Uusi Introvertti ilmottautuu.

[intro68]

Yksi uusi Pirkanmaalta ilmeisen hiljaiselle palstalle. Erinäisten tapahtumien jälkeen tein MBTI:n ja tuloksena oli ISTJ-T, 92 % introversiolla. Järkytys oli lievä sana, kun testipalautteessa oli kovin tarkasti kuvattu Logistikkoa l. itseäni mm. "ei pukeudu värikkäisiin vaatteisiin", "samanlainen hiustyyli pitkän aikaa" yms. yms.

Oon 50-vuotias mies, kerran naimisissa ollut ja sen jälkeen pitkässä avoliitossakin. Molemmista jo vuosia sitten eronnut. Vaimoni jo tuolloin vajaa parikymmentä vuotta sitten piti minua aspergerina tms. outolintuna, kun paljon vietin aikaa omassa yksinäisyydessäni. Tuolloin enkä edes myöhemminkään osannut sitä yhdistää introvertteyteen.

Työelämän aloitin it-alalla ja lamavuosina useiden yt:den jälkeen kouluttauduin sosiaalialalle. En siis tuolloinaan itseäni ymmärtänyt . Nyt oon siinä mielessä hyvässä työyhteisössä, että meitä ei vuorossa ole kuin 2-4 työntekijää, jolloin vielä tulen juttuun muiden kanssa. Vuoronvaihdot ovat yhtä helvettiä kaaoksen ja muun härdellin keskellä. Usein vetäydynkin tilanteesta tuolloin jonnekin omaan rauhaan. Oikeastaan nyt vasta ymmärrän miksi

Yllätys, yllätys, että harrastukset ovat sellaisia yksin harrastettavia asioita. Koskaan ole mistään joukkulajeista innostunut. Ulkoilua eri muodoissa ja tietokoneen ääressä ihmettelyä siis.

Parisuhdetta sitä kaipaisi jakamaan arkea, mutta nopeastihan nuo suhteet ovat kariutuneet juuri oman ajan tarpeeseen. Ehkä sitä nyt osaisi kertoa tuosta tarpeesta varovaisen selkeästi. Ainakin treffi-ilmossa on useilla sanoilla kerrottu oman ajan tarpeesta yms. introvertteydestä. Toivoa en siis vielä ole menettänyt.

[Nasuttaja]

Minäkin ilmoittaudun. Olen huomannut erakoituvani enemmän, mitä vanhemmaksi tulen (34v atm.)

Olen oikeastaan aina nauttinut omassa rauhassa olemisesta ja hiljaisuudesta. Parisuhteitakaan en ole kokeillut, kun tuntuu ettei minulla ole oikein yhteistä aivokemiaa tai intressejä kenenkään kanssa. Työkavereiden ja vanhojen ystävien kanssa tulee toimeen, koska he tuntevat minut, mutta uusia tuttavuuksia syntyy tosi tahmeasti kun ei vain jaksaisi jutella kenenkään kanssa

Kyllähän sitä välillä miettii, että mitä jää välistä kun vetäytyy kuoreensa, mutta kyllä sitä on tähän mennessä elämää alkanut jo suht hyvin huomaamaan, että kuka on sellainen ihminen jonka kanssa juttelusta voisi syntyä jotakin.

[akj]

Oon ihan 90% introvertti, ja noin 9v olen ollut ilman minkäänlaisia ystävä suhteita. Olen aina ollut hyvä kuuntelia ja otan toisten tunteet huomioon erittäin herkästi.
En koskaan ole seurustullut tai edes pitänyt tyttöä kädestä kiinni.
En vain osaa puhua ihmisille, small talk ei ole se mun juttu.
Aina taukohuoneessa mä liimaan katseeni puhelimeen ettei vaan kukaan alkaisi puhumaan minulle, vaikka oikeasti haluaisin puhua ihmisten kanssa oppia tuntemaan ja jakamaan kokemuksia, en vain uskalla nostaa katsetta ylös päin puhelimesta.
kerran puhelimestani oli akku loppunut kesken päivän joten mun oli pakko olla ilman sitä, oli todella vaikeaa sopeutua siihen tilanteeseen.

