Parisuhteet, perhe-elämä

[Voipukka]

Löysin tämän foorumin jo pari kuukautta sitten, mutta vasta tänään rohkaistuin liittymään. 18/20 introvertti täällä hei.

Olen ollut suhteessa kohta seitsemän vuotta ja kyseessä onkin sitten ainoa suhde koskaan. Erittäin introvertti-ystävällisesti tapasin avomieheni netissä ja olimme etäsuhteessa suunnilleen kuusi vuotta, tavaten vain noin 3-6 kk välein viikon pari kerrallaan - mieheni asui Englannissa. Tämä oli siitä ongelmallista, koska halusin samaan aikaan ottaa kaiken irti tapaamisesta ja kuitenkin olisin kaivannut omaa aikaa. Tästä seurasi todella ikäviä ristiriitaisia tunteita ja omituisia, hämmentäviä tilanteita miehelleni. Olen kuitenkin aina ollut erittäin jääräpäinen eli pysyin suhteessa kaikesta huolimatta, vaikka kärsin välimatkasta ollessamme erossa ja liiasta yhdessäolosta ollessamme yhdessä.

Nyt olemme asuneet yhdessä reilun vuoden, josta osan asuimme mieheni vanhempien luona rahatilanteen takia ja viimeiset puoli vuotta suunnilleen olemme olleet omassa asunnossa. Perisuomalaisena ja introverttinä oli alunalkaenkin vaikea saada miehen englantilaiset vanhemmat ymmärtämään ettei minulla ole mikään hätänä vaikka istuisinkin päivän yksin puuhaillen omiani. Otin kuitenkin jossain vaiheessa tavaksi käydä silloin tällöin juttelemassa muiden kanssa, koska en halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta tai siltä etten pitäisi heistä. Itseasiassa pidän mieheni vanhemmista erittäin paljonkin.

Mieheni on itse extrovertti, mutta ei kuitenkaan äärimmäinen ja joskus taipuvainen jopa ujouteen. Viime aikoina olen alkanut huolestua pikkuhiljaa hänen seurantarpeestaan, sillä itse en ole erityisen seurallinen, vaikka asummekin pienessä kaksiossa missä toista ei juuri pääse karkuun. Itse pääsen kohtuullisen yksityiseen tilaan kuuntelemalla musiikkia kuulokkeilla ja keskittymällä harrastuksiin, vaikka viime aikoina onkin alkanut tehdä mieli olla oikeasti ihan täysin yksin. Veikkaan, että kykyni poistaa häiriötekijät mielestä juontuvat kotoa, jossa oli aina telkkari ja radio päällä, sisaruksia, koiria ja äiti joka puhui jopa yksinään jos ei ollut ketään lähettyvillä. Joskus saatoin lukea kirjaa ulkona rauhassa sulkien kokonaan mielestäni äidin, joka koko ajan hölisi vieressä jotain. Asiasta mainitsemisesta ei ollut mitään hyötyä, eikä hän suuttunut, vaikka en edes kuunnellut.

Naurattaa muuten aina kun ihmiset valittavat, ettei puoliso anna lähteä mihinkään ainakaan ilman sitä toista puoliskoa. Itse olisin onnellisempi jos toinen kävisi enemmän ulkona, että saisin itse olla rauhassa ja toisekseen, ettei tarvitsisi huolehtia siitä, että toinen saa tarpeeksi ihmiskontaktia.

[no life]

Teillä on parisuhteita, perhe-elämää yms. kivoja juttuja. Mitä introvertteja te oikein olette?

Vitsi vitsinä, itse en ole päälle kolmikymppisenä koskaan edes seurustellut oikealla tavalla. Ainakaan viikonlopun tai kahden kännin huuruista jaksoa pidempää. Turha kai silti kuitenkaan vähätellä toisten kokemuksia heidän introverttiudestaan? Mitä minä niistä tiedän.

[Passepartout]

Teillä on parisuhteita, perhe-elämää yms. kivoja juttuja. Mitä introvertteja te oikein olette?

Vitsi vitsinä, itse en ole päälle kolmikymppisenä koskaan edes seurustellut oikealla tavalla. Ainakaan viikonlopun tai kahden kännin huuruista jaksoa pidempää. Turha kai silti kuitenkaan vähätellä toisten kokemuksia heidän introverttiudestaan? Mitä minä niistä tiedän.

