Oma ratkaisuni on ollut hakeutua auttamisalalle. Ehkä alavalinta oli jonkinlaista kapinaakin kaiken turhantuntuisen keskellä. Silti en sanoisi työn olevan kovinkaan merkittävä osa elämääni. Ehkä kantani johtuu siitä, että olen ollut jonkin aikaa poissa työelämästä ja paluu on osoittautunut haastavaksi - merkityksiä täytyy etsiä muualta. Toisaalta olen hidastempoinen tyyppi, ja tarvitsen mieluisaa ja tarkoituksenmukaisen tuntuista tekemistä jotta toimisin tehokkaasti (ja mielestäni tarpeeksi hyvin). Niin tehokkaasti että pysyisin työpäivän rytmissä mukana.Minulla ei ole enää mitään halua tehdä työtä, jota en koe mielekkääksi
On turhauttavaa, kun en löydä tai saa sitä kiinnostavaa työtä. Joku toinen saattaisi tässä tilanteessa "työn tekemisen ilosta" hakeutua ihan mihin tahansa palkkatyöhön, mutta itseäni ajatus puistattaa juuri epäaitouden takia - en halua töissä joutua esittämään mitään mitä en ole, koska se ei pidemmän päälle ole terveellistä. Kerrotaanhan että jopa burnout uhkaa, jos tekee itselle merkityksettömän tuntuisia työtehtäviä. Ehkä pointti onkin löytää sen jokin työtehtävä jonkin alan sisältä, jossa voi vähintäänkin viihtyä ja jonka puolesta ponnistella. Tässä työllisyystilanteessa usko tosin vaatii aikaa kasvaakseen, ja ehkä opiskelua.Toisekseen en halua enää elää toisten ehdoilla. Ainakin minulle työelämä oli jatkuvaa teeskentelyä, esiintymistä ja pinnistelyä. En minä enää viitsi. Kun töitä ei kumminkaan riitä kaikille, tehkööt töitä ne jotka sitä oikeasti haluavat.
Arvostan niitä jotka ovat kasvattaneet ruokani, rakentaneet asuntoni, pitävät yllä terveellistä ja turvallista ympäristöä ja työskentelevät huonossa asemassa olevien parissa. Yritän olla vertaamatta itseäni esimerkiksi myyntialalla oleviin tuttuihini ja nähdä toiset ja itseni erilaisina persoonallisuuksina, koska muutoin negatiivisuuteni vain kasvaa (kokemusta on). Kasvatuskin ohjaa tosi paljon työhön suhtautumista, itseäni ei ole kannustettu työntekoon ja se vähän harmittaa.