Kristinusko

[Anamaria]

Niin paha ahdistus ja tuska kaikesta, ettei pysty elämään elämäänsä ollenkaan. Johon ei terapiakaan auta. Kun jokainen kauppareissu tai metromatka tai osallistuminen luennolle yliopistolla tai ilta yksin kotona tai omat ajatukset tai kokemus omasta itsestä alkaa olla ylitsepääsemätön haaste. Kun ei näy toivoa eikä valoa missään ja alkaa ihmetellä, miten jaksan elää elämäni vanhaksi asti...

Sanoisin, että yhdistelmä ahdistusta, pelkoja, paniikkihäriötä, depersonalisaatiota, hillitöntä ajatusmaailman ylivilkkautta ja pakkomielteisyyttä tai -oireisuutta.

[900]

Mut on aikoinaan kasvatettu uskonnollisessa kodissa, mutta nyttemmin olen melko puhdas ateisti. Mielestäni aikuinen ihminen ei tarvitse mielikuvitusystäviä.

Sulla ei vaan oo ollu tarpeeksi ongelmia... (vaikka joo mielikuvitusystävistä tuskin on suurta apua, mutta jos nyt Jumalasta puhutaan)

Ehkäpä ateistit järkevinä ihmisinä yrittävät hoitaa ongelmansa kuntoon jollain muulla keinolla, kuin huhuilemalla apuun maahisia, jeesusta, spagettihirviötä tai joulutonttuja?

Kristinuskossa esiintyvä jumalahan on sitä paitsi hirveän vihamielinen ja ankara. Lähtökohtaisesti jumala rankaisee ja tuomitsee, mutta erikseen pyydettynä (rukoiltuna) hän voi antaa armoa. Minä ainakin vain ahdistuisin lisää, jos pelottelisin itseäni moisen paholaisen olemassaololla. Jos leikitään ajatuksella, että kaikkien uskontojen jumalat olisivat olemassa ja ne voisivat oikeasti auttaa, niin kaikista viimeisenä pyytäisin apua pahantahtoiselta ja tuomitsevalta kristinuskon jumalalta.

Ja jos kerta jumala on kaikkivoipa, niin kaikki maailman ongelmat ja tuskathan ovat silloin kait hänen ansiotaan. Miksi hän yhtäkkiä rukousten myötä haluaisi auttaa ihmisiä ja poistaa ongelmat? Ja miksi jumala loi saatanan? Ja pystyisikö kaikkivoipa jumala luomaan niin ison kiven, ettei hän jaksaisi nostaa sitä?

[Passepartout]

Niin paha ahdistus ja tuska kaikesta, ettei pysty elämään elämäänsä ollenkaan. Johon ei terapiakaan auta. Kun jokainen kauppareissu tai metromatka tai osallistuminen luennolle yliopistolla tai ilta yksin kotona tai omat ajatukset tai kokemus omasta itsestä alkaa olla ylitsepääsemätön haaste. Kun ei näy toivoa eikä valoa missään ja alkaa ihmetellä, miten jaksan elää elämäni vanhaksi asti...

Sanoisin, että yhdistelmä ahdistusta, pelkoja, paniikkihäriötä, depersonalisaatiota, hillitöntä ajatusmaailman ylivilkkautta ja pakkomielteisyyttä tai -oireisuutta.

Jos jumala on sinua noissa ongelmissasi auttanut, miten osaat selittää sen että hän ei vaivaudu auttamaan niitä satojatuhansia, jotka kärsivät samoista asioista tai vielä pahemmista, rukoilevat apua ihan miltä tahansa taholta mutta sitä ei löydy? Väärin rukoiltu, kenties?

Se, että omat aivosi tuottavat jumaluskon kun eivät enää kestä eksistentialistista angstia ei tarkoita sitä, että ateisteilla "ei vain olisi ollut tarpeeksi vaikeaa". Tietysti on hyvä asia, että olet Anamaria löytänyt itselle jostain lohdun ja helpotusta oloosi. Mutta älä tule sanomaan muille, että näillä ei vain ole vielä ollut tarpeeksi vaikeaa. Siinä ei oikein se kristillinen nöyryys toteudu.

Anamaria ehkä haki tuolla vaikeuksien penäämisellä sitä vanhaa sanontaa, että "juoksuhaudoissa ei ole ateisteja". Niinhän sitä sanotaan. Saattaa toki ollakin, että välittömässä hengenvaarassa moni huutelee jumalan perään -tosin käsittääkseni äiti on yhtä suosittu entiteetti eikä kukaan vakavissaan usko senkään tulevan auttamaan. Tärkeintä kuitenkin on se, mitä ihminen tekee täysissä järjissä ollessaan, ei se, mitä ajatellaan paniikissa. En ainakaan minä haluaisi ajatella että paniikkikäyttäytymiseni mitenkään erityisemmin määrittelee minua ihmisenä.