Vietän päiväni pääosin töiden jälkeen telkkaria katsoen tai pelaten, mutta lähiaikoita on tullut sellanen riittämättömyyden tunne että kyllä elämässä on pakko olla muutakin kun työ ja telkkari.

Olen miettinyt jos alkaisin tekemään vapaaehtoistyötä ehkä voin olla seurana vanhuksille tai muuta kivaa.
olen siis 21v mies joka haluaisi tavata samankaltaisen tytön joka haluaisi keskustelu kaveria.

Tiedän että kuulostan säälittävältä

Mitä jos lainaan tätä ja kerron iäkseni 38 niin miltä minä kuulostan? Ennen sairastumistani psykoosiin minulla ei ollut mitään ongelmaa itseni kanssa, mutta nyt hoidon jälkeen tunnen elämäni tyhjäksi ja haluaisin olla "tavallinen" eli haluaisin ystäviä, parisuhteen jne.

[EräsKulkija]

Tervehdys, täällä kolmekymppinen nainen Pirkanmaalta. Löysin tämän foorumin jo yli vuosi sitten, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kirjoittaa jotain. On kiva, kun "meikäläisile" on oma palsta, josta voi lukea toisten kokemuksia, harmi vaan että keskustelu ei vaikuta olevan kovin aktiivista. Itse olen vasta muutamia vuosia sitten kyennyt myöntämään itselleni, että olen introvertti, aikaisemmin yritin ehkä esittää jotain muuta. Sitä luulisi, että ihminen olisi jo kolmekymppisenä sinut itsensä kanssa, mutta minä kamppailen edelleen sen ajatuksen kanssa, että pitäisikö yrittää muuttua. Tuntuu, että elämä olisi vaan niin paljon helpompaa jos olisi ekstrovertimpi. Jostain menin vielä lukemaan että omaa persoonallisuutta on mahdollista muuttaa, vaikka aikaisemmin sitä ei ole pidetty mahdollisena. Ei ole tähän nyt mitään lähdettä laittaa, kunhan aikani kuluksi googlettelin tuossa yksi päivä. Tosi vaikeaa se kyllä varmasti on. Tuntuu vaan niin siltä kuin tämä introversio olisi joku "vika" ihmisessä joka pitäisi jotenkin korjata. Tällainen tunne on itselleni syntynyt ihan yhteiskunnan suhtautumisesta ja yleisestä asenneilmapiiristä, miten ekstrovertteja suositaan jne. Äh, on tämä vaikeaa

[*5852*]

Hellou.
Tässä yksi introvertti lisää. Mielenkiintoista lukea muiden kokemuksista ja hyvin paljon pystyn samaistumaan.
En tiedä mitä itsestäni kertoisin... tuppaan muutenkin pitämään asiat itselläni.
Mutta keskusteleminen on asia, jota minunkin olisi hyvä opetella. Moni muu on ollut rohkeasti avoin, joten voin yrittää itsekin.
Olen satakunnan alueelta. Täytän tänä vuonna 25v. Ei ystäviä. Ei perhettä. Jokunen tuttu on, joista kuulee joskus, mutta eivät ole läheisiä. Olen elänyt melkein 20 vuotta pitkäaikaisen masennuksen kanssa. Olen vuoden verran käynyt psykoterapiassa. Minulla on myös yleistynyt ahdistuneisuus häiriö ja dissosiaatiohäiriötä. Mukava pakkaus elämää.
Ja monien testien tulos = INFJ-T
Jos on kysyttävää, tai rupateltavaa julkisesti tai yksityisesti niin olen kuulolla.

[L.N]

Heippa! Mies, kohta 40v.

Olen luultavasti introvertti ja sellaiseksi olen koko ikäni itseni mieltänyt, mutta siten "vaikea" tapaus, ettei tätä päällepäin juurikaan huomaa. Varsinkin vanhemmiten olen oppinut toimimaan ihmisten kanssa paljon paremmin, ja koen olevani introvertti lähinnä ns. sisäisen maailman osalta, en niinkään havaittavan sosiaalisen käytöksen puolesta.

