Introverttiuden ironia: ihmissuhteiden suhteellinen tärkeys

[Passepartout]

Muistelisin että Susan Cain kirjoitti kirjassaan, miten introvertit vaalivat huolella niitä ihmissuhteitaan, joiden eteen ovat joutuneet uhraamaan niin paljon.

Huomasin taas tuon ironian omassa elämässäni. Koska minulla on niin vähän ihmissuhteita, lähes järjestään se suhde on minulle tärkeämpi kuin toiselle, ekstrovertille osapuolelle. Tuntuu että ekstroverteille on tärkeää että on jotain seuraa, mutta sillä ei nyt ole niin väliä onko se seura minä vai joku muu. Minulle taas on nimenomaan tärkeää olla sen tietyn ihmisen kanssa, se tietty ihminen on niin tärkeä että olen valmis luopumaan yksinäisyydestäni.

Tämä sitten tietysti aiheuttaa kaikenlaisia kielteisiä tunteita, kun saa toistuvasti huomata että et ole parhaan ystäväsi paras ystävä vaan yksi sen kymmenestä tosi hyvästä ystävästä. Ainakin minulle tulee siitä suorastaan torjuttu olo, kun tajuaa, että MINÄ en oikeastaan ole toiselle yhtään tärkeä vaan kuka tahansa kymmenkunnasta ihmisestä ajaisi saman asian.

Sama pätee myös sosiaalisiin tilanteisiin. Kun introvertti on päättänyt mennä jonnekin, halunnut mennä, hän yleensä on ladannut tilaisuuden jo ennakkoon suurilla odotuksilla. Tilaisuus on Tärkeä, kun sinne kerran mennään. Sitten sitä tajuaa että niille muille ihmisille se olikin vain tilaisuus muiden joukossa eikä sillä nyt ollut heille niin hirveästi väliä, olitko paikalla vai et. Sinä oli odottanut, suunnitellut ja jännittänyt tilaisuutta puoli vuotta. Tai jos tuollainen tilaisuus sitten peruuntuu tai tulee jokin este, voi muiden olla vaikea ymmärtää introvertin pettymystä. Kun kerrankin olisit halunnut mennä jonnekin, siitä ei sitten tullutkaan mitään. Sitä tuntee itsensä silloin ihan maailmankaikkeuden torjumaksi. Pitäkää sosiaaliset tilaisuutenne, kyllä tässä pärjätään yksin kuten tähänkin asti.

Summa summarum: itselle jokainen ihmissuhde tai sosiaalinen tilanne on merkittävä, koska niitä on niin vähän. Ja on hirveän satuttavaa jos tunne on yksipuolinen, kuten se useimmiten tuntuu olevan.

[INTPinson]

Muistelisin että Susan Cain kirjoitti kirjassaan, miten introvertit vaalivat huolella niitä ihmissuhteitaan, joiden eteen ovat joutuneet uhraamaan niin paljon.

Huomasin taas tuon ironian omassa elämässäni. Koska minulla on niin vähän ihmissuhteita, lähes järjestään se suhde on minulle tärkeämpi kuin toiselle, ekstrovertille osapuolelle. Tuntuu että ekstroverteille on tärkeää että on jotain seuraa, mutta sillä ei nyt ole niin väliä onko se seura minä vai joku muu. Minulle taas on nimenomaan tärkeää olla sen tietyn ihmisen kanssa, se tietty ihminen on niin tärkeä että olen valmis luopumaan yksinäisyydestäni.

Tämä sitten tietysti aiheuttaa kaikenlaisia kielteisiä tunteita, kun saa toistuvasti huomata että et ole parhaan ystäväsi paras ystävä vaan yksi sen kymmenestä tosi hyvästä ystävästä. Ainakin minulle tulee siitä suorastaan torjuttu olo, kun tajuaa, että MINÄ en oikeastaan ole toiselle yhtään tärkeä vaan kuka tahansa kymmenkunnasta ihmisestä ajaisi saman asian.