Minä olen katsonut siihen kuuluisaan kuiluun sen verran monta kertaa että tiedän ettei sen pohjalla ole ketään ottamassa koppia. Ratkaisuni ongelmaan on mindfulness ja zenbuddhalainen meditaatio. Se auttaa elämään sen tyhjyyden kanssa ilman että täytyy lähteä kertomaan satuja itselleen. Tässä on sekin hyvä puoli, että nyt se, joka minua kannattelee, olen minä itse. Ei mikään jumala, ei terapeutti, vaan minä. Tosin se käsitys "minusta" hämärtyy aina aika ajoin mitä pidempään meditoi mutta se on pelkästään hyvä asia; ei minua, ei kärsimystä.

Keskustelusta olisi voinut tulla hedelmällisempi jos aiheena olisi ollut hengellisyys yleensä, kun harrastusketjun perusteella moni meditoi. Nyt Anamaria rajasi keskustelun koskemaan vain ja ainoastaan sitä yhtä ja ainoaa uskoa. Joka saa muuten varsin kiintoisia piirteitä vaikkapa Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeellä. Sikäläiset kristityt eivät juurikaan jää jälkeen fundamentalistimuslimeista älityksineen.

[Mawerick]

Mä olen sen verran perusteellisesti käynyt läpi raamatun ja muitakin uskonnollisia kirjoja tehdessäni lähtöä siitä lahkosta, johon mut aikoinaan kasvatettiin, että olen kyllä 99,9% ateisti. Tunnustan siis sen, ettei koskaan voida 100% todistaa jonkin olemattomuutta mutta Jumala on minulle yhtä uskottava kuin Russellin teekannu.

[Anamaria]

Mutta älä tule sanomaan muille, että näillä ei vain ole vielä ollut tarpeeksi vaikeaa. Siinä ei oikein se kristillinen nöyryys toteudu.

Olen pahoillani, jos onnistuin loukkaamaan tällä. En kai osannut ajatella, että olisi ylpeilyä sanoa, että minun ongelmani ovat olleet pahempia... yleensä ihmisen omat psyykkiset ongelmat ovat kuitenkin pikemminkin häpeä yhteiskunnassamme, tai tämä on minun kokemukseni. Mutta pyydän anteeksi jos tällä loukkasin.

Ehkä oli väärin puhua ongelmien suuruudesta, ehkä pikemminkin on kysymys tietyn tyylisistä ongelmista, jos on jotain, mikä todella halvaannuttaa koko elämän. Voihan ihmisellä olla suurta tuskaa, vaikka kävisikin töissä.

Toisaalta on kuitenkin tilastollinen fakta, että useimmiten kristinuskoon kääntyvät ihmiset, joilla menee valtaväestöä huonommin. Esim. Intiassa kastittomat, yhteiskunnallisesti halveksitut ihmiset ovat kristillisissä seurakunnissa yliedustettuina. Samoin orvot ja lesket. Luulisin, että kuva on kautta maailman saman suuntainen. Useinhan uskoon tullaan hyvin voimakkaan pimeyden ja hädän ääreltä.

Mutta toki on totta sekin, että kaikki eivät äärimmäisen hädänkään äärellä turvaudu Jumalaan. Oma vahva kokemukseni vain oli, että vaihtoehtoja ei ole, minä en ilman Jumalan apua pysty elämään elämääni enää yhtään mitenkään. Toisaalta kuolemakin oli mulle sen verran kova pelonaihe, että itsemurha ei missään vaiheessa ollut vaihtoehto sekään.

[introbator]

Joitakin huomioita:

En kai osannut ajatella, että olisi ylpeilyä sanoa, että minun ongelmani ovat olleet pahempia... yleensä ihmisen omat psyykkiset ongelmat ovat kuitenkin pikemminkin häpeä yhteiskunnassamme, tai tämä on minun kokemukseni -- Ehkä oli väärin puhua ongelmien suuruudesta, ehkä pikemminkin on kysymys tietyn tyylisistä ongelmista, jos on jotain, mikä todella halvaannuttaa koko elämän.

Noinpa se taitaa olla. Hätä on aina henkilökohtainen kokemus; minun katastrofini voi olla jollekin kovapäisemmälle vähäpätöinen juttu. Itse yritän lähtökohtaisesti muistaa olla keskeyttämättä minulle avautuvaa ihmistä, kuunnella ja ennen kaikkea välttää neuvomasta (aikuista), jos toinen ei nimenomaan kysy minulta neuvoa. Monesti yllättävän hyvä apu on omien kokemusten kertominen esimerkinomaisesti, kuitenkaan toisen kokemusta mitätöimättä.

