Oletko ottanut itseäsi niskasta kiinni?

[Vieras]

Löysin tämän sivuston vasta pari päivää sitten ja ihan pakko vähän hehkuttaa miten valtava helpotus tämä on ollut!!! Olen kaiketi "pitänyt itseäni niskasta kiinni" enemmän tai vähemmän koko ikäni. Olen luullut, että minussa on jotain vikaa tai olen jotenkin huonompi kuin muut. En ehkä niin tietoisesti, mutta jotenkin... Hyvin ekstrovertti äitini on tietenkin rohkaissut aina itsensä kaltaisuuteen (reippaasti nyt vaan menet/teet/sanot jne.), kun ei ole ymmärtänyt...

Nyt helpottaa, kun ei enää tarvitse pidellä niskasta. Vaikka tietysti tulee tilanteita, joissa vain on pakko toimia vastoin omia tuntemuksia (asioiden hoitamiset ja sosiaaliset tilanteet), mutta ne ovat jotenkin helpompia kun tietää, että tietty vastenmielisyys tiettyjä tilanteita kohtaan ei johdu siitä että olen laiska tai pahantahtoinen tai epäkohtelias.

Huomaan, että sellaisten niskastakiinnipito-tilanteista jää usein eräänlaista häpeää. "Miksi mä nyt sellaista menin sanomaan sille, ja mitähän sekin nyt ajattelee ?" jne. Liittynee siihen, että ei itse ole ollut aito. Tietysti näkyväksituleminenkin on välillä pelottavaa. Siksipä kommentoin nyt aluksi vain näin vierailijana

Ihanaa vuoden jatkoa ja ymmärtäväisiä extroverttejä ympärille toivottelen

[Lati]

Jopa tämän tekstin julkaiseminen täällä on minulle jonkinlainen voimanponnistus. En vain pysty huolettomasti ja nopeasti kirjoittamaan jotain. Aika monta kirjoitusta onkin jäänyt lähettämättä erinäisille keskustelupalstoille sen takia, että olen kirjoittaessa huomannut, että ei minulla sittenkään ole, ainakaan omasta mielestäni, riittävästi mielenkiintoista sanottavaa aiheesta.
Perustelin tämän viestin lähettämisen lopulta sillä, että jos joillain on sama ongelma niin hän huomaa, että ei ole yksin. Samalla toivottavasti oma kynnys kirjoitella tälle palstalle madaltuu, sillä täällä on mielenkiintoisia keskusteluja sekä ihmisiä jotka ovat luonteeltaan samanlaisia kuin itse olen.

[Savage]

Itsellä on mittarissa ikää 38v. ja olen kokenut jonkin asteisen valaistumisen itseni suhteen tai ainakin luulen niin. Kiitos tämän sivuston siitä. Minun ei tarvitse yrittää olla yhtään sosiaalisempi, kuin olen.
Tämä maailma on oikeasti ekstroverttien luoma leikkikenttä SoMe kikkareineen, suur-kaupunkeineen ja ryhmä töineen, missä ei ole sallittua olla omissa ajatuksissaan.
Luovuus, hiljaisuus, lupa olla oma itsensä...niistä rakennan oman maailmani uudelleen.

[Mark]

Muokattu.

[Passepartout]

Minä pitelin itseäni tiukasti niskasta 30 vuotta. Yritin parhaani mukaan käyttäytyi kuten normaalien ihmisten oletetaan käyttäytyvän. Koska on väärin, niin väärin olla epäsosiaalinen, arvostaa lukemista korkeammalle kuin juhlia, pitää keskustelua useimmiten silkkana ajan tuhlauksena.

Sitten mie romahin.

On tilanteita, joissa on tietysti pikku pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja esiintyä normaalina. Kannattaa kuitenkin muistaa että mikään määrä "siedätyshoitoa" ei muuta synnynnäisiä ominaisuuksia. Yritän tässä nyt pikku hiljaa opetella, mitkä asiat on sen arvoisia että kannattaa tuhlata energiaa teeskentelyyn ja mitkä ei.

[Vieras]

