Introvertit: Millaisia olitte silloin joskus pienenä?

[erivärinen maailma]

Olin hyvin rauhallinen, hiljainen, ujo ja kiltti lapsi. Yleensä mieluummin puhailin yksikseni, kuin olin muiden ihmisten kanssa. Mielipuuhaani olivat kirjojen tutkiminen ja lukeminen, sekä kirjoittaminen ja piirtäminen. Kavereiden saaminen oli vaikeaa, koska muut lapset pitivät minua yleensä kummallisena ja tyhmänä. Aikuiset taas toisaalta ihailivat sitä, miten fiksu olin joissain asioissa; esim. opin lukemaan 3-4 -vuotiaana, tunnistin kaksivuotiaana hyvin monet linnut, sienet ja kalat, sekä tiesin värien eri sävyjen tarkat nimet (aniliininpunainen, indigonsininen jne), mutta toisaalta heitä huolestutti kovasti se, että olin niin sisäänpäinkääntynyt, arka ja omissa maailmoissani elävä. Olin todella huono kommunikoimaan. Yleensä joko en pystynyt sanomaan sanaakaan tai sitten lainasin vuorosanoja Muumilaakson tarinoista. Lisäksi olin kovin herkkä; esim. pienetkin äkkinäiset äänet säikäyttivät minut niin, että itkin hysteerisenä.

Koulunkäynti oli minulle jatkuvasti ylitsepääsemättömän stressaavaa ihmispaljouden ja toisten oppilaiden hälinän takia. Kärsin aina hirveästä väsymyksestä, pahoinvoinnista, kuumeesta ja päänsäryistä, ja poissaoloja oli joka kuukausi. Huolimatta introverttiydestäni ja tietynlaisesta epäsosiaalisuudestani minulla on aina ollut yksi tai muutama hyvä ystävä, mutta en ole heidänkään kanssaan halunnut viettää aikaa yhtä paljon, kuin he olisivat halunneet minun kanssani. Yleensä olin mieluiten yksin. Yksi syy sille, miksi en usein viihtynyt edes ystävieni seurassa oli, että olisimme usein halunneet tehdä aivan eri asioita. Minua olisi kiinnostanut asioista keskusteleminen (osasin siis keskustellakin, kun tutustuin toiseen ihmiseen kunnolla) tai lauta- tai korttipelien pelaaminen, mutta ystäväni olisivat halunneet mieluummin leikkiä, jota minä en koskaan jaksanut tehdä kovin kauan. Se oli minusta mukavaa aina vähän aikaa kerralla, mutta kyllästyin hyvin nopeasti. Leikin mieluummin yksin, kun sain tehdä asiat rauhassa täsmälleen oman mieleni mukaan. Leikkeihini kuuluivat aina hyvin tarkat rutiinit, joita halusin noudattaa juuri oikeassa järjestyksessä. Leikin aina samalla tavalla.

[lumikki]

Olin vähemmän introvertti kuin nykyään, mutta joitakin selkeitä introverttipiirteitä minussa oli jo silloin, vaikka en tietenkään tiennyt niiden syytä. En lapsenakaan viihtynyt isoissa, hälyisissä porukoissa. En esimerkiksi sopeutunut laisinkaan päiväkotiin, ja onneksi vanhemmillani oli mahdollisuus vaihtaa hoitopaikkaani perhepäivähoitoon jossa viihdyin paremmin. Minulla oli lapsena mielikuvituskavereita ja vietin paljon aikaa piirrellen, kirjoittaen tarinoita ja lukien. Koululaisena minulla oli aika paljon kavereita, joiden kanssa vietin mielelläni aikaa joko kaksin tai pienessä porukassa. Yleensä kaverini taisivat kuitenkin olla niitä, jotka pyysivät leikkimään tai raahasivat minut mukaansa erilaisiin puuhiin. Muistan yhden lapsuudenaikaisen ystäväni, joka oli niin intensiivinen, että jaksoin hänen seuraansa ehkä kerran viikossa, vaikka pidinkin hänestä.

Olin jo lapsena hyvin herkkä (mitä olen edelleenkin) ja säikyin mm. kovia ääniä ja kovaäänisiä ihmisiä. Järkytyin syvästi kaikenlaisesta väkivallasta ja eläimiin kohdistuvasta kiusanteosta/välinpitämättömyydestä. Erityisesti eläinten puolustaminen oli minulle lapsena tärkeää ja voitin arkuuteni tilanteissa, kun koin, että joku kohtelee jotain eläintä kaltoin.