Häpeä on sekin ihmisen oma tuntemus, mutta on helkkarin mielenkiintoista pohtia, mistä se oikein tulee. Maailman ainoa ihminen tuskin häpeäisi, koska ympärillään ei olisi ketään, joiden suhteen hävetä. Häpeässä on mielestäni siis aina pohjimmiltaan kyse yksilön suhteesta yhteisöön. Joka yhteisössä on sanallisia ja sanomattomia normeja, jotka antavat raamit sille, millainen yksilö vielä lasketaan kuuluvaksi "meihin". Sosiaaliset normit ovat kehittyneet pitkien aikojen kuluessa, ja luonnon kannalta yhteisön paine on varmaankin viime kädessä pitänyt heimoja kasassa ja auttanut siten koko ihmislajin selviytymistä. Nykyisin, kun yhteiskunnallisesti "sallittuja" tapoja elää on huomattavasti useampia kuin yksi, on moni häpeäkin enää tavallaan kuin umpilisäke tai häntäluu, tarpeeton jäänne menneisyydestä. Pieni häveliäisyys on kyllä sinänsä ihmisolennolle hyväksi, suojeleehan se pahimmilta ylilyönneiltä ja opastaakin omatunnon muodossa, mutta kohtuuttomuuksiin mennessään häpeä alkaa haitata elämää. Toimiva omatunto vaihtuu tarpeettomaan syyllisyyteen.

Omasta "normaaliuden" paineesta pääsee eroon ajattelemalla "normaali-ihmistä" vaikkapa kaikkien suomalaisten keskiarvona, siis tilasto-olentona, jollaista ei siis ole olemassakaan. Ainakin itse olen näkevinäni tuolla ulkona aina vain toisia ihmisyksilöitä, ja kaikki yksilöt yhteenlaskettuna ovat sitten "yhteiskunta". Ja kun yhteiskunta ei siis ole jokin epämääräinen, kaikkivaltias jättiläinen vaan ihan vain meitä ihmisiä, voinkin kysyä omalta häpeältäni sitä, kukahan se oikeastaan soimaa minua jostain? Etten vain minä itse?

-- kuolemakin oli mulle sen verran kova pelonaihe, että itsemurha ei missään vaiheessa ollut vaihtoehto sekään.

On sanottu, ettei meitä pelota itse kuolema, vaan elämästä luopuminen. Itselleni tämä ajatus on aivan luonteva, koska miellän kuoleman paluuksi samaan "nollatilaan", jossa olin ennen syntymääni: kuoltuani ei ole enää ketään "minua" suremassa omaa olemattomuuttani. Kuolemani itsessään ei ole maailmalle sen kummempi menetys, en ole mitenkään merkittävä henkilö tai jotenkin mystisesti velkaa olemassaolostani kenellekään. Ruumiini hajotessa sen alkuaineet palautuvat takaisin maailmankaikkeuden kiertokulkuun, mikä kelpaa minulle hyvin ajatukseksi "ikuisuudesta"... vaikka eipä maailmankaikkeuttakaan pidetä näillä näkymin ikuisena systeeminä. Kaikella on aikansa.

Kuoleman sijaan ehdottomasti enemmän päänvaivaa minulla on tässä olemassaolossani, eikä tämäkään pohjimmiltaan niin kovin kamalaa ole. Kunhan olen ja yritän saada aikani kulumaan parhaani mukaan.

--i

[tohveli]

Täällä yksi uskishihhuli introvertti /
En kuulu mihinkään kuppikuntaan, lahkoon tai minkään nimikyltin alle.
Ihan vaan tavis.

[Vieras]

Korvaani "särähti" tuo- sinulla ei ole ollut tarpeeksi ongelmia- minulla on ollut monenlaisia ongelmia ja niistä johtuen olenkin aikanani "hurahtanut" helluntaihihhuleihin-Luojalle! kiitos, olen päässyt/ lähtenyt sieltä (lahkosta) pois.
Usko ei vaadi yhteisöä eikä auktoriteettien olemassaoloa, se on oma juttu itse kelläkin, tämän olen matkallani oppinut. Jos on heikoilla silloin He (niinsanotut uskovat ) iskevät kiinni , he ovat jotenkin oppineet aistimaan avun tarvitsijat ja käyvät väärällä tavalla kimppuun hokien Jumalansa parantavan kaiken...kyynistä kyllä, mutta olen kokenut itseään uskoviksi nimittävien painostuksen jopa niin, että mielenterveyden romahdus ei ole ollut kaukana.Väliä ei ole sillä mihin lahkoon kuuluu kaikkialla samanlaista, tämä on mun kokemus. Usko on eri asia kuin uskonto, uskovainen-mikä se semmonen on?

