Edelleen intovertti

[Vieras]

Täällä on keskustelu "introverttiuden tuoma helpotus". Mutta entä sen jälkeen? Kun on kulunut aikaa siitä kun hoksasit olevasi introvertti, kuinka asia näkyy elämässäsi? Teitkö jotain muutoksia, jotka pysyivät? Omaksuitko joitain uusia toimintatapoja töissä/kotona tms. jotka vakiintuivat? Miltä tuntuu olla introvertti edelleen? Kiinnostaisi tietää

Minulle tuli ensin se helpotus ja kiinnostus aiheesta. Sen jälkeen tuntui, että oma introverttiuteni korostui joksikin aikaa. Jää nähtäväksi, mikä on seuraava vaihe. Onkohan tällaiselle prosessille mitään psykologista termiä?

[excuse me]

Ainakin olen lakannut tuntemasta huonoa omaatuntoa siitä, jos kieltäydyn esim. bilekutsusta. Eli nyt itselleni introverttius on ihan yhtä painava syy kieltäytyä kutsusta, kuin että jos olisin vaikka kipeä. En myöskään enää väkisin yritä täyttää hiljaisia hetkiä muiden seurassa turhalla pälpätyksellä, vaan olen alkanut antaa tilaa myös hiljaisuudelle. Olen myös ruvennut kuuntelemaan paremmin itseäni, mitkä ovat niitä asioita, joita introverttina todella haluan tehdä ja mitkä niitä, joita teen vain muita miellyttääkseni. Olen myös alkanut tarkkailemaan enemmän ihmisiä ympärilläni kuka heistä voisi olla introvertti. Välttelen (ekstroverttejä) ihmisiä, jotka imevät energiaani.

[seija]

Samma här, eli voin yhtyä täysin edelliseen kirjoittajaan, välttelen ekstoverttejä aina, kun mahdollista. Mulla on yks ryhmäharrastus, jossa joudun kuuntelemaan pukuhuonejuttuja ja tunnen siellä itseni tosi erilaiseksi, mutta oon hyväksyny sen ja tiedän, että jotkut (useimmat) pelaajista aattelee, että tuo on ihan outo, mutta aatelkoot! Suotakoon heille se vapaus, niinhän minäkin ajattelen heistä, että miten ihmeessä jaksavatkin selostaa kaikki päivän tapahtumansa kaikille.

Tosiasiassa en ole aina näin vahva vaan välillä kärsin kovastikkin "poikkeavuudestani" isossa joukossa, onneksi on tämä palsta ja todellisuus paljastuu..MEITÄNHÄN ON ..EN OLE YKSIN!

[anuski]

Jotenkin oman itseni hyväksyminen on selkeyttänyt ajatuksia. Ja se on säilynyt. Parille ystävälleni olen pystynyt suoraan myöntämään milloin en pysty sosiaalistumaan. Ja minusta tuntuu että he enemmän tai vähemmän ymmärtävät. En tunne niin paljon huonoa omaatuntoa yksin olosta, pystyn hyväksymään että sellainen minä vain olen. Enkä tule muuttumaan. Osaan nyt nauttia yksin olosta aivan eri tavalla.

Eli kokonaisuudessaan muutokset ovat jääneet ns. voimaan. Totta kai ajatukset hieman seilaavat välillä, on hyviä ja huonoja päiviä. Mutta kokonaistilannetta katsoen positiivisen puolella ollaan

[introbator]

On suunnaton vahvuus tuntea itsensä läpikotaisin ja kyetä olemaan omikseen ilman, että seinät kaatuvat päälle. Ympäriltäni voidaan viedä kaikki, mutta ei minuuttani eikä ajattelunvapauttani.

Ihminen on sosiaalinen olento, täysi ihmisyys voi toteutua vain jotenkin suhteessa toisiin ja elävän kontaktin puute alkaa pitkittyessään ahdistaa. Kaikesta huolimatta on realismia kohdata oma lähtökohtainen erillisyytensä, jota monet tässä ajassa yrittävät paeta kiireeseen. En voi olla koskaan kukaan toinen kuin itseni, en pääse takaisin äidin kohtuun enkä voi lopultakaan aidosti tietää, miltä toisesta erillisestä ihmisolennosta tuntuu - tuntemuksemme ovat toki lajityypillisiä, mutta niiden kokeminen aina yksilöllistä. Voin silti onneksi ymmärtää muita, rakastaa heistä joitakin ja olla itsessäni yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa. Ihmiskunnan jäsenyys irtoaa jokaiselle eikä kaipaa yhtiökokouksia.

--i

[tohveli]

Mitä enemmän ymmärrän näitä introvertti/ekstrovertti juttuja , sitä enemmän uskallan olla oma itteni.
Huomaan että ei mussa ole mitään vikaa kun luuraan kuukauden omissa oloissani ja puolen vuoden jälkeen näen tutavia eikä mulla ole heille mitään kerrottavaa. Ja se on ihan ok.
oma aika tuo jaksamista jotta taas jaksaa suorittaa muutamat sosiaaliset tilanteet viikon varrella.

[niksuu93]

Eniten introverttius on näkynyt siinä, että olen lakannut tuntemasta huonoa omaa tuntoa omasta käytöksestäni. Siis siitä, että jos ei aina jaksa jotakuta nähdä tai jonnekin mennä, niin se on ihan okei eikä siinä ole mitään väärää. Samaten en ota enää paineita ihmisten kehotuksista alkaa sosialisoimaan enemmän tai liikkumaan enemmän ihmisten ilmoilla, kuten tavataan sanoa.