Nyt 30+ -vuotiaana tunnistan itsessäni edelleen nuo samat piirteet. Tuntuu, että nykyään väsyn paljon helpommin sosiaaliseen kanssakäymiseen ja työpäivän jälkeen olen mielelläni kotona omissa oloissani.

[morttivertti]

Olin hyvin rauhallinen ja hiljainen tyttö. Ystäviä oli tasan yksi, joka sekin petti luottamukseni. Tykkäsin leikkiä yksin. Ala-asteella sain kaksi uutta kaveria, joiden kanssa viihdyin ihan lukion loppuun asti, sitten tiet erosivat jatko-opintojen ja erilaisten elämäntilanteiden takia.

Nykyään edelleen viihdyn yksin, silloin tällöin voin tuttuja tavata, mutta oma aika on silti tärkeää.

[niksuu93]

Olen ollut vahvasti introvertti koko elämäni, mutta monien muiden tapaan vasta viime aikoina oivaltanut tämän piirteeni. Pienenä leikin pääasiassa yksin tai perheeni kanssa, leikkikavereita ei käytännössä ollut. Olen aina ollut hyvin rauhallinen, hiljainen ja kiltti persoona ja tästä johtuen harvat ovat kiinnostuneet seurastani. Ajatusmaailmani ja mielenkiinnon kohteet ovat myös eronneet suuresti valtavirrasta, joten on ollut hyvin vaikeaa löytää mitään yhteistä kenenkään kanssa.

Muuteltiin paljon ollessani pieni/nuori ja koulu vaihtui aina sitä mukaa. Muutamia "kavereita" aina lähes joka luokalta löytyi, mutta mitään syvällisempää ystävyyssuhdetta ei koskaan syntynyt. "Varakaveri" lienee monelle introvertillekin tuttu termi. Yläasteajat olin täysin yksin.

En ole koskaan kaivannut kovin suuria sosiaalisia ympyröitä ympärilleni. Ylenpalttinen sosiaalisuus on minulle enemmänkin rasite kuin voimanlähde. Silti olisi kiva löytää muutama kunnon ystävä joiden kanssa puhua kaikesta, myös niistä syvällisemmistä asioista. Yksi kaveri on säilynyt alakouluajoilta, mutta tuntuu nykyään että olemme kasvaneet ikää tullessa täysin eri suuntiin. Pidämme nykyään hyvin eri asioista, elämänrytmimme on melko erilainen ja puheenaiheet koskettavat enää ns. "small-talkkia". Itse en saa mitään irti tällaisesta "ystävyydestä".

Nykyään olen kuitenkin löytänyt asioita ja harrastuksia elämääni, jotka ovat minulle tärkeitä. Viihdyn hyvin yksin ajatuksissani tai harrastusteni parissa, silloin tällöin tapaan tuttuja (lähinnä perheenjäseniä), mutta oman ajan tarpeeni on suuri.

[Uimis]

Ala-asteikäisenä viihdyin pienissä ryhmässä, minä + 1-2 muuta ja se oli aivan tarpeeksi. Joukkuelajeista sen sijaan tykkäsin koska niissä kaikilla oli tekemistä koko ajan eikä ehtinyt ajatella miten paljon muita ihmisiä siinä lähellä on. Eikä luojan kiitos tarvinnut sanallisesti kommunikoida kenenkään kanssa

Yläasteella ja lukiossakin ilmeisesti muut huomasivat minusta, että olen jotenkin erilainen joten olin koulukiusattu koko ajan. Onneksin pääsin suorittamaan lukion kolmannen vuoden isompaan kouluun jossa kukaan ei tuntenut minua joten sain aivan rauhassa olla yksin kaikki välitunnit, kuunnella musiikkia tai lukea kirjoja. Jännä kuitenkin vaikka koulussa oli nuorena aivan hirveää niin silti kesät tuntui jotenkin pahalta kun olin aivan yksin, en nähnyt ketään koulukaveria :/

Teini-ikä koulun ulkopuolella meninkin hyvin pitkälti siinä, että kuuntelin yksin musiikkia huoneessani tai soittelin kitaraa ja poistuin sieltä syömään tai vessassa käymään. Vanhemmilleni se oli rankkaa aikaa koska he eivät ymmärtäneet ja olivat huolissaan, enkä tietenkään itsekään osannut käytöstäni selittää heille sen ikäisenä.