[Passepartout]

Olen pahoillani, jos onnistuin loukkaamaan tällä. En kai osannut ajatella, että olisi ylpeilyä sanoa, että minun ongelmani ovat olleet pahempia...

Et loukannut. Ärsytit. Ja huomaatko, että vaikka toisella kädellä pahoittelet, edelleen toistat sitä, että sinun ongelmasi ovat olleet pahempia [kuin muiden]? Kyllä se, että pitää omia kärsimyksiään erityisen suurina on tietynlaista ylpeilyä ihan kulttuurista riippumatta ja hyvin epäkristillistä.

Toisaalta on kuitenkin tilastollinen fakta, että useimmiten kristinuskoon kääntyvät ihmiset, joilla menee valtaväestöä huonommin. Esim. Intiassa kastittomat, yhteiskunnallisesti halveksitut ihmiset ovat kristillisissä seurakunnissa yliedustettuina. Samoin orvot ja lesket. Luulisin, että kuva on kautta maailman saman suuntainen. Useinhan uskoon tullaan hyvin voimakkaan pimeyden ja hädän ääreltä.

Logiikkasi ontuu. Siitä, että uskoon tullaan hädän hetkellä ei tarkoita sitä, että kaikki hätää kärsivät tulisivat ennemmin tai myöhemmin uskoon jos hätä vaan on tarpeeksi suuri. Toisilla ihmisillä vain on alttius tulla hädän hetkellä uskoon. Toiset saattavat sitten mennä psykoosiin tai vastaavaa.

Mielenterveysongelmissa noin yleensä tuo uskoontulo ei tunnu olevan kovin suosittua. Itse olen siis ollut mt-syistä kuntoutustuella nyt viidettä vuotta ja tavannutkin jonkin verran lajitovereitani. Vain kaksi on sanonut olevansa uskossa ja hekin olivat sitä jo ennen sairastumista. Toki tämä on vain oma kokemukseni eikä todista yhtään mitään.

Kristinusko tietysti vetoaa sorrettuihin ja solvattuihin, niinhän se on tehnyt aina. Ja varsinkin nykyintiassa, missä kirkko voi olla ainoa paikka minkä kautta saa ruoka-ja vaateapua jne. Toisinaan on hyvin kannattavaa kääntyä kristityksi.

Minusta tuollaisella hädän hetkellä uskoon tulemisella ei ole oikeastaan minkäänlaista arvoa. Helpostihan sitä ihminen hädissään takertuu mihin tahansa, lupailee jne. Mitä jumala tekisi ihmisellä, joka kääntyy hänen puoleensa vasta kun on vaikeaa? Vähän sama kuin joku ystävä, josta kuuluu vain silloin kun se haluaa lainata rahaa... Vain sellainen uskoontulo, joka on tehty asioiden ollessa suhteellisen hyvin ja järkevän ja vakavan pohdiskelun seurauksena on jollain tapaa arvollista, jos nyt on uskoon pakko tulla. Muu on vain takertumista oljenkorsiin. Egoismia. Minäminäminä en pärjää yksin, joten jumala saa nyt luvan astua kehiin ja auttaa. Sitten kun menee hyvin sen voi taas siirtää syrjemmälle odottamaan seuraavaa hädän hetkeä. Hyvinä aikoina jumalalle ei uhrata juuri ajatustakaan. Olen nähnyt tuollaista aivan liikaa voidakseni erityisemmin kunnioittaa näitä hädän hetkellä uskoon tulleita.

[mietteliäs]

jos uskonto elämää helpottaa niin ei se pahasta ole.

mutta kuten yleensäkin ihmisillä tuntuu vain sitten näissä keskusteluissa olevan niin hyvin vahvat näkemykset oikeasta ajattelumailmasta ja vastauksesta

itse olen ajatellut molemmista suunnista asiaa joskus eli hengelliseltä kannalta ja sitten tieteelliseltä hmm eikai kummassakaan ole pahaa jollei sitten sillä saada aikaan pahaa kuten yleensä väristä syistä niin käy


itse olen elämässäni kanssa kuten monet muutkin meistä kokenut kaiken laista(negatiivista) sillä ja näillä asioilla ei ole mitään yhteistä (ymmärrän että se voi vaikuttaa ihmisiin suuntaa tai toiseen uskonnon puolesta)

se mihin uskon ei ole kuin minun oma asiani enkä siitä ala suuntaan tai toiseen sanomaan(sillä on vain minulle merkitystä)