Uusi Introvertti ilmottautuu.

[silenceano]

Moikka.

Olen jo jonkin aikaa lueskellut tätä foorumia ja tunnistan itseni täysin tämän foorumin kirjoituksista. Olen siis 39 vuotias mies jolla on myös aikuisiän Asperger diagnoosi mutta en siitä ole loppuenlopuksi itse kovin varma että olenko assi vai en? Vasta noin 6 vuotta sitten aloin olemaan selvillä tästä introverttiuudesta sitä ennen luulin olevani vaan outo tai välillä hullukin . Sitten kun aloin selvittämään asioita ja kävin myös psykiatrilla ja psykologilla, sieltä tuli Asperger diagnoosi ja sain jonkinlaista selitystä outoudelleni mikä helpotti itseäni hieman, kuitenkin minulta mielestäni puuttuu aika isoja ominaisuuksia joita asseilla yleensä on. Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa jotka olivat aika katastrofaalisia koska en tajunnut että miksi käyttäydyn kuin nyt yleensä introvertti käyttäytyy kun ei saa hetken rauhaa, nykyään onneksi asun yksin ja olen sellaisessa sopivassa suhteessa jossa asutaan eri osoitteissa ja ei tarvii olla koko ajan kuin paita ja perse yhdessä. Lapsena oman äitini kertoman mukaan viihdyin yksikseni pitkiä aikoja omissa touhuissa, kavereita oli vähän ja yleensä vain yksi kerrallaan, myöhemmällä iällä olinkin helposti kavereiden vietävissä koska olin liian kiltti. Ei kai tässä vaiheessa muuta.

[Karikkorapu]

Tervetuloa! Meitä on täällä muitakin, kuten olet varmaan jo huomannut.

[joel88]

Ja sopivan ketjun jatkoksi....

Moi kaikille! Täällä sivustolle uusi introvertti ilmoittautuu ja liittyy rauhalliseen joukkoon.

[pelletti]

Moi. 41-vuotias introvertti tässä vaan hei. Kärvistellyt tämän introverttiyteni kanssa siitä lähtien, kun työelämään päässyt. Päivän kauheimpia hetkiä ovat yhteislounaat työkavereiden kanssa sekä ne kahvitauot.

Kerrassaan raivostuttava ja ärsyttävä luonteenpiirre: siinä sitä sitten nökötetään ruokapöydässä tuppisuuna, kun muut puhua pälpättävät. Haluaisin kyllä osallistua, mutta kun jään aina miettimään liian kauaa puhumisiani. On minulle myös annettu ADD-diagnoosi; tosin, ihan varma en ole, onko kyse siitä vai ainoastaan tästä sisäänpäin kääntyneestä luonteenlaadustani. Voi olla, että on molempia. Ja vuosikymmenien saatossa on sitten kehittynyt aika paha sosiaalisten tilanteiden pelko/fobia yllä mainituista syistä. Blah.

[Petra]

Sisäänpäin kääntyminen on tosi kökkö kuvaus meikäläisistä. Mielestäni. Tarkoitan siis miksi ihmeessä meitä sillä tavoin kuvataan. Ikään kuin itsensä tutkiskelu, omien tunteiden jne etusijalla pitäminen olisi jotenkin vinoutuma. Voi jee! Minä näen meikäläiset lähes filosofisointiin taipuvaisina joukkona joka vain ei saa samaa arvostusta. Sen sijaan ollaan kummajaisia joita pitää ohjata ihmisten ilmoille.

Olen kai liian sinut nykyisin itseni kanssa ja näen vain mahdollisuuksia ja säälin ekstroverttejä niiden tavalla käsitellä asioita. Paljon melua ja ihan tyhjästä. Sitähän se small talk minulle on... heh.

[joel88]

Olen kai liian sinut nykyisin itseni kanssa ja näen vain mahdollisuuksia ja säälin ekstroverttejä niiden tavalla käsitellä asioita. Paljon melua ja ihan tyhjästä. Sitähän se small talk minulle on... heh.

Voisin allekirjoittaa tämän.
Lisään vielä, että mitä vanhemmaksi tässä tulee, sitä eristäytyneemmäksi muusta maailmasta koen itseni. Taitaa vanhuuden päivistä tulla aika hiljaisia... Täytyy edes vähän välillä yrittää sosiaalista kanssakäymistä pitääkseen ihmissuhteet kunnossa. Ns. sosiaalinen investointi tulevaan.