[Maalapsi]

Tähän ketjuun ei ole hetkeen tullut uusia postauksia, mutta haluan silti kirjoittaa oman kokemukseni. Nuo aikasemmat postaukset kuulostavat todella tutuilta. Kirjojen lukeminen, tarinoiden kirjoittaminen, vain muutama hyvä ystävä... kaikki pätevät myös minuun ja siihen millainen olin lapsena. Nuo asiat ovat säilyneet aikuisuuteen saakka. Hiljainen, kiltti ja rauhallinen, kyllä. Vaikka minulla on ollut samoja piirteitä lapsesta asti tuntuu, että olen nykyään vielä vahvemmin introvertti kuin lapsena. Ehkä nyt kun on asian tiedostanut, haluaa jopa korostaa sitä. Itse en oikein muista, mutta kuulemma en ole aina ollut näin hiljainen. Alle kouluikäisenä olen kuulemma pälpättänyt välillä taukoamatta ja ollut hyvin ulospääinsuuntautunut. Minulla ja siskollani on tavallaan vaihtuneet roolit toisin päin. Hän oli lähes varsinkin ala-asteen ensimmäisiin luokkiin asti hyvin ujo ja hiljainen eikä meinannut saada sanaa suustaan kun häneltä jotain kysyttiin, mutta nykyään häntä ei saa hiljaiseksi. Ala-asteella en ollut luokan hiljaisimpia, mutta en myöskään tuonut itseäni korostetusti esille. Olin siinä missä muutkin. Jälkeen päin näin aikuisena kun miettii noita kouluvuosia, jotain alkoi tapahtua murrosiän lähestyessä. Ala-asteen viimeisillä luokilla aloin vähitellen sulkeutua oman kuoreni sisään ja yläasteelle mentäessä viihdyin parhaiten omissa oloissani tai parhaan ystäväni kanssa. Noiden vuosien aikana kuitenkin etäännyimme ystäväni kanssa toisistamme ja ysiluokkaan mennessä kuljimme jo eri teitä.

Piiskis kirjoitti: Äitini oli melko todennäköisesti myös introvertti, nyt kun asiaa olen oikein mielessäni pohdiskellut. Hänellekin aina kotoa lähteminen jonnekin juhliin ym. sosiaaliseen vaikutti olevan melkoinen kynnys. Muistan sen, kun monesti vietinkin äitini kanssa kahdestaan koko päivän niin, että aamusta aloimme molemmat lukea jotakin kirjaa. Saatettiin istua siinä olohuoneessa kumpikin omassa nojatuolissaan ja ainoat sanat, mitä välillä vaihdettiin oli "keitettäiskö välillä kahvia?" "no joo voishan tuo maistua, keitetään vaan." ja sitten jossain vaiheessa sama pari lausetta liittyen ruuanlaittoon ja syömiseen. Joskus sitten pitkällä iltapäivän puolella saatettiin molemmat oikoa jäseniämme kun kirja jo ehkä loppui ja todeta, että "olipas tää hyvä kirja, harmi kun loppui jo." ja toinen hymyili siihen tietävästi. Välillä sitten meillä oli pitkiä, syvällisiäkin keskusteluja jostain molempia kiinnostavasta aiheesta. Ne olivat ihania päiviä.

Ihania hetkiä äidin kanssa <3 Minunkin äitini omaa introvertin piirteitä, Hän kyllä nauttii ihmisten seurasta silloin kun seuraa on, mutta minusta tuntuu että hän on kokenut sukulaisten ja työkavereiden kanssa tapahtuvat juhlimiset ym. aina sellaisina "kyllähän sinne nyt pitää lähteä kun luvattiin, mutta ei olla kauan"-asioina.

[aura]

-

[niksuu93]

Etenkin pienenä voi tuntua tosi pahalta joutua viitenä päivänä viikossa pitkiksi ajoiksi eroon vanhemmistaan paikkaan, jossa on hullu määrä muita natiaisia, pakkounet, ällöjen juttujen syömistä koska "kaikkea pitää maistaa" (olin lapsena niin nirso, että kaikki laitosruokailut oli kuin söis oksennusta), ohjattua toimintaa ja sellaista yleistä vapaudenpuutetta, mikä ei tee musta lapsille hyvää.

Minä tunsin aikoinaan ihan samalla lailla. Vastustin kovasti kaikkia päiväkoteja ja kerhoja, joissa joutui olemaan jatkuvassa kontaktissa muihin lapsiin, juuri jonkun ohjatun toiminnan kautta. Itseasiassa olinkin kotihoidossa ja hyvin tottunut olemaan kaiken ajan perheen parissa. Siksi hyppy täysin tuntemattomien pentujen ja aikuisten sekaan tuntui aivan kamalalta. Ja se todella näkyi, itkin, potkin ja vastustin minkä kerkesin. Onneksi kantani lopulta ymmärrettiin ja kaikki nämä jäivät vain kokeiluasteelle. Lähinnä kyse oli siitä, että "perhe oli huolissaan kun en ollut tarpeeksi tekemisissä ikäisteni kanssa." Introverttiusko se siellä jo pienenä kurkisteli?

Oikeastaan vasta esikoulussa jollain tasolla halusin tavata ikäisiäni. Kiinnostuksen kohteet olivat minulla tuolloin kuitenkin pojille varsin tavallisia, ehkä en kuitenkaan niin "raju" tyyppi leikeissä ja muissa ollut kuin jotkut. Enemmänkin arka ja nykyäänkin varsin herkkä mieheksi.

Tuo että luokalle sattui "vielä kummallisempi tyyppi" ja hän joutui sitten kiusaamisen kohteeksi, on tuttu. Tosin siinä mielessä päinvastoin että minä "pelastin" silloin tulevan kaverini kiusaamiselta, sillä kiusaajien huomio siirtyi hänestä minuun.

Ihan hyvin kuitenkin tulin kaikkien kanssa toimeen aina sinne yläaste-ajoille asti, vaikka juuri mitään kaverisuhteita ei kenenkään kanssa muodostunutkaan. Teini-iässä tiet sitten erosivat, koska olin ajatusmaailmaltani vain niin erilainen valtavirtaan nähden. Jäin ikääkuin kaiken ulkopuolelle, mutta ei se minua tavallaan haitannut koska viihdyin hyvin yksin juttujeni parissa. Perhe minusta enemmän oli huolissaan, luonnollisesti juuri yksinäisyyteni takia.

[aura]

Perhe minusta enemmän oli huolissaan, luonnollisesti juuri yksinäisyyteni takia.

Niin tuttua. Jo lapsena, kun en ollut edes yksinäinen, mutta viihdyin kotona ja leikin mieluiten itsekseen, mua koetettiin saada ties mihin harrastuksiin tutustumaan uusiin ihmisiin. Kävin niissä pari kertaa ja sitten kieltäydyin enää menemästä.
Äiti koetti kans saada mua tapaamaan muita ikäisiäni kaikissa sosiaalisissa jutuissa ja tutustuttaa kaveriensa lapsiin, ikäänkuin ihmiset ois jotain koiria, jotka vaan haistelee toistensa ahtereita ja on heti kavereita keskenään

[niksuu93]

Jo lapsena, kun en ollut edes yksinäinen, mutta viihdyin kotona ja leikin mieluiten itsekseen, mua koetettiin saada ties mihin harrastuksiin tutustumaan uusiin ihmisiin.

Milloinhan ihmiset oppivat että yksin oleminen ja yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. Yksin voi olla seurassakin, eikä yksin viihtyvä välttämättä koe yhtään yksinäisyyttä. Joskus se on oma valinta. Tietysti jos ei ole, niin tarina onkin surullisempi.

Vanhemmat vois opetella kysymään lapsiltaan, että vaivaako mahdollinen yksin oleminen ylipäänsä heitä vai onko se enemmän ongelma itse vanhemmille. Minusta nimittäin tuollainen kaikenlainen pakkotutustuttaminen esimerkiksi jonkun sosiaalisen jutun ympärillä on aivan kamalaa. Kyllä sitä tutustuu ihmiseen ihan luonnostaan ja vapaasta tahdostaan, jos haluaa.