Sama pätee myös sosiaalisiin tilanteisiin. Kun introvertti on päättänyt mennä jonnekin, halunnut mennä, hän yleensä on ladannut tilaisuuden jo ennakkoon suurilla odotuksilla. Tilaisuus on Tärkeä, kun sinne kerran mennään. Sitten sitä tajuaa että niille muille ihmisille se olikin vain tilaisuus muiden joukossa eikä sillä nyt ollut heille niin hirveästi väliä, olitko paikalla vai et. Sinä oli odottanut, suunnitellut ja jännittänyt tilaisuutta puoli vuotta. Tai jos tuollainen tilaisuus sitten peruuntuu tai tulee jokin este, voi muiden olla vaikea ymmärtää introvertin pettymystä. Kun kerrankin olisit halunnut mennä jonnekin, siitä ei sitten tullutkaan mitään. Sitä tuntee itsensä silloin ihan maailmankaikkeuden torjumaksi. Pitäkää sosiaaliset tilaisuutenne, kyllä tässä pärjätään yksin kuten tähänkin asti.

Summa summarum: itselle jokainen ihmissuhde tai sosiaalinen tilanne on merkittävä, koska niitä on niin vähän. Ja on hirveän satuttavaa jos tunne on yksipuolinen, kuten se useimmiten tuntuu olevan.

Tämä kuulostaa niin kovin tutulta. Kyllähän kaikki (myös introvertit) varmasti jossakin määrin haluavat tuntea itsensä tärkeiksi. Mutta juuri tuo jokaisen ihmissuhteen suhteellinen tärkeys voi olla vaikeasti tajuttava asia ekstrovertille.

[introbator]

Introvertti panostaa ihmissuhteissaan ensisijaisesti laatuun. Ekstrovertille suhteiden määräkin on laatua.

Tuolta asia (tahallisesti yksinkertaistettuna) näyttää ja tuntuu. Objektiivisemmin ajateltuna varmasti jokainen kaipaa elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa oleminen tuntuu niin palkitsevalta, että suhteita halutaan pitää yllä. Yhteiskunnassan ulospäinsuuntautuneisuus + ihmiskeskeisyys on sulkeutuneisuutta + asiakeskeisyyttä yleisempää, mikä kulkenee käsi kädessä sosiaalisen median kasvun kanssa: Facebookista saavat takuulla eniten irti he, joilla on sisäinen pakko hakea alati kontaktia ja raportoida elämästään sen kummemmin sensuroimatta. Introvertilla ei ole mitään hankaluuksia olla hissukseen siihen saakka, että pää on saanut työstettyä yksittäisistä aivoituksista jonkinlaisen kudelman, jota kannattaa jo esitellä jollekin. Asian ei tarvitse olla silloin vielä valmis, eli avoimen kysymyksen asteella oleminen ei haittaa, jos kokonaisuus on muuten kelvollinen ja usein samalla merkittävyydeltään yli oman elämänpiirin. "Päivittäistavarasta" kun ei irtoa keskusteltavaa irtokommentteja enempää, ellei huomioita kytketä osaksi jotain isompaa kokonaisuutta. Asiat ovat aina suhteessa johonkin.

Kun intro hakeutuu ajatuksineen ihmisten pariin - ollen siis kerrankin omaehtoisesti seuraa vailla - ongelmana on löytää yksikin ihminen, jolla testauttaa ajatustensa kelpoisuutta. Usein nimittäin paljastuu se karmea tilanne, että kanssaihmiset ovat suurimman osan valveillaoloajastaan aivan eri taajuudella, eli he eivät vaikuttaisi ajattelevan normaalisti sen kummempia. Ilmeisesti he pysyvät perustyytyväisinä ihan sillä, kun kanssaihmiset ottavat vastaan heidän juttujaan sitä mukaa, kun niitä tupsahtelee mieleen. Vaikuttaisi myös siltä, että enemmistö puheliaista ihmisistä hankkii juttuseuransa ns. pienimmän yhteisen nimittäjän perusteella, eli jos jollakin tuntemattomalla henkilöllä sattuu vaikkapa olemaan lapsi, ja minullakin on, riittää tämä asiantila jo tekemään hänestä kaverini? Tai jos näen ikkunasta lumisateen alkaneen ja mainitsen asiasta, joku vieressäni noteeraa saman, ja hups - yhteisen kokemuksen myötä olemme automaattisesti samaa tiimiä? Eikö toista siis kiinnosta enää ruveta pohtimaan pidemmälle sitä, onko säätila nyt ajankohtaan nähden tyypillinen, oliko vuosi sitten samanlaista, miten ilmastonmuutos tullee vaikuttamaan talviemme tuloon omana elinaikanamme, jne.?

