Introvertit, oletteko koskaan tunteneet olevanne erilaisia?

[Petra]

Toivonkin että kirjoituksillani saisin hyväksyntää edes rahtusen hyväksyntää kaltaisilleni sosiaalisille mutta niin helposti ahdistuville/ärsyyntyville mikä kaikki johtuu omasta mielestäni täysin toisten ihmisten arvomaailmojen erilaisuudelle ja erityisesti pinnalisuudeksi tuomitsemilleni piirteille.

Hyväksyntää sille mitä olen - miksi olen tullut tällaisessa maailmassa. Että voi olla sitä mieltä ettei ole itsekäs vaikka haluaa harvoin toisten seuraa. Haluaa parisuhteen mutta myös oman elämän. Tehdä työnsä täydellisyyttä hipoen lähes aina odottaen kollegoilta samaa.

Irrottautua asioista joiden tuntee vain muuttuvan ennen pitkään (kohdallani siis nopeasti) velvollisuuksiksi. Esim. joulukortit ja pihalla tuntemattomien ihmisten (naapureiden) tervehtiminen kohdatessa....

Kaikkea pitääkin miettiä tarkoin ennen kuin saa aikaan lumipalloefektin. Kutsu kerran vieraaksi ja olet niin niin nalkissa jatkossakin.

Enkä tälläkään kertaa tarkoita että pitäisi ihmisille olla töykeä mutta pitäisi ymmärtää jättää rauhaan. Useimmiten.

[Skitsoidi]

En tunne itseäni erilaiseksi vaan olen erilainen . Jotkut ihmiset sen joskus huomaavatkin , muutama tähän mennessä , ja ovat ilahtuneita huomiostaan.

[maaku]

En tiennyt olevani erilainen ennen kuin menin esikouluun ja kouluun. Siellä tietysti erilaisena joutui heti silmätikuksi ja kiusatuksi ja näin ollen erilaisuuden tunne vielä vahvistui. Kiusaamista jatkui koko ala- ja yläasteen ajan ja ikävä kyllä se vaikutti itsetuntooni pitkään, tuntuu että vasta viime vuosina oon saanut ns. paketin kasaan ja alkanut arvostaa itseäni. Välillä tulee vieläkin niitä "mitähän tuokin minusta ajattelee" -oloja mutta sitten muistan, ettei sillä ole oikeastaan mitään merkitystä. Nyt tuntuu, että olen muuttunut tavallisemmaksi ja se on oikeastaan ihan mukavaa. Tai sitten oon vaan oikeasti lakannut piittaamasta toisten ihmisten mielipiteistä...

Sukulaisten kesken sen sijaan oon aina kokenut olevani jotenkin ulkopuolinen. En osaa keskustella heidän kanssaan mitään ja he pitävät minua todennäköisesti joko ylimielisenä tai sosiaalisesti jotenkin vajaana. Kerrankin mieheni isotäti töksäytti minulle "Sinä se et tosiaankaan paljoa puhu" ja vielä myöhemmin samassa keskustelussa "Etkö sinä oikeasti sano mitään?". No miksi pitäisi puhua jos ei ole mitään sanottavaa? En myöskään missään tekemisissä serkkujeni kanssa enkä juuri näe heitä muualla kuin jossain pakollisissa sukujuhlissa. Toisaalta se ei haittaa minua, koska he ovat muutenkin ihan erilaisia ihmisiä kuin minä eikä meillä ole oikein mitään yhteistä. Jotenkin vaan tuntuu, että kaikki muut sukulaiset osaa olla sellaisessa ihmeellisessä "sukulaisuuskuplassa", johon minulla ei ole mitään asiaa. Toisaalta en kyllä ees tiedä kaipaanko siihen kuplaan, en taida enää välittää niidenkään ihmisten mielipiteistä.

Eniten ärsyttää, kun mulla on tietyistä syistä etäisemmät välit vanhempiini ja tuntuu, että yksi tätini arvostelee minua jotenkin kiittämättömäksi tämän takia, vaikka siitä ei ole lainkaan kyse.

[mystik]

Kyllä, varmaan jostain ala/yläasteelta lähtien. Minulla oli yleensä vaan muutama hyvä kaveri, en viihtynyt ikinä porukoissa. Ensimmäinen ja ainoa seurustelusuhteeni alkoi 19-vuotiaana (tuuria mukana siinäkin). Olen monesti miettinyt, harmitellutkin, miksi olen tälläinen, tosi saamaton ja arka tutustumaan uusiin ihmisiin. Ulkopuoliseltakin välillä on tuntunut, mutta se ei aina ole ollut paha tunne. Itsetuntoa on tullut reippaasti lisää tässä viimeisen parin vuoden aikana, kun on vähän oppinut ymmärtämään ja tuntemaan itseä.