Joudunkin aina tällaisissa tilanteissa miettimään, olenko "tarpeeksi" introvertti ja/tai johtuuko introverttiyden tuntu pelkästään muista, neuroepätyypillisistä ominaisuuksista.

[radent]

Moi, tässä 49-v täysi introvertti... Pitkä parisuhde joka tietenkin johti eroon, 2 lasta, oma omakotitalo jossa on hyvä olla joka toinen viikko yksin, tilaa piisaa harrastaa. Muutama kaveri joihin harvoin pitää yhteyttä, ehkä kerran-pari vuodessa jutellaan tai tavataan. Hyvä työ, rooliin kuuluu paljon kokouksia ja sosialiseeraamista --> väsyttää mutta pystyy vääntämään, ja on opetellut vetämään kylmää osaajan roolia. Lasten harrastuksien kautta sosiaalisia kontakteja, riittävän vähän kerrallaan että on siedettävää. Omina harrastuksina kalastus sekä kontaktitaistelu, ei tarvitse paljoa puhella treenikaverien kanssa kun vaan mättää menemään. Päihteet, tupakka jäi pois vuosia sitten, oman kylän olut kyllä maistuu ja satunnaisesti kalareissulla yhden tähden Jallu. Voisi kai kiteyttää muutamin poikkeuksin, 101 tapaa olla vapaa ja mies jonka ympäriltä tuolit viedään. Muutaman kerran olen kokeillut nettideittailua ja käynytkin treffeillä, todella ahdistavaa eikä ole johtanut mihinkään kun ei jaksa olla suuna päänä ja esittää kokenutta maailmanmiestä. Samanhenkistä seuraa ei tunnu löytyvän, sellaista välillä vähän kaipailisin.

[Introoppi]

Reilu nelikymppinen INTP intromies täällä, naimisissa intovertin kanssa, toimii hyvin. Saatan myös olla lievästi autismikirjolla. Ei mitään diagnoosia tosin.

Lyhyesti: En juuri jaksa muita ihmisiä livenä kuin vaimoa. Siksi on erikoista ja tosi raskastakin, että olen erittäin sosiaalisessa työssä. Korona-aika onkin ollut mulle helpotus, kun ei tartte nähdä juuri ketään paitsi videoyhteyksillä, jotka ne on helpompia, mutta vituttaa silti nekin. Mutta palkka on ihan OK ja pakko se on töitä tehdä, niin leikin ekstroverttien sen mukana minkä osaan.

Tänne tulin ventiloimaan ja hakemaan vertaistukea, kun alkaa olla hermot mennä naapureihin (lapsiperheitä rivarissa). Muutettaisi toki metsään omakotitaloon pois tästä jos olisi varaa.

[diesel]

Tervehdys!

Koin eilen valaistumisen hetken, enkä osaa edes sanoin kuvailla, miten hienoa olla täällä!

Olen ollut koko elämäni sisimmissäni erittäin puhdas introvertti, mutta (kenties) harvinaisen sosiaalinen sellainen. Olen ollut osa isoa kaveriporukkaa, tehnyt myyntityötä, pitänyt puheita ja elänyt suurimman osan aikuisuuttani parisuhteessa. Mutta loppujen lopuksi olen aina nauttinut eniten siitä, että saan olla aivan ypöyksin, vailla mitään ihmiskontaktia. Ajatuskin siitä, että saan viettää viikonlopun täysin vailla suunnitelmia, on kutkuttava.

Muistan viime vuonna todenneeni muutamalle ystävälleni näillä sanoilla: "En tiedä mikä v***u mua vaivaa, kun toisaalta haluan olla parisuhteessa, mutta toisaalta haluan olla vain yksin."