Mutta, alkuun palatakseni, varmasti jokainen meistä kaipaa elämässään samanhenkistä seuraa, tunnetta yhteenkuuluvuudesta ja arvostusta omana itsenämme. Introvertti on ihmisenä syvästi kokeva, itsensä perinpohjaisesti tunteva ja usein vielä keskivertoa älykkäämpi, mitkä ominaisuudet asettavat meidät alttiiksi yksinäisyydelle, turhautuneisuudelle ja masennukselle. Jos löydämme ihmisiä, joiden kanssa voimme olla itsejämme, heistä kannattaa totisesti pitää kiinni.

--i

[erivärinen maailma]

Passepartoutin tuntemukset ovat minullekin erittäin tuttuja. Tosin minulle vain harvasta ihmissuhteesta tulee tärkeä. Minulle voi muodostua jonkun kanssa kaverisuhde melko helposti, mikäli toinen ihminen on aktiivinen ja avoin tutustumaan minuun. Kuitenkin suurinosa ihmissuhteistani viilenee aina pois tai ainakin hyvin etäiselle tasolle. Onneksi onnistun kuitenkin pitämään aina yhden tai muutaman hyvän ystävän. Aikanaan minäkin kiinnyin yhteen tiettyyn ystävään aina erittäin voimakkaasti. Pidin häntä parhaana ystävänäni, mutta loppujen lopuksi huomasin, että minä en ollutkaan hänen paras ystävänsä. Hyvä ystävä kyllä, mutta en paras ja se loukkasi kovasti, koska olin itse kuvitellut olevani toiselle samalla tavalla bestis ja tärkein sydänystvä, niin kuin hänkin oli minulle.

Minulle taas on nimenomaan tärkeää olla sen tietyn ihmisen kanssa, se tietty ihminen on niin tärkeä että olen valmis luopumaan yksinäisyydestäni.

Varsinkin nykyään voin allekirjoittaa tämän täysin. Kumppanini on minulle juuri tällainen erittäin tärkeä henkilö, jonka seurassa ehdottomasti haluan olla, enkä ole vielä koskaan alkanut hänen seurassaan kaivata omaa rauhaa. Häntä jään aina ikävöimään kovasti, vaikka muihin ihmisiin pidän mielelläni etäisyyttä jopa muutaman kuukauden, etenkin jos olen viettänyt heidän kanssaan vuorokauden tai kauemmin. Näin on ollut aina myös niiden ihmisten kohdalla, joita olen joskus pitänyt parhaina ystävinäni. Edes heidän kanssaan en tahtonut viettää aikaa yhtä usein, kuin useimmat muut viettävät bestistensä kanssa.

[Savage]

Pelottavan outoa, miten samankaltaisen ajatus maailman jaamme.

[mietteliäs]

Pelottavan outoa, miten samankaltaisen ajatus maailman jaamme.

ei voi kuin samastua . kuinka helppoa se voikaan parhaimmillaan olla

[niksuu93]

Pelottavan outoa, miten samankaltaisen ajatus maailman jaamme.

Äläpä muuta viserrä. Mitä enemmän luen näitä teidän muiden kokemuksia, sitä suurempaa yhteenkuuluvuutta alan tämän palstan ihmisiä kohtaa koen. On suorastaan ällistyttävää - ei vaan kerrassaan uskomatonta, kuinka kerrankin elämässäni näin moni henkilö jakaa ajatukseni ja mielipiteeni 100%:sti. Vastaavaan tunteeseen en ole koskaan koko 22 vuotisessa elämäntaipaleessani "livenä" päässyt.