[Petra]

Ai vanhuudesta yksinäinen.... toiveajattelua kokemukseni perusteella. En siis koe itseäni vanhaksi mutta työskentelen vanhustyössä. On kai niitä onnekkaita jotka löytyvät kuolleena kotoa (mustaa huumoria ja sarkasmia)... mutta jos sairastut ja joku huolestuu sinusta eikä sen tarvitse olla omainenkaan on kotihoito kimpussasi ja voit joutua päivätoimintaa ettet raukkaparka vain erakoidu ja kärsi yksinäisyydestä.

Olen oikeasti huolissani siitä että valtaosa hoitajista on ekstroverttejä tai heitä myötäileviä mikä tarkoittaa sitä ettei introverttiyttä tai erityisherkkyyttä tunnisteta vaan jos nuorempiakin pidetään ihan outoina niin vanhuksissa samat piirteet ovat kitkettäviä asioita. Ei muuta kuin jaksolle ja taksi pihaan viikottain edes päivätoimintaan viemään.

Minä kärsin kun joudun menemään muistisairaan kotiin, jonne itse asiakas ei ketään haluaisi. Mutta on kai niitä muitakin joissa mieluummin halutaan olla kotona omin voimin kuin vaihtuvan hoitajakaartin avulla kokea oma koti vain hoitajan työpaikaksi.

Jaaha, tämä ei kuulunut esittelyyn... anteeksi siitä. Sponttaani reaktio taas.

[mindeliini]

hei täällä myös uusi ilmoittautuu, olipa kiva kun löysin tämän ryhmän ja Petra kovin tiedän, mitä ajattelet. Itsekin vanhustyön parissa vaikka en ole semmoinen sosiaalinen jokapaikan kaikki käy tyyppinen ihminen ollenkaan. Joskus ajattelin, että olenko vain niin tyhmä, mutta loppujen lopuksi se taitaa olla päinvastoin, ensin ajattelee ja harkitsee, ennenkuin mihinkään ryhtyy. Sehän on vaan voimavara. En ole ennen kokenut olevani yksinäinen, mutta nyt kun aloitin opiskelut tässä vielä vanhuusiällä, 46v. ja asun viikot toisella paikkakunnalla, kummasti kaipaakin ystävää, jonka kanssa voisi käydä lenkillä tai kahvilla tai leffassa. Ihan uusi tunne.

[sivussa]

Täällä yksi lisää. Nykyään suositaan sosiaalisia ihmisiä, hiljaisemmat sivulla olevat, ovat outoja. Olen myös jonkin verran ujo, ominaisuus joka ei helpota yhteiskunnassa, jossa on oltava koko ajan esillä ja sosiaalinen. Toisaalta en halua olla isoissa ihmismassoissa, mutta kaipaan sosiaalisuutta tiettyyn rajaan asti, mieluiten todella pienessä ryhmässä tai kahden kesken. Viihdyn hyvin itsekseni, eikä minulle ole ongelma odottaa bussia tekemättä mitään, en tylsisty. Toisaalta en myöskään halua olla itsekseni montaa päivää putkeen. Tarvitsen aikaa asioiden pohtimiseen, koska ne täytyy pohtia mmonelta eri kantilta ja vastaus pitäisi myös pohtia niin, että se olisi kaiken kattava. Kun mielessä pyörii paljon asioita jo muutenkin, niin siihen kun tulee nopeasti pari uutta asiaa, alkaa mieli täyttyä jo liiaksi. Oikeastaan viimeisen vuoden aikana olen hyväksynyt sen mikä olen, yltiösosiaalista ihmistä minusta ei voi tehdä. Kummallinen ristitiita, en halua olla ihmisten parissa mutta, kuitenkin haluan olla.

[Nipsu]

Ja täälläkin yksi lisää. Minulla "tyyppinä" INFJ-T. Paljon tuo on elämän varrella ottanut, mutta paljon se on antanutkin. Olen hyvinkin sinut itseni kanssa nykyään, enkä näe tarvetta itseäni muuksi muuttaa. Kokemus on karvaasti opettanut, että se ei ole edes mahdollista.

Työelämässä on aina ollut vaikeaa, en ole löytänyt sitä omaa juttua. Pitkästyn ja turhaudun hyvin nopeasti. Väkisin olen yrittänyt puskea päivästä toiseen (koska muutkin vaan jaksaa ja pystyy), kiitoksena tästä 2 x burnout.

Parisuhdeasiat on toinen konkelo. Ei ne vaan tahdo lähteä toimimaan, kun ei sitä henkistä yhteyttä ja samankaltaisia arvoja löydy.

Minun pelastus on ollut aina ja on edelleenkin nippu harrastuksia, jotka pitävät sen verran kiireisenä, että ei niin kovin edes ehdi tuollaisia "joutavia" miettimään.