Mitä tulee sosiaalisiin tilanteisiin, jättäydyn yleensä keskustelun ulkopuolelle, ainakin jos on yhtään enemmän ihmisiä paikalla. Yleensä aiheet ei kiinnosta sen vertaa, että jaksaisi puhua. Olen kokenut monia vaivaannuttavia hetkiä, kun ei ole mitään sanottavaa. On äänen ihmetelty osaanko edes puhua. Onneksi sukulaisia ei tarvitse juurikaan nähdä.

Ikäisilläni on varmaan tapana käydä baareissa, itse olen käynyt viimeisen parin vuoden aikana yhden käden sormilla laskettavan määrän. Ei vaan kiinnosta ne humalaiset ihmiset, alkoholi ei ole koskaan antanut minulle mitään muuta kuin pahan olon.

Tulipahan kirjoitettua sekavaa tekstiä, ajatuksia on niin paljon päässä, että tuli kirjoiteltua vain muutamia päällimmäisiä ajatuksia. Ehkä joku toinen kerta lisää.

[dIPPEr]

Olen myös pitänyt itseäni jotenkin epäsosiaalisena pöhelönä. Minulle tuo small talk tuottaa kanssa tuskaa. Välillä nolottaa niin, että haluaisi vajota maan rakoon. Muutenkin tuo täällä mainittu extrojen mölyäminen on sielua raastavaa. Varsinkin jos joutuu kuuntelemaan saman kalajutun useampaan kertaan. Eikö ihmisillä ole muuta tekemistä kuin tuoda esille omia tekemisiään.

Omaksi selviytymiskeinokseni on muovautunut vuosien saatossa vahva itseironia. Koen, että minulla on valmiudet hyvinkin syvällisiin keskusteluihin, mutta sanat vaan muuttuvat oudoksi töksäytykseksi matkalla puhekeskuksesta suuhun. Aivan kuin olisin joku Uuno-Aapeli, joka on asunut koko ikänsä yksin mummon mökissä keskellä lapin erämaata. Tämä siis odottamattomissa tilanteissa ja puolituttujen & tuntemattomien kanssa. Hyvien kavereiden kanssa olen “ihan normaali”, ehkä jopa puheliaskin. Tietysti riippuu montako ihmistä kerralla on paikalla. Se on mielestäni jännä ilmiö, miten sitä muuttuu suuremmassa porukassa aivan näkymättömäksi mykäksi vaikka kuinka hyvin tuntisi kaikki ennestään. Olen siis 37v mies ja ikä/elämänkokemus on tuonut sen verran itseluottamusta, etten aivan säikky kuitenkaan ole enää.

Erään kerran tässä taannoin etsiskelin itseäni ja vaeltelin kaupungilla. Päätin jostain ihmeen mielijohteesta kokeilla yksin baariin menoa. Päivä oli siis maanantai ja kello 12. yöllä ja minä aivan selvinpäin. Yksin baarissa-ajatus on ollut aina minulle suuri kauhistus. Toisaalta voi joutua juttelemaan yhtäkkisesti tuntemattomille mutta toisaalta voi näyttää typerältä istuskellessaan yksin nurkissa. Ei voi kuin epäonnistua. Pakotin itseni kuitenkin ovesta sisään erään juottolan kohdalla ja ensimmäiseen pöytään oven viereen tuopin kanssa istumaan. Oven vierestähän pääsee nopeasti karkuun jos ahdistus käy ylivoimaiseksi . Hetken aikaa siinä oltuani viereeni istui ihan fiksun oloinen tyyppi joka alkoi juttelemaan. Hän jutteli niitä näitä ja vastailin lyhyesti. Lähinnä kuuntelin hänen mielipiteitään pakolaispolitiikasta, persuista jne. Välillä nyökkäilin. Lopulta hän kysyi miksi olin yksin baarissa maanantai yönä. Terästäydyin, ajattelin voivani kääntää keskustelun vihdoin johonkin syvällisempään.

Ajattelin kuinka voisin kertoa tekeväni empiiristä tutkimusta omasta käytöksestäni, Itseni ylittämisestä, kuinka olin päättänyt kokeilla miltä tuntuu elää hetkessä. Tästä voisin jatkaa pohdinnoilla miksi ihminen yleensäkään on missään, missä minun hänen mielestään pitäisi olla ja miksi asioihin pitää aina olla syy. Lopulta sain soperrettua kuitenkin vain: “koska pystyn”.

Kaveri mulkaisi minua silmiään pyöräytellen ja naurahti vaivaