Koulumenestys

[Vieras]

13.8. sanomalehti Karjalaisessa: Temperamentti vääristää kouluarvosanoja.

Tutkimuksen (Keltikangas-Järvinen ja Mullola) mukaan "aktiivinen oppilas saa helpommin parempia arvosanoja kuin ujo oppilas." (Vielä helpommin tytöt kuin pojat). Syyksi arvioitiin sitä, ettei opettajille ole yhtenäisiä arviointiohjeita, vaan opettajien oma näkemys vaikuttaa. Jutussa kyseenlaistettiin tämä "persoonallisuuden arviointi" : "Jos oppilas osoittaa osaamista, mitä väliä on sillä, miten hän on lopputuloksensa savuttanut"?.

Ja arvosanat taas vaikuttavat oppilaan jatko-opiskelupaikkojen valintaprosesseihin tai vielä ikävämmin aiheuttavat syrjäytymistä. Ratkaisuksi ehdotetaan pienempiä ryhmäkokoja, joka mahdollistaisi erilaisten temperamenttien huomioimisen. "Temperamentti -- ei riipu älykkyydestä, taidoista tai kognitiivisista kyvyistä. -- Koulunkäyntiä tukevia piirteitä ovat ainakin korkea sopeutuvuus, korkea sinnikkyys, matala häirittävyys ja taipumus lähestyä uusia asioita." Toiseen suuntaan taas vie "estyneisyys tai taipumus häiriintyä helposti. -- Kyse on ympäristön ja temperamentin yhteensopimattomuudesta."


(Tutkimustuloksia enemmän teoksessa Maailman paras koulu?)

Been there.

Done that.

AMK-opinnoista tulen selviämään fifty-sixty juuri yo:n takia. Lopputyön teen 120 lasissa. Ryhmätyöt ob mun päässäni niille, joiden elämä on pelkkää baaria; mä teen kuinka itse tahdon. Vuokraan fillarin ja poljen 1000km.

[Vieras5000]

Vastasin keskimääräistä parempi, koska keskiarvoni olivat peruskoulussa hyviä ja lukiossa keskinkertaisia siitä huolimatta, että olin laiska tekemään läksyjä. Ylppäreistä tuli yksi L, kaksi M:ää, kaksi C:tä ja yksi A.

Aliupseerikoulu oli siitä älytön paikka, että sitä ei voinut reputtaa juuri muuten kuin epäonnistumalla kirjallisissa kokeissa. Pärjäsin niissä hyvin, mutta käytännön johtamistaidot jäivät todella vajavaisiksi. Kieltäydyin myöhemmin reservistä, jotta en joutuisi takaisin epäonnistumaan.

Nykyisin opiskelen erästä matemaattista ainetta yliopistossa, ja kurssien läpäisemisen eteen joutuu viimeinkin tekemään oikeasti töitä. Se on minulle hyvä juttu, sillä liian helpolla pääseminen ei kasvata ihmisenä, ja opiskeltavat asiatkin ovat mielenkiintoisia, kun niitä alkaa oikein pohtimaan. Selviän harvoista vastaantulevista ryhmätöistä sillä, että niiden aiheuttamat negatiiviset tunteet purkautuvat toimeliaisuutena. Laskutehtävien esittäminen luokan edessä on ahdistavaa, mutta hyväksyn sen joten kuten välttämättömänä pahana.

[Vieras]

Minä olin kouluvuodet kuin unessa, enkä ymmärätnyt lukemisesta ja läksyjenteosta yhtään mitään. Koulussa oli kivaa, mutta olin aika lailla omissa maailmoissani, olin alisuoriutuja. Pärjäsin keskinkertaisesti. Lukiossa heikommin, silti kirjoitin C:n paperit. Innostuin opiskelmaan keski-ikäisenä, jolloin olin jo niin kiinnostunt opiskelemistani asioista, että pärjäsin loistavasti. En kylläkään koskaan miettinyt lukiessani, että nyt pitää pärjätä tai saada hyviä arvosanoja, vaan luin lukemisen ja oppimisen riemusta . Osallistuin kaikille mahdollisille luennoille ja kursseille ja sainkin koottua melkoisen määrän opintoja. Muutaman työssäolovuoden jälkeen opiskelen jälleen

[introbator]

Vastasin keskimääräistä parempi, koska keskiarvoni olivat peruskoulussa hyviä ja lukiossa keskinkertaisia siitä huolimatta, että olin laiska tekemään läksyjä.
--
Nykyisin opiskelen erästä matemaattista ainetta yliopistossa, ja kurssien läpäisemisen eteen joutuu viimeinkin tekemään oikeasti töitä. Se on minulle hyvä juttu, sillä liian helpolla pääseminen ei kasvata ihmisenä, ja opiskeltavat asiatkin ovat mielenkiintoisia, kun niitä alkaa oikein pohtimaan.

Samaa minullakin... Läpi peruskoulun olin pojissa luokan parhaimmistoa hyvin vähällä työllä. Lukion puolella arvosanani laskivat (samalla työmäärällä) kai suunnilleen siinä suhteessa kuin vaatimustaso koveni, ei enempää. Vanhempani olivat melko vähänkoulutettuja mutta viisaita siinä, etteivät koskaan vaatineet minua kirjaimellisesti suorittamaan mitään, ja kun kouluni sujui aika omalla painollaan, sain olla rauhassa ja touhuta omiani. Yliopistossa olisi sitten pitänyt oikeasti ruveta jo skarppaamaan, mutta varsinaisen opiskelutekniikan puuttuminen yhdessä lopulta väärän alavalinnan kanssa saivat jättämään touhun kesken. Hankin nopeasti ammattitutkinnon aikuiskoulutuksena ja siirryin työelämään.

Kunnianhimoa pyrkiä elämässäni johonkin ei ole ollut koskaan. Kiinnostukseni vaihtelevat kausittain ja ajatteluni on nykyään jo aivan liian kokonaisvaltaista siihen, että osaisin irrottaa isosta kuvasta yhtä osa-aluetta ja ruveta hankkimaan siihen sopivaa nimellistä pätevyyttä. Nyt päivätyössä käyvänä voin vapaa-ajalla lukea omin päin mitä haluan, ja tunnen oppivani enemmän kuin missään koulussa ikinä. Pidän lukemista ja tietoa arvokkaana itsessään, toisin kuin muodollisessa opiskelussa, jossa lukeminen on pikemminkin välinearvoista tutkintoon nähden (ja tutkintokin on vain väline johonkin). Omaehtoinen lukuharrastus kaikkien koulukuntien ulkopuolella on niin palkitsevaa, että ns. itseni kehittäminen ulkoisilla saavutuksilla mitaten on jäissä.

Joskus mielessäni voi toki häivähtää tunne siitä, että odottaisin vain sitä suurta oivallusta, joka alkaisi ohjata minua johonkin suuntaan, mutta toistaiseksi olen aina lopulta päätynyt vain simppelisti elämään päivän kerrallaan. Elämäntehtäväksi riittää se, että saan aikani kulumaan.

--i

[Tiger24]

Samaa minullakin... Läpi peruskoulun olin pojissa luokan parhaimmistoa hyvin vähällä työllä. Lukion puolella arvosanani laskivat (samalla työmäärällä) kai suunnilleen siinä suhteessa kuin vaatimustaso koveni, ei enempää. Vanhempani olivat melko vähänkoulutettuja mutta viisaita siinä, etteivät koskaan vaatineet minua kirjaimellisesti suorittamaan mitään, ja kun kouluni sujui aika omalla painollaan, sain olla rauhassa ja touhuta omiani. Yliopistossa olisi sitten pitänyt oikeasti ruveta jo skarppaamaan, mutta varsinaisen opiskelutekniikan puuttuminen yhdessä lopulta väärän alavalinnan kanssa saivat jättämään touhun kesken. Hankin nopeasti ammattitutkinnon aikuiskoulutuksena ja siirryin työelämään.

Kunnianhimoa pyrkiä elämässäni johonkin ei ole ollut koskaan. Kiinnostukseni vaihtelevat kausittain ja ajatteluni on nykyään jo aivan liian kokonaisvaltaista siihen, että osaisin irrottaa isosta kuvasta yhtä osa-aluetta ja ruveta hankkimaan siihen sopivaa nimellistä pätevyyttä. Nyt päivätyössä käyvänä voin vapaa-ajalla lukea omin päin mitä haluan, ja tunnen oppivani enemmän kuin missään koulussa ikinä. Pidän lukemista ja tietoa arvokkaana itsessään, toisin kuin muodollisessa opiskelussa, jossa lukeminen on pikemminkin välinearvoista tutkintoon nähden (ja tutkintokin on vain väline johonkin). Omaehtoinen lukuharrastus kaikkien koulukuntien ulkopuolella on niin palkitsevaa, että ns. itseni kehittäminen ulkoisilla saavutuksilla mitaten on jäissä.

Joskus mielessäni voi toki häivähtää tunne siitä, että odottaisin vain sitä suurta oivallusta, joka alkaisi ohjata minua johonkin suuntaan, mutta toistaiseksi olen aina lopulta päätynyt vain simppelisti elämään päivän kerrallaan. Elämäntehtäväksi riittää se, että saan aikani kulumaan.

Melkein kuin omia ajatuksia lukisi Erona oikeastaan vain, että tein kuitenkin läksyt ja luin kokeisiin peruskoulussa ja lukiossa. Keskiarvot pyöri siinä 8,5-9 paikkeilla, mutta kymppejä ei tullut juuri mistään. Yliopistossa sitten sama tilanne, että alku lähti ihan hyvin, mutta sitten motivaatio katosi kun huomasi ettei ollut omalla alalla tai työ ei olisi sellaista mihin haluaisi. Siirryin sitten suoraan työelämään, tosin edelleen vailla ammattia. Lopputeksti sitten onkin kuin suoraan omasta elämästä

[introbator]

^Heh... täällä palstalla on tosiaan hengenheimolaisia.

Mahtaako olla niin, että kunnianhimon puuttuminen on introverteilla aika yleistä? Itse miellän "kunnianhimon" olevan pohjimmiltaan kunnian himoa, ts. ihminen tekee asioita näkyvästi nostaakseen sosiaalista statustaan? Ja jos näin määriteltyä kunnianhimoa ei ole ihmisessä sisäänrakennettuna työntövoimana, tuppaa koulutus- ja työurilla eteneminen jäämään alle oman kykypotentiaalin, kun ihminen tekee asioita lähtökohtaisesti omaksi ilokseen? Motivaattorina voi olla tällöin pyrkimys tulla jossain lajissa koko ajan paremmaksi, ja jos pyrkimyksestä säteilee sivutuotteena iloa ja hyötyä toisillekin, hieno juttu.

Arvostan korkealle ihmisiä, jotka tekevät humanitaarista työtä, ympäristönsuojelua tms. kaikessa hiljaisuudessa. "Roska päivässä" -periaatetta voi soveltaa muillakin elämänalueilla.

--i

[Reaperi]

Yläkoulussa olin keskivertoa hiukan parempi koulussa. Pärjäsin hyvin englannissa ja matemaattisissa aineissa varsinkin matematiikassa, josta sain parikin kertaa kympin todistukseen. Muissa aineissa saavutukseni olivat keskiluokkaa. Nyt lukiossa oppiaineiden arvosanat ovat romahtaneet, varsinkin matematiikassa, josta nykyään en saa seiskaa parempia numeroita. Yhdestä oppiaineesta tulee jopa hylättyjä. Muuten numeroni ovat kuutosen ja seiskan luokkaa. Ainoat aineet, joissa pärjään ovat äidinkieli ja englanti, niitä kun minun ei tarvitse kauheasti opiskella pärjätäkseni.

Luullakseni tämä arvosanojen lasku johtuu olemattomasta opiskeluinnostani. Tuntuu kuin tekisin koulutehtävät ja läksyt opettajien iloksi enkä oman oppimisen edistämiseksi. Suurin osa lukion oppiaineista ei kiinnosta minua, enkä ole aikomassa mennä aloille, joista niistä saattaisi olla hyötyä. Niitä on kuitenkin pakko opiskella, jos tahdon saada kaikki vaadittavat kurssit suoritettua. Tulin lukioon pääasiassa siksi, etten tiennyt minne muualle olisin lähtenyt opiskelemaan yläakoulun jälkeen. Välivuottakaan en halunnut silloin pitää. Saapahan nähdä miten aion opiskeluissani edetä, ja mitä sitä lähtisi lukion jälkeen opiskelemaan.

[900]

^Puoli vuotta sitten olisin voinut allekirjoittaa tuon kaiken täysin (paitsi etten osaa englantia kovinkaan hyvin).

Nyt viimeiseksi lukiovuodeksi vaihdoin sitten aikuslukion iltaopintoihin, ja arvosanat pomppasivat kutosen keskiarvosta ysin keskiarvoon. Tämä johtuu siitä, että tuolla keskitytään opiskelemaan, ja kaikki päivälukion ryhmätyöt yms. lastentarhameininki loistavat poissaolollaan.

En myöskään tule lainkaan toimeen suurimman osan ikätovereistani (18v) kanssa, joten pääsin eroon kakaroina pitämästäni bileitä ja mopoja fanittavasta apinalaumasta. Iltalukiossa porukka on paljon kypsempää ja fiksumpaa, sikäli kun niiden kanssa edes joutuu olemaan missään tekemisissä. Kolmasosa on keski-ikäisiä, ja loput ovat sitten nuoria aspergereita tai ääri-introvertteja.

Lähitulevaisuudessa en tule tosin lukion papereita tarvitsemaan mihinkään vaan tarkoitus on armeijan kautta päätyä rekkakuskin ammattiin, mutta onpahan edes jotain koulutuspohjaa, jos vaikkapa terveys pettää eikä mitään duunaritason töitä pysty enää tekemään...

[Reaperi]

En myöskään tule lainkaan toimeen suurimman osan ikätovereistani (18v) kanssa, joten pääsin eroon kakaroina pitämästäni bileitä ja mopoja fanittavasta apinalaumasta.

Minä tunnen täysin samoin ikäisistäni lukiolaisista koulussani. Täälläkin suurin osa pojista puhuu vain mopoista, bileistä ja alkoholista. Jotkin heidän jutuistaan kuulostavat niin lapsellisilta, että voisi luulla heitä viitisen vuotta nuoremmiksi kuin he todellisuudessa ovat. Luulin lukioon tullessani täällä olevan kypsempää porukkaa yläkouluun verrattuna, mutta sama meininki jatkuu yhä täälläkin.

Onneksi sentään yksi tyyppi on erilainen kuin muut, niin kuin minäkin. Hänen kanssaan vietän valtaosan oppituntien ulkopuolelle jäävästä ajasta, yleensä puhuen jostain syvällisestä aiheesta, joka on muuten melkein täysin mahdotonta muiden ikätovereideni kanssa keskustelun aina siirtyessä jossain vaiheessa mopoihin.

[INTPinson]

Yliopistossa olisi sitten pitänyt oikeasti ruveta jo skarppaamaan, mutta varsinaisen opiskelutekniikan puuttuminen yhdessä lopulta väärän alavalinnan kanssa saivat jättämään touhun kesken. Hankin nopeasti ammattitutkinnon aikuiskoulutuksena ja siirryin työelämään.

Kunnianhimoa pyrkiä elämässäni johonkin ei ole ollut koskaan. Kiinnostukseni vaihtelevat kausittain ja ajatteluni on nykyään jo aivan liian kokonaisvaltaista siihen, että osaisin irrottaa isosta kuvasta yhtä osa-aluetta ja ruveta hankkimaan siihen sopivaa nimellistä pätevyyttä. Nyt päivätyössä käyvänä voin vapaa-ajalla lukea omin päin mitä haluan, ja tunnen oppivani enemmän kuin missään koulussa ikinä.


--i

Itse olen tullut yliopisto-opiskeluissani siihen vaiheeseen, että pitäisi alkaa kirjoittamaan keväällä gradua, jonka ohjepituus on 80 sivua. Pienenä ongelmana vain olisi tällä hetkellä se, että kyseisen tehtävän aloittaminen ei tällä hetkellä kiinnosta paskaakaan kun en ole keksinyt mitään kiinnostavaa aihetta. Eikä oman alan työtkään vaikuta välttämättä sellaisilta, että niitä jaksaisi tehdä. Oikeastaan aivan sama, saanko ns. oman alan töitä vai jotain huomattavasti maisterikoulutusta "vaatimattomampaa", kunhan se vain on mukavaa ja palkalla tulee toimeen.

Ja kyllä, tuo omaehtoinen, sisäisestä motivaatiosta kumpuava oppiminen tuo minunkin mielestäni paljon parempia tuloksia kuin tutkintoa varten suoritettavat opinnot (kokemusta on).