Toissapäivänä otimme (ekstrovertin) puolisoni kanssa rajusti yhteen, kun minulle oli tiedossa pitkästä aikaa "oma viikonloppu", mutta suunnitelmat muuttuivat hieman ja kaksi omaa iltaa muuttuivatkin yhdeksi. Järkytyin siitä keveydestä, jolla puolisoni suunnitelmia muutti, koska tajusin, ettei hänellä ollut pienintäkään hajua siitä, mitä oma aika minulle merkitsee.

Ahdistuin ja toin asian varmasti todella huonosti esiin. Hän tietysti tulkitsi tilanteen niin, että ahdistun nimenomaan hänestä ja hänen läsnäolostaan, vaikka koitin uudelleen ja uudelleen kertoa, ettei kyse ole hänestä vaan puhtaasti minusta, ja siitä että haluan olla yksin. Hän kauhistui, kun sanoin rehellisesti, että joskus haluan nukkua yksin. En todella tiedä, miten sen olisin muuten voinut sanoa, koska näin asia on. Ei siksi, etten häntä rakastaisi tai etten hänen vieressään haluaisi nukkua, vaan siksi, että haluan joskus olla yksin.

En tietenkään halua ekstroverttia puolisoani muuttaa, mutta millä hemmetillä voisin saada hänet ymmärtämään, mitä päässäni oikeasti liikkuu? Hänellä ei aidosti ole lainkaan samanlaisia tuntemuksia.

Noh, aloin sitten ensimmäistä kertaa oikeasti miettiä, mistä tämä tarve olla yksin oikein voisi johtua. Taisin googlettaa sanoilla "tarve olla yksin" ja *boom*: nettihän on pullollaan artikkeleita, jotka olisin voinut itse kirjoittaa. Niillä kaikilla on yhteinen tekijä: introverttius. Tajusin, että sellainen minä olen ja meitä on paljon. Olen normaali. Aivan mahtavaa!

[Misty]

Uusi introvertti ilmoittautuu.
Eli olen 35vuotias nainen, olen aina ollut ujompi kuin kaverini. Jo lapsena tarttin "tukipilarin" uusiin asioihin, ikäänkuin en uskaltanut tehdä asioita yksin... Toisaalta olen myös kärsinyt koulukiusaamisesta.

Olen herkkä stressaamaan, jos sanon tai teen jotain (omasta mielestäni typerää), läksytän itseäni päänsisällä pitkään, menetän yöuneni ja toisinaan myös ruokahaluni. Edellisessä parisuhteessa nautin kun sain omia viikonloppuja olla yksin ilman sitä toista, minulle oli myös vaikeita mieheni sukulaisvierailut.... En tällöin ymmärtänyt miksi.

Nyt uusi suhde, ja sukulaisvierailut ahdistaa entistä enemmän. Koen etten pysty päästää heitä lähelle, väsyn todella paljon ajatuksestakin että pitää lähteä sukuloimaan (ja sitä tapahtuu usein). Mieheni perhe siis hyvin läheinen, vapaa-aikaa viettävät yhdessä.... En ymmärtänyt aiemmin miksi tämä ahdistaa minua niin paljon, kunnes aloin ajattelemaan asiaa. Minussahan hyvin paljon samaa kuin mitä introista sanotaan.

Olen sosiaalisella alalla töissä, ja nautin työstäni. Asiakkaat ovat ihania, ja pärjäön heidän kanssaan. Työkaverit myös. Mutta aina olen kokenut olevani "erilainen", tuntuu että en pysty päästää työkavereitani lähelle, en pysty heille puhumaan rennosti. Vaikea selittää. Töissä minulla se oma työrooli.

Oman työni takia tuntuu niin hassulta että sitten vapaa-ajalla minun mukavampi olla yksin kuin porukassa.

Ja mitä vielä tulee parisuhteeseeni ja sosiaalisuuteeni, olen alkanut miettiä että ehkä olemme mieheni kanssa aivan liian erilaisia. En ole hänelle pystynyt edes kertomaan fiiliksiä. Koen ettei hän ehkä ymmärrä minua... Olemme seurustelleet useamman vuoden, ja koska teen vuorotyötä niin usein olen "päässyt pälkähästä" vain työni takia, koska satun olemaan töissä...