli vuosi tullut sinkkuiltua eikä se tunne ole vieläkään niinkään sammunut. Mitään asialle kuitenkaan ei varsinaisesti voi, varta vasten kumppanin ettiminen ei oikein sovi mulle (yökerhot, deittipalstat...). Ei voi oikein muuta, kuin toivoa, että joskus siihen ihmiseen kompastuu.

Voin samaistua melkeinpä kaikkeen tässä ketjussa kirjoitettuun, mutta etenkin tähän. Tällä hetkellä elämäni on työn, opiskelun, harrastusten ja ystäväpiirin puolesta erittäin hyvässä tilanteessa. Koen itseni erittäin motivoituneeksi ja odotan viikonloppuisin innolla tulevaa työviikkoa, sillä pidän työtäni todella kiinnostavana, ja hieman ihmettelenkin sitä, että joku on niin typerä, että maksaa minulle palkkaa kiinnostavien ongelmien ratkomisesta, kun tekisin sitä mieluusti ilmaiseksi.

Ainut asia, jonka koen elämästäni puuttuvan on läheisyyden ja hellyyden osoitusten kohde: haluaisin jokaisena päivänä omilla valinnoillani ja teoillani saada jonkun rakastamani henkilön päivän muuttumaan harmaasta ja sateisesta kirkkaaksi ja aurinkoiseksi, välittämättä siitä mitä säätä meteorologit ennustavat. Haluaisin antaa kaikkeni ja osoittaa henkilölle, että hän on minulle se tärkein. Sitä on vain harmillisen hankalaa tehdä ilman vastaanottavaa osapuolta, enkä usko, että kadulla rakkauden tuputtaminen tuntemattomille tuottaa turpaan saantia kummempia tuloksia.

Noh, ehkä minäkin jatkan kompastelua ja toivon jossain vaiheessa kömpiväni pystyyn ja kertovani "Ei haittaa, ei sattunut ollenkaan" jollekin vastaanottavalle osapuolelle.

[Nimetön]

Voin samaistua yleisesti noihin kokemuksiin. Introverttikin tarttee sosiaalisuutta mutta siinä haluaisi jotain merkityksellisyyttä ja autenttista vastavuoroisuutta, mikä perus sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja ns. ekstroverttien maailmassa jää helposti pois. Kyllä kaikki pakollinen small talk ja hyötysosiaalisuus pitää hoitaa mutta yleensä päivän aikana energiataso kuluu noissa loppuun ennen kuin löytää semmoisen kehen haluaisi tutustua paremmin. Introverttien välisessä tutustumisessa on tosin sekin ongelma että kuka hitto meistä tykkää lähestyä toista introverttia ensin? Mutta jos homma on pelatakseen se kyllä pelaa.

[aituriar]

Elvyttelen tätä vanhaa ketjua.

Introvertti ei tarkoita samaa kuin epäsosiaalinen. Tämä lienee yksi sitkeimmistä introverttiyteen liittyvistä myyteistä. Introvertitkin ovat ihmisiä, ja ihmiset puolestaan sosiaalisia laumaeläimiä. Kaipuu sosiaaliseen kanssakäymiseen on hyvin luonnollinen.

Myös minä olen kokenut tämän dilemman, jossa samaan aikaan haluaa vain tulla jätetyksi omaan rauhaansa ja hyväksytyksi osaksi porukkaa. Usein se menee niin, että kun on yksin, kaipaa seuraa, ja kun on seurassa, kaipaa yksinäisyyteen. Seuran laatu vaikuttaa asiaan paljon. Jos päätyy tilanteeseen, jossa on valtava määrä äänekkäitä ja itseriittoisia ihmisiä ympärillä, työntää se luotaan paljon tehokkaammin kuin tilanne, jossa seurana on yksi tai pari luottamusta herättävää ihmistä. Kirjastossa työskennellessäni huomasin hyvinvointini suorastaan kohonneen, kun sain päivittäin nähdä työkavereita ja tehdä töitä yhdessä heidän kanssaan, verrattuna työjaksoa edeltäneisiin pitkiin ja yksinäisiin kuukausiin, jotka kuluivat työhakemusten kirjoittamisen parissa.

Toki myös määrä vaikuttaa. Jopa perheen seurassa vietetty aika ennen pitkää tyhjentää akut, jolloin mielihyvin palaa takaisin omaan kotiin palautumaan yksinäisyydessä.

Sosiaalisuutta se on foorumille kirjoittelukin, vaikka oma nimi ja naama eivät olisikaan näkyvissä. Sosiaalisuuden kaipuu on ehkä tärkein syy, joka houkutteli minut luomaan käyttäjätunnuksen tälle keskustelupalstalle