Olen itsekin pettynyt monesti juuri siksi, koska odotukset niiden harvojen sosiaalisten tapahtumien kohdalla ovat niin korkealla. Ja se tunne kun (jälleen) saa huomata, että on itse toiselle "vain yksi muiden monien kymmenien joukossa" ja että minut voidaan tarvittaessa korvata lähes kenellä tahansa - no, onhan se aikas ikävä. On tosiaan tullut tämän oman vielä lyhyehkön elämäni edetessä huomattua, että useimmille ihmisille riittää että on "vain joku". Suppean sosiaalisen piirin omistamana henkilönä tietysti minulle sanottaisiin (siis ekstrovertit sanovat) heti, että "vaatimustasoni" on liian korkealla. Se on vain minulle niin, että se saa yhteisestä kanssakäymisestä mitään irti, jos en tunne syvempää henkisen tason yhteyttä ko. henkilöön. Minulle ei riitä että siinä vieressä on vain joku ihminen - sen pitää olla saman ajatusmaailman, mielenkiinnon kohteet ja arvomaailman omaava henkilö. Miksi minun tulisi tyytyä johonkin joka ei ole minua varten? Se ei tee minusta yhtään vähäpätöisempään, että satun vaan olemaan introvertti ja minulla on erilaiset tarpeet.

Yksi seikka mikä myös ärsyttää minua suuresti on se, että kun introvertti kuten minä vihdoin haluan omasta tahdostani sosialisoida, se toinen henkilö ns. kaverini räplää vaan puhelintaan lähes koko yhdessäoloajan. Puhelin piippaa kokoajan ja toinen tuntuu kiinnittävän enemmän huomiota siihen viestittelijään kuin minuun joka on siinä vieressä istumassa. Kun siinä itse sitten yrittää saada jotain keskustelua aikaiseksi, toisen vastaukset on yhtä kattavia kuin "M-mm, joo, täh mitä sanoit?" Joo, anti olla. Sama juttu vaikkapa tekstiviesteissä: ei tunnu kivalta kun itse kirjoitat yli 150 merkkisen viestin toiselle ajatuksella ja kaveri vastaa pelkällä hymiöllä. Siis onko nämä kaikki ektrovertit oikeasti tällaisia? Paljon kyllä ollaan moneen suuntaan yhtaikaa yhteydessä, mutta kaikkien kavereiden kanssa kommunikointi jää näin vähälle ymmärrykselle? Joskus jopa tuntuu että näillä ekstroilla ei ole oikein edes käytöstapoja. Kyllähän esimerkiksi minullakin puhelin soi ja piippaa viesteistä toisen seurassa, mutta en niihin reagoi kuin vasta jälkikäteen. Haluan pyhittää aikani yhdelle henkilölle kerrallaan.

Monesti olen huomannut esimerkiksi kaveria tavatessani, että minä haluaisin viettää sen harvan päivän kun näemme vaikkapa aamusta iltaan yhdessä. Mutta toisella on jo kiire vaihtaa kaveria ja suorastaan ollaan ajamassa minua pois. Liekkö yksinkertaisesti kyse siitä että olen useasti tuntenut introverttina olevani muille varsin tylsää seuraa vai sitten siitä että ekstrovertti ei saa yhdestä samasta kaverista energiaa kuin pariksi tunniksi. Ja taas täytyy olla menossa, ettei tylsistymistä tapahdu.

Kun lukee näitä ihmisten mietteitä täällä ja vertaa sitä tuonne ulkomaailmaan, tunnen lähes jatkuvasti kuin olisin syntynyt väärälle aikakaudelle. Nykyinen "suorittajayhteiskunta" ei vain ole minua varten. Tuntuu että täällä arvostetaan nykyään ainoastaan niitä eniten näkyvää aikaansaavia työläisia ja niitä kaikkein kovaäänisimpiä sanaseppoja, joiden ympärillä pyörii aina vähintään 30 ihmistä.

Itse kun haluaisi käyttää suurimman osan ajastaan vain ajatuksiaan ja maailmaa pohtien. Aa, kylläpä tuntui hyvältä sanoa ääneen. Oikeassa elämässä jos tuon olisi suustaan ulos päästänyt olisi vähintään hulluna pidetty.

Todellakin - laatu korvaa määrän, myös ihmissuhteissa.

[Varjotar]

Laatu korvaa määrän. Mutta jos laatua ei ole, määrä tippuu alas.
Ihmisiä pitäsi olla, olemattomuus saa mut irralleen ja hajoilemaan.

[Fuksia]

Tämä sitten tietysti aiheuttaa kaikenlaisia kielteisiä tunteita, kun saa toistuvasti huomata että et ole parhaan ystäväsi paras ystävä vaan yksi sen kymmenestä tosi hyvästä ystävästä. Ainakin minulle tulee siitä suorastaan torjuttu olo, kun tajuaa, että MINÄ en oikeastaan ole toiselle yhtään tärkeä vaan kuka tahansa kymmenkunnasta ihmisestä ajaisi saman asian.

Summa summarum: itselle jokainen ihmissuhde tai sosiaalinen tilanne on merkittävä, koska niitä on niin vähän. Ja on hirveän satuttavaa jos tunne on yksipuolinen, kuten se useimmiten tuntuu olevan.

Taas tällä viikolla tuntui kuin kylmä rätti olisi paiskattu vasten naamaa yhden itselle merkittävän ihmissuhteen taholta. Mieheni veljen naisystävä on todella ekstrovertti ihminen,jolla on paljon kavereita. Enkä ihmettele, hän on mukava ihminen ja pidän itsekin hänestä. Paljon emme ole tekemisissä, hän on vuorotyössä käyvä kolmen lapsen äiti ja ymmärrettävästi kiireinen. Olen kuitenkin kuvitellut olevani hänelle edes kohtuullisen tärkeä. No ei. Pari päivää sitten soitin hänelle yhtä työasiaa omasta puhelimestani. Hän vastasi hyvin virallisesti, ei tiennyt että minä soitan. Kävi ilmi, että hän oli jo aikaa sitten vaihtanut puhelinta, joten ei ollut minun numeroani enää muistissa eikä ollut vaivautunut sitä selvittämäänkään.

[susrepidrol]

Mun on pakko sanoa, että vaikka olen samaa mieltä muiden tässä keskustelleiden kanssa, voisin myös ottaa osaa siihen näkökulmaan mitä ekstroverteistä esitetään: että "mikä tahansa kanssakäyminen käy, ei ole väliä laadulla vaan määrällä" tai ainakin semmoisen käsityksen sain jostain viestistä ja itsekin olen joskus ajatellut samoin.

Mutta melkoisen ekstrovertin kanssa seurustelleena sanoisin, että ekstrovertille kaikki ihmissuhteet ovat tärkeitä omalla tavallaan ja kaikista saa jotakin - siksi ekstrovertilla onkin niin mukavaa ihmisten kanssa. Ei se, että "kunhan on joku jolle saa höpöttää", vaan että "arvostaa jokaista jonka kanssa saa jakaa elämäänsä". Introvertin ja ekstrovertin ero piilee varmaan juuri siinä, että miten se arvostus ilmenee; ekstrovertti haluaa jakaa mahdollisimman paljon omaa aikaansa, tunteitaan ja energiaansa muiden kanssa, introvertti taas haluaa säästää omaa aikaansa, tunteitaan ja energiaansa, vaikka sinänsä yhtä paljon arvostaakin niiden jakamista muiden kanssa.

Ekstrovertilla on tosi paljon enemmän sitä sosiaalista energiaa jota jakaa, eikä se helposti lopu kesken. Jos on yksin, se energia jää käyttämättä.

Introverteilla (meillä) sitä energiaa on vähemmän, jolloin pitää säännöstellä sitä, kenen kanssa sitä haluaa käyttää. Siksi on niin tärkeää, että se menee "oikeaan paikkaan" eikä mihinkään "turhuuteen" jolloin siitä ei saa myöskään paljon iloa.