No, mä en ole koskaan seurustellut kenenkään muun kuin mieheni kanssa. Olin 25 kun tavattiin enkä ole edes harrastanut seksiä muiden kanssa. Niin että ei se parisuhteen saaminen ainakaan helppoa ole ollut meille muillekaan. Tuolla aikaisemmin taisin todetakin, että toivottavasti mies pysyy mukana kuvioissa elämäni loppuun saakka koska en varmastikaan pystyisi samaan uudestaan. En vieläkään käsitä, mistä sain rohkeutta "hypätä".

Tuli muuten mieleeni kysymys, joka sivuaa ehkä vähän tätä parisuhdeteemaa: harrastattteko, tai voisitteko kuvitella harrastavanne yhden illan juttuja? Minä olen aina suhtautunut ajatukseen todella kielteisesti (siis omalla kohdallani) mitä olen suuresti ihmetellyt koska en mielestäni ole mitenkään erityisen moraalinen. Vasta kun tajusin olevani introvertti ymmärsin miksi ajatus satunnaisesta seksistä on niin vastenmielinen. Siinähän joutuisi olemaan vuorovaikutuksessa jonkun ventovieraan kanssa, hyi sentään.

[Savage]

Tuli muuten mieleeni kysymys, joka sivuaa ehkä vähän tätä parisuhdeteemaa: harrastattteko, tai voisitteko kuvitella harrastavanne yhden illan juttuja? Minä olen aina suhtautunut ajatukseen todella kielteisesti (siis omalla kohdallani) mitä olen suuresti ihmetellyt koska en mielestäni ole mitenkään erityisen moraalinen. Vasta kun tajusin olevani introvertti ymmärsin miksi ajatus satunnaisesta seksistä on niin vastenmielinen. Siinähän joutuisi olemaan vuorovaikutuksessa jonkun ventovieraan kanssa, hyi sentään.

Kyllä voisin..ehkä..voin ainakin kuvitella. Mutta se vaatisi sen ,että vaistoaisin välitöntä "sielunkumppanuutta".
Valitettavasti ne ihmiset on laskettavissa yhdenkäden sormilla, eikä edes tarvitse kaikkia käyttää, jotka ovat aiheuttaneet tuon tunteen tässä menneen neljänkymmenen vuoden aikana. Muuten täysin samaa mieltä kanssasi ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että en edes kaipaa mitään yhdenillan juttuja.

[Kauan]

Turisempa itsekin tänne jotain aatoksia aiheesta ja itsestäni kun olen foorumia jo tovin lukenut. Olen 30v mies enkä ole koskaan ollut minkäänlaisessa parisuhteessa. Ennen asia vaivasi minua suurestikin mutta sosiaalisen tilanteiden pelkoni (ihan "oikean" diagnosoidun sellaisen) takia olin todella pitkään lähes täysin yksin, pelkäsin tuntemattomien ihmisten seuraa ja välttelin sitä miten ikinä vain onnistuin. Olin tietyllä tavalla kateellinen niille muutamille kavereilleni joilla oli tyttöystäviä ja ties mitä seuraa, mutta en olisi voinut kuvitellakkaan itse edes kertovani jollekin ihastuksen kohteelle olevani hänestä kiinnostunut.

Nykyään sos. tilanteiden pelkoni olen saanut hallintaan melko pitkän sisäisen kamppailun jälkeen mutta olen ikäänkuin jäänyt jälkeen kaikessa sosiaalisessa, erityisesti parisuhteisiin liittyvässä, toiminnassa. Tuntuu siltä että vaikka elämänkumppanin löytäisin olisin suuri rasite lähes täydellisellä kokemattomuudellani ihan päivittäisissä asioissa. Introverttiuden takia en myöskään ole edes varma haluaisinko parisuhdetta jossa asuisin toisen henkilön kanssa saman katon alla. Useimmiten nautin valtavasti yksinolosta, mutta toisinaan taas päälle iskee kova yksinäisyys ja masennus. Tällöin olisi mahtavaa jos olisi joku vierellä, mutta toisaalta en tiedä mitä siitä tulisi jos se henkilö olisi siinä koko ajan. On kyllä helpottavaa lukea että muilla samanlainen asetelma tuntuu kuitenkin toimivan.

Itselläni asiaa vaikeuttaa vielä se että introverttiuden takia tykkään harrastuksista joissa harvemmin tapaan uusia ihmisiä, teen etätöitä kotoa joten työkavereita tapaan erittäin harvoin ja en käytä alkoholia ollenkaan joten minkäänsorttiset baarireissut tai vastaavat ei onnistu tai kiinosta. Tuntuu siis äärimmäisen epätodennäköiseltä että koskaan ketään "yhteensopivaa" tapaisin mutta kuitenkin elättelen moisesta toiveita :)

[anuski]

harrastattteko, tai voisitteko kuvitella harrastavanne yhden illan juttuja?

Olen harrastanut. Kerran. Okei, kahden illan juttu Yllätin itseni suuresti, en olis ikinä uskonu että pystysin. Minkäänlaista älyllistä yhteyttä meillä ei oikeastaan ollut, en jaksais sitä ihmistä kauaa sen puolesta katella. Mutta jotain siinä jätkässä oli. En osaa selittää.

Jotenkin en usko, että tuun tekemään näin uudestaan mutta toisaalta mistäpä sitä tietää. Enhän uskonu aiemminkaan

[Mawerick]

http://www.hs.fi/elama/a1413341843803

Saana Välimaa on melko selvästi introvertti.

[Uimis]

Olipas täällä tutun näköisiä tarinoita. Lyhyesti itsestäni sen verran, että olen oikeastaan vasta tässä viime aikoina tajunnut mikä ihme mua on vaivannut koko lyhyen elämäni (olen siis 28vuotta) ja se vaiva on nimeltään Introvertti.

Parisuhteita on elämässä ollut 3-4 kpl (riippuu vähän minkä siihen laskee) ja naimisissakin olin 2,5 vuotta. Kaava on aina suhteellisen sama. Alussa ollaan aivan ihastuneita, nähdään sopivan harvoin, rakastutaan eikä mikään tunnu häiritsevän siinä toisessa osapuolessa. Kunnes.. muutetaan yhteen tai aletaan viettämään aikaa muuten vain liikaa yhdessä, varsinkin kahdestaan. Lyhyesti sanottuna: toisen ihmisen kanssa asuessa tarvisin oman äänieristetyn huoneen johon voisin aina mennä kun haluan ja poistua sieltä silloin kun itse haluan. Ehkä siinä tapauksessa se suhde voisi toimia.

Nykyään en enää edes odota löytäväni sellaista ihmistä jonka kanssa voisin olla lopunelämääni. Eikä se tunnu edes yhtään pahalta. Pikemminkin on erittäin helpottunut ja huojentunut olo kun ei tarvitse miettiä miksi niin monella ystävällä tuntuu olevan hienot parisuhteet, perheet jne. Mä oon onnellinen ihan tälläisenä. Ja nykyään jos tulee jotain juttua naisten kanssa niin kerron suhteellisen ajoissa vähän millainen ihminen olen ja, että todennäköisesti mun kanssa ei pysty mitään pitkää suhdetta rakentamaan.

[Prisca]

Nyt viimein sain aikaiseksi rekisteröityä tänne.
Olen vapaaehtoisesti lapseton yksinasuja nainen. Seurustellut olen useampaankin kertaa eikä erojen syinä ole koskaan ollut introverttiuteni.
Kavereita minulla on myös, mutta tapaan heitä lähinnä viihteellä käydessä, jolloin alkoholia nauttineena olen puheliaampi ja seurallisempi.
Toisin kuin introvertit yleensä minä tykkään käydä keikoilla ja festareilla, enkä koe siellä ahdistusta, koska en ole pakotettu olemaan kenenkään kanssa tekemisissä.
Testistä sain 15/20.
Työyhteisössäni suurin osa on ekstrovertteja ihan testatusti, joten olen aikamoinen outolintu: käyn mielellään yksin kahvilla ja syömässä, saatan poistua taukotilasta kesken "mehevien" juttujen, en yleensä osallistu keskusteluihin paitsi jos minulta kysytään.
Kaipaan rakastumista ja ehkä seurusteluakin, mutta en usko, että enää koskaan muuttaisin yhteen kenenkään kanssa. Toisaalta kyllä pieneltä paikkakunnalta on muutenkin vaikeaa löytää ketään kenestä kiinnostuisin ja joka vielä kiinnostuisi minusta takaisin, joten ei ole pelkoa yhteisasumisesta.

[inneradventures]

Hei kaikki kanssaintrovertit!