Eksyin sivulle vasta äskettäin ja yleensä tapanani ei ole kommentoida mitään, mutta ehkä tämän kerran kuitenkin... Nettikeskusteluissa olen aidoimmillani introvertti, kiinnostunut sivustaseuraaja, joka käy keskustelua kyllä oman päänsä sisällä, mutta keskusteluun osallistuminen on vaikeaa. Oikeassa elämässä puolestaan harva osaisi edes villeimmissä kuvitelmissaan ajatella, että olen oikeasti introvertti. Ekstroverttiys on ollut minulle hyödyllinen coping-keino lapsesta saakka. Tajusin varmaan jossakin vaiheessa, että pärjätäkseni sisaruslaumassa/elämässä, minun pitää tulla ulos kuorestani ja olla näkyvä, sosiaalinen, iloinen, kepeä. Tuo kaikki on aiheuttanut minulle elämässäni suurta tuskaa ja kipua, kun olen haudannut introverttiyteni niin syvälle, että sisäisen tarpeeni ja ulkoisen käyttäytymisen ristiriita on tehnyt minut melkein hulluksi. Coping-keinostani tuli niin vahva osa persoonaani, että sen vuoksi minun ajateltiin kärsivän milloin epävakaasta persoonallisuudesta, milloin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Taustalla oli kuitenkin aina se, että koin ristiriitaa oman sisäisen todellisuuteni ja ulkoisten vaatimusten välillä ja vastasin tähän ristiriidan aiheuttamaan ahdistukseen ekstrovertein keinoin, mikä lisäsi ahdistusta, kunnes se kasvoi niin suureksi, että minun oli pakko vetäytyä omiin oloihini ja ahdistuksen lieventyessä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa näytti vain siltä, että tunnemaailmani on äärimmäisen ailahtelevaa. En ollut ajatellut koko introvertti-ekstrovertti-asiaa vasta kuin viime kesänä tavattuani vanhan lastenhoitajani ja kuultuani, että jo ihan varhaislapsuudessa olin äärimmäisen syrjäänvetäytyvä ja hiljainen.

Nyt opettelen olemaan rauhassa oma, introvertti itseni ja kerros kerrokselta opettelen pois opituista ja keinotekoisista, ekstroverteista maneereistani, sillä ne eristävät minut itsestäni.

En enää tiedä, liittyikö tämä aiheeseen ja on suuri houkutus jättää koko teksti lähettämättä. Tavallaanhan kävin jo koko keskustelun mielessäni... Kuten kunnon introvertti ainakin! Mutta ehkä lähetän ihan vain sanoakseni, että älkää ottako itseänne niskasta kiinni. Oman aidon itsensä hyväksyminen sellaisenaan on arvokkainta mitä on ja sen kadottaminen suurin vääryys.

Minä paskat nakkaan small talkista ja babyshowereista. Vedän vaan mietintävillasukat jalkaan ja kirjoitan oodin hiljaisuudelle.

[Vieras]

Tuleepa mukava olo, kun näkee toisilla olevan niin samanlaisia kokemuksia kuin itsellä. Kiitos kaikille, jotka jakavat ajatuksiaan täällä.

Minä ajattelen useita kertoja viikossa, että pitäisi ottaa itseäni niskasta. Useimmin harmittamaan jäävät työpaikan kahvitauot, joilla istun saman suuren pöydän ääressä kuin muutkin, mutta en sano yhtään sanaa, vaikka meneillään on koko ajan keskustelu, kaksi tai kolmekin, joihin voisi osallistua. Ja minä vain istun. Hymyilen, nyökyttelen ja ehkä nauran, mutta en puhu mitään, ja se harmittaa hyvin monesti jälkeenpäin. Kaipaisin jonkinlaista yhteyttä työkavereihini, jotka ovat mukavia ja kiinnostavia ihmisiä, mutta taukokahvilla istuessa minulla vain ei ole yhtään mitään sanottavaa kenellekään. Olen samaa mieltä asioista ja nyökyttelen, mutta päässäni ei kertakaikkiaan ole yhtään ajatusta, jonka voisi tuoda julki. (Minulla voi olla jotakin sanottavaa, jos satun tauolle samaan aikaan vain yhden tai ehkä kahden ihmisen kanssa.)

Sama ajatuksettomuus vaivaa monesti, kun törmään (puoli)tuttuun kaupassa, kadulla tai muualla, tai vaikkapa naapuriin rappukäytävässä, ja pitäisi vaihtaa muutama sana. Ei minulla ole mitään sanottavaa kellekään - ainakaan itse tilanteessa. Eikä ongelma tunnu paranevan siitä, että päätän aina jälkeenpäin ryhdistäytyä ja seuraavalla kerralla ihan varmasti sanoa edes jotain. Seuraavalla kerralla pää on ihan yhtä tyhjä. Tällaisen "luontevan kohtaamisen" vaikeuden vuoksi saatan tuttavan huomatessani kaupassa kääntyä yllättäviin hyllyväleihin tai kadulla vaihtaa suuntaa, jos minua ei vielä ole huomattu. Mitä tahansa, etten joudu kohtaamaan ihmistä ja manailemaan itseäni, kun en taas osannut puhua niin kuin normaalit.

Onko jollakulla hyviä selviytymisvinkkejä tällaiseen? Tai helppoja niskastakiinniottamisen aloitustapoja? Mistä tai miten ihmisille puhutaan, kun ei ole mitään puhuttavaa?

