hienoa, kun satuin huomaamaan tuon kasviksen tekstin sillä ehdin jo ajatella että onko täällä pelkästään nuoria. tämä on itselleni täysin uusi foorumi.
olen 57 v yksin asuva nainen, ei lapsia, ja testin mukaan 90% introvertti.
joku kirjoitti sairastelevan introvertin vaikeuksista saada muut ymmärtämään ettei kaipaa sitä seuraa vaikka kuinka selvästi sen täsmentäisi. siis niin tuttu juttu kuin olla ja voi.
koko aikuisikäni olen viihtynyt yksin ja tuntuu siltä että mitä enemmän ikää tulee myös tämä yksin olemisen tarve voimistuu. harvemmin, oikeastaan en koskaan, kaipaa edes läheisimpieni ystävieni fyysistä paikalla oloa (puhelinkeskustelut riittävät) taikka seuraa puhumattakaan siitä, että tapaisin heidät kaikki yhdellä kertaa.
jos olen sopinut yhden ystävä-tapaamisen vaikkapa minun luonani lounaalla, kestää monta päivää että toivun tämmöisestä ruljanssista.
tapaamiset pyrin järjestämään myös aina jomman kumman kotona, enkä edes muista koska olisin ollut ravintolassa syömässä, kosken kerta kaikkiaan halua olla ihmisvilinässä. tai ei, joskus erittäin harvoin poikkean siiderillä suht rauhallisessa ja viihtyisässä kulmakuppilassa missä ei esim soi musiikki.
harvinaista herkkua muuten. baari, jossa ei musat raikaa.
olen aina kotona. ja täydellisessä hiljaisuudessa. ei siis radiota taustalla, ei musiikkia eikä ainakaan avonaista tv:tä meluamassa. telkkaria en edes omista, mutta katselen kyllä leffoja ja sarjoja paljonkin läppäriltäni.
luonteeltani en ole alkuunkaan ujo, mutta eritoten vieraiden ihmisten tapaaminen ahdistaa valtavasti vaikka omaankin mukiinmenevät sosiaaliset taidot. jotkut syntymäpäivä- taikka muut kutsut ovat silkkaa kärsimystä ja jos suinkin voin kohteliaisuuden nimissä, kieltäydyn kaikesta tuommoisesta. joskus tekosyyn varjolla, joskus sanon suoraan ettei oikein nappaa. tilanteesta ja kutsujasta riippuen.
entä sitten tämä sairauteni ja sen tuomat ilmiöt, kuten ihmiset jotka haluavat auttaa.
suurin osa heistä tarkoittaa pelkkää hyvää, enkä tulevaisuudessa kenties pärjääkään ilman apua.
mutta kun se on sen ajan murhe.
tällä hetkellä sairauteni EI aiheuta ongelmia arjentason askareissa ja olen siis täysin itsenäinen.
mutta sitten on näitä tapauksia jotka eivät kerta kaikkiaan USKO esim sitä, että vaikka olen sairauteni takia pois työelämästä ja päivät pitkät kotioloissa (kuten olin jo työelämässä ollessani) (sillä työni luonne salli ns etä-työn) en siltikään kaipaa "seuraa" taikka "piristystä" tervehdyskäyntien muodossa.
puhelimeni on aina äänettömällä. nyt sairastaessa olen joutunut asettamaan myös ovipuhelimeni "äänettömälle" sillä jos joku näistä intomielisistä tervehtijöistä ei saa minua kiinni, niin jo seistään oven takana: "Päätin tulla moikkaamaan että mitenkäs täällä pärjätään".
olenkin ottanut tavakseni tekstailla soittajille että täällä kaikki ok, sillä en toki halua huolestuttaa ketään.
en tietenkään haluaisi kuulostaa ylimieliseltä enkä missään tapauksessa olemaan epäkohtelias useinmiten siis pelkkää hyvää tarkoittaville ihmisille - mutta oi pojat, he rassaavat ärsytyskenttääni. enkä, muuten, juurikaan puhu näistä tuntemuksistani; siksi(kin) tämmöinen foorumi on todella tarpeellinen.
eli suuri kiitos palstan ylläpitäjille
parisuhteet ovat nekin ongelmaisia. erosin vastikään vuoden pituisesta suhteesta ja olen siitä valtavan surullinen. minä olen se jätetty osapuoli, jos asian nyt näin yksinkertaistaisi.
enivei, kun tutustuimme miehen kanssa keskustelimme tästä muka meitä molempia koskevasta introverttiydestä. mies horisi olevansa samanlainen introvertti kuin minäkin. no eikä ollut
hänen puolelta juhlia ja kutsuja riitti ja piisasi, joihon lähdin mukaan koska olin niin rakastunut, mutta silti ahdistus päällimmäisenä tunteena.
kysymyksessä ei niinkään ollut miehen miellyttäminen - mikä saattaisi ensimmäiseksi tulla mieleen - ei, vaan se että rakastuneena ihmisenä halusin kokea meidät erilaisissa paikoissa. näiden kahden asian ero on oleellinen.
nyt kun jäin yksin, mitä siis suren, huokaisen toisaalta suuresti helpotuksesta - ihanaa, nyt todellakin voin viettää elämäni rauhassa ilman kaikenmoista tohinaa.
okei, nyt taisi tulla pitkä sepustus.
mulla on diagnosoitu joskus nuorempana myös ADD ja sain siihen lääkityksenkin. itse asiassa kyseistä troppia on minulla jälleen reseptillä mutten koe tarvitsevani sitä.
nyt on ihan pakko lopetella, mutta varmasti jatkan taas mieleni purkautumista tänne.
paljon tsemppiä kaikille ja aurinkoista syksyä