Melkein helpotuksen itku tuli, kun luki kirjoituksianne. Vaikka olen jo melkein parikymmentä vuotta tiennyt olevani introvertti (nyt nelikymmpinen nainen), niin vasta viime vuosina on aiheesta ollut enemmän juttua ja olen alkanut päästä pikkuhiljaa sinuiksi oman ominaisuuteni kanssa, vaikka joskus koenkin kateutta sosiaalisempia, helpommin lähestyttäviä ja ystävystyviä ihmisiä kohtaan.

Hymyilyttää myös lukiessani kirjoituksianne; olemme todellakin monisanaisia, lahjakkaita kirjoittajia ja pystymme täydellisesti ilmaisemaan itseämme - näppiksen välityksellä. Olen monesti sanonut, että aivoni alkavat toimia vasta, kun saan kynän käteen tai näppäimistön sormien alle!

Varsinaisesti parisuhteiksi laskettuja suhteita ei ole ollut, n. 4 kpl 1-5 vuoden pituisia on-off -juttuja, joista tosin itse olisin halunnut enemmän, mutta omasta traumaattisesta lapsuudenperheestä johtuen olen tajunnut hakeneeni loppujen lopuksi henkilöä, joka ei edes päästä lähelleen saati halua "oikeaa" parisuhdetta. Luulen, että nuo lapsuuden ja nuoruuden emotinaaliset kokemukset ovat enemmän syitä parisuhteettomuuteen ja suhteiden epäonnistumiseen kuin itse introverttiys.

Olen myös lapseton ja usein miettinyt, etten jaksaisi minussa 27/7 kiinni olevaa ihmistä. Olen kyllä kuullut, että suurimalla osalla oma lapsi sytyttää sellaisen rakkauden, jota ei voinut uskoa olevan olemassa mutta oman tilan, ajan, hiljaisuuden ja eristäytymisen tarve on usein niin suuri, että en todellakaan tiedä miten kestäisin jatkuvaa itsestä riippumatonta ärsyketulvaa, erityisesti äänen muodossa. Suurella osalla meistä introverttejä on varmasti myös erityisherkkyyttä (http://erityisherkat.wix.com/erityisherkat).

Ainoana lapsena koen joskus suurta syyllisyyttä siitä, etten pidä enemmän yhteyttä vanhempiini, erityisesti äitiini, mutta puheluiden aikana itselläni ei vain ole kerrottavaa eikä sanottavaa. En aina jaksa vastata puheluun vaan soitan takaisin sellaisena ajankohtana, joka sopii omaan mielentilaan paremmin.

Sinänsä hullua on se, että moni pitää minua ekstroverttinä, etenkin niissä tilanteissa joihin olen vapaaehtoisesti omasta halustani lähtenyt mukaan. Silloin tunnen oloni turvalliseksi ja puheliaaksikin, olen niiden ihmisten (tuntemattomienkin) kanssa, joiden seuraan olen itse hakeutunut. Mutta auta armias jos olen tilanteessa, johon olen vastentahtoisesti pakotettu mukaan; juttu ei luista ja istun ja tarkkailen mieluummin yksin nurkassa. Tavallaan minulla on oma sisäinen katkaisija, josta voin napsauttaa ekstroverttimäisemmän käytöksen päälle, mutta se loppuu heti kun tilanne on ohi ja huokaan helpotuksesta päästessäni omaan rauhaan.

En vielä ole luopunut toiveesta parisuhteen osalta - lapsentekovuodet alkavat kohta auttamattomasti olla ohi - mutta mitä enemmän aikaa yksin kuluu, sitä hankalampaa on muuttaa joitain tapojaan ja asennoitua siihen, että suhteessa pitäisi molempien (ei vain potentiaalisen miehen ) joustaa. Yhdenillan juttuihin en ole moneen vuoteen lähtenyt, etenkään kun itse en hirveästi juo vaikka ulos lähtisinkin ja tuhannen turvat olevat miehet baarissa eivät hirveästi haluja nostata. Joskus mietin, että tarvitsisin ekstrovertin kumppanin, mutta loppujen lopuksi en todellakaan jaksaisi itsestäni kovin radikaalisti poikkeavaa vireystilaa. Joskus ollessani tilanteessa jossa on todella ekstroverttejä ihmisiä, tunnen säriseväni sisäisesti etenkin päästyäni kotiin omaan rauhaan ja kestää hetken aikaa ennen kuin pääsen taas tasapainoon ja hermosto rauhoittuu.