Introverttius on myös selkiyttänyt omia ajatuksiani ja ymmärrän nyt omaa käyttäytymistäni paljon paremmin. Kun nyt sain (vihdoin) tavallaan "virallisen" hyväksynnän erilaisuudelleni, kuuntelen jatkossa ensisijaisesti omaa hyvinvointiani enkä yritä elää muiden odotusten mukaan. Teen siis enemmän asioita joista itse tykkään kuin että miellyttäisin vain muita.

Ymmärrän nyt myös paremmin omaa hiljaisuutta ja omaa tilaa/aikaa kaipaavaa persoonaani. Ja sitä, miksi en vain jaksa jauhaa tyhjänpäiväisistä asioista ja että avaan suuni vain silloin kun on jotain oikeaa asiaa.

Introverttius on siis kauttaaltaan ollut hyvin helpottava tieto itselleni, koska nyt olen voinut antaa itselleni niin kuin tavallaan luvan olla oma itseni.

[Apoptosis]

Ainakin olen lakannut tuntemasta huonoa omaatuntoa siitä, jos kieltäydyn esim. bilekutsusta. Eli nyt itselleni introverttius on ihan yhtä painava syy kieltäytyä kutsusta, kuin että jos olisin vaikka kipeä. En myöskään enää väkisin yritä täyttää hiljaisia hetkiä muiden seurassa turhalla pälpätyksellä, vaan olen alkanut antaa tilaa myös hiljaisuudelle. Olen myös ruvennut kuuntelemaan paremmin itseäni, mitkä ovat niitä asioita, joita introverttina todella haluan tehdä ja mitkä niitä, joita teen vain muita miellyttääkseni. Olen myös alkanut tarkkailemaan enemmän ihmisiä ympärilläni kuka heistä voisi olla introvertti. Välttelen (ekstroverttejä) ihmisiä, jotka imevät energiaani.

Kutakuinkin näin olen minäkin pyrkinyt toimimaan. Se tosin kysyy voimia edelleen. On vaikeaa olla sortumatta tavoittelemaan ylleen muka jotain "parempaa" roolia, jonka kuvittelee olevan hyväksytympi tai pidetympi kuin se millainen oikeasti sisimmässään haluaa olla. Itsetuntemus on parantunut elämänkokemuksen ja itseanalysointien myötä ja mm. tämän foorumin löytäminen on antanut minulle lisää rohkeutta olla oma itseni. Takapakkia tulee aina välillä, mutta ylös on aina noustu.

En silti usko, että koskaan pääsen täysin sellaiseen olotilaan, että näkisin itseni täysin kelvollisena / normaalina juuri sellaisena kuin olen. Kuinka se voisi olla mahdollistakaan ekstroverttien hallitsemassa maailmassa?!

[Andras]

Introverttiys on yksi persoonallisuustyyppini ominaisuuksista, ja olen koittanut keksiä tapoja hyödyntää persoonallisuustyyppini vahvuuksia sen jälkeen kun olen saanut niitä tietooni. Vaikka olen kaikenlaista hyötyä tästä näennäisesti saanut, en loppupeleissä kuitenkaan koe hyötyneeni merkittävällä tavalla.

[Petra]

Hyvin samankaltaisia kokemuksia kuin tässä edellä. Helpotusta että tietää mistä johtuu tunteet jotka tulevat väistämättä siitä kun kuuntelee toimiston ekstroverttien melskatessa. Ennen ajattelin että vain halveksin heitä kun pidin käytöstä tyhmänä.... Halveksin tai jotain sen suuntaista.

Nyt ymmärrän että tosiaan he ovat erilaisia otuksia. Ei ainakaan kadehdittavaa joukkoa tämänhetkisenkään tietämyksen mukaan.

Samoin etsin kollegoista kaltaisiani. Löytyy ja monta.

Ja itse asiakastyössä olen pystynyt hyödyntämään tietoani vahvuuksistani ja heikkouksistani.

En ole kauheasti muuttanut elämääni mutta ehkä toiminta on nykyisin tietoisempaa ja rennonpaa koska tiedän että tätä voin itseltäni odottaa eikä tarvitse tuntea itseään kapinalliseksi tms.

Juuri tämä asia on painanut elämäni ajan että näen enemmän kuin monet. Kaikesta ympärillä. Nyt sille on nimi ja vaikka samanhenkiseen porukkaan olen useinkin törmännyt on tullut myös mahdollisuudelle törmätä prosentti 20% väestöstä.

Tuntemuksilleni on siis tullut raamit. Nelikenttäanalyysiä vähän sivuajona miettinyt. Mahdollisuuksia mitä jää kenties kokematta. Mitä uhkia.

Vähän lopahtanut kiinnostus syventyä sen enempää. Ehkä siksi että olen tällä hetkellä hyväksynyt piirteen itsessäni ja pärjään itse töissä hyvin ja toisaalta heikommin työyhteisöissä...

Tavannut innoissani parisuhdeopasta meikäläisille. Haa, enemmän tietoa kanssakäymisestä ihmisten kanssa yleensä kuin hyödyntääkseni parisuhteen saamiseen. Ehkä siinäkin päätynyt että lähden siitä etten ainakaan ala väkisin yrittämään kun kokemukset siinäkin enemmän tai vähemmän kelvottomia.

Mutta sama mikä parisuhteessa ontuu tai onnistuu lienee sama ystävyyden kanssa. Ja ystäviä en oikeastaan kaipaa joten parisuhdettakin ilmeisesti lähinnä ympäristön näennäisen painostuksen vuoksi. Itse kehittelemän tässä iässä kun perhe-elämäkin on koettu ja eletty.

Ehdottomasti siis hyötynyt tästä tiedosta vaikkei se ole muuttanut perusteellisesti elämääni. Ehkä se että tietää vasta keski-iässä on eri asia jos sen saa tietää nuorena. Kai siitä elämänkokemuksesta pitää jotain hyötyä saada.