[Jenna]

Voi että kuin mahtavaa lukea näitä viestejä ja jokainen niistä voisi olla myös minun kirjoittama
Mulla on nyt pitkä loma ja lomasuunnitelmissani on polttaa kynttilöitä, juoda glögiä ja nukkua. Enkä todellakaan "ota itseäni niskasta kiinni" vaan möllötän kynttilänvalossa juuri niin paljon kuin on tarvis.
Pakolliset jouluostokset hoidan tietysti ihmistungoksessa (hyi) ja vietän jouluni lähimmäisten kanssa mutta he eivät olekaan "energiasyöppöjä" vaan ovat itsekin omaa aikaa tarvitsevia eivätkä halua jatkuvaa möykkää ympärilleen. Istumme siis rauhassa syömässä ja juomassa pienessä porukassa.

Minä lähtisin lomalle tunturiin johonkin erämökkiin niinkuin joku toinenkin kirjoitti täällä sellaisesta haaveilevansa, mutta oma koti missä yksin saan asustaa niin toimii myös oikein hyvin.
Nauroin ääneen viesteille jossa luki "ihmisten halusta mölytä yhdessä" ja "suurin osa keskusteluista on mielestäni ajantuhlausta!" Allekirjoitan ja ymmärrän todellakin nämä ajatukset.

Olen kuullut myös nämä kliseiset: "mitä sä siellä kotona möllötät?" "ei kukaan voi olla tommonen!", "koita keksiä jotakin kivaa tekemistä" ja plaaplaa.. onneksi nykyään voin vastata että" anteeksi vain, mutta olen introvertti enkä viihdy metelissä ja ihmislaumoissa."
Siinäpähän sitten menevät googlettamaan että mitä se tarkoittaa.. hihii...

Rauhallista ja hiljaista joulunaikaa kaikille sielunkumppaneille täällä. <3

[introbator]

Mistä tai miten ihmisille puhutaan, kun ei ole mitään puhuttavaa?

Joskus muinoin, kun ihmisiä oli vähän ja välimatkat todellisia, oli jokainen vastaantulija arvokasta seuraa. Nykyään ollaan tilanteessa, jossa lajitovereita on väisteltäväksi asti ja medioiden avulla aivopierunsa saa jaettua vaikka planeetan ympäri, mutta varsinaista asiaa ei ole silti sen enempää kuin ennenkään. Kanssakäymistilanteiden yleistyessä ja keskenään tuntemattomien ihmisten törmäillessä on joko oltava hiljaa tai lohkaistava äkkiä jotain tyhjänpäiväistä, tyypillisesti jokin irtohavainto tilanteesta, jossa satutaan juuri olemaan. Kulttuurisista sovinnaisuuksista tuttu säätila on ylivoimaisesti yleispätevin avaus, toiseksi pätevintä en ole vielä keksinyt (olisikohan sää ykköspuheenaihe silloin, jos me ihmiset olisimmekin vaihtolämpöisiä? ).

Sanoisinpa, että niiden puolituntemattomien yms. satunnaisten ihmisten kanssa pärjää todellakin tuolla "tyhjällä puheella" keskimäärin aivan hyvin, niin hölmöltä kuin se ehkä tuntuukin. Jos vastapuoli ehtii sanoa jotain ensin, ja "ostan" hänen aloitteensa toteamalla saman selviön ehkä vähän eri sanankääntein, olemmekin jo samaa tiimiä. Eri mieltä oleminen ei ole näissä tilanteissa kulttuurisesti suotavaa, koska se aloitteen tekijä kokee tällöin tulevansa torjutuksi myös ihmisenä. Se "kaunis ilma tänään" -avaus ei siis ole vastapuolen halukkuutta ruveta puhumaan juuri säätilasta ajankohtaan nähden, ilmastonmuutoksesta yms., vaan ihan pelkkä pelinavaus, jolla hän haluaa tulla sisään tilanteeseen. On omalla vastuullani, miten pitkään jaksan pallotella tyhjänpäiväisyyksiä vastapuolen kanssa, jos en satu olemaan juttutuulella.

Asiaa voi ajatella niinkin, että suurin osa kanssaihmisistä on enempi ihmis- kuin asiakeskeisiä, jolloin vuorovaikutuksessa tärkeintä on se tilanne, ei sisältö. Meillä introverteilla on usein aikaa syventyä asioihin ja kerätä puhuttavaa mieleemme vaikka millä mitalla, mutta ongelmana on löytää ihmisiä, joilla "testauttaa" ajatuksiaan ja kokea kenties jopa samanhenkisyyttä. Näitäkin osuu kohdalle harvakseltaan, ja yksikin aito kohtaaminen korvaa monta ilmojenpitelyä. Sitä seuraavaa kohtaamista odotellessa.


--i

[Yksakka]

Inhoaako muut puhelimessa puhumista? Hoidan itse kaikki asiat mieluummin viesteitse. Edes omalle äidilleni en soittele kuin joskus harvoin jos on vaan pikainen asia. Ei tulisi mieleenkään soitella kenellekään jaarittelumielessä, puhuakseen niitä näitä.
Inhoan hiljaisia hetkiä mutta en toisaalta keksi mitään sanottavaakaan. En osaa small talkia. En varsinkaan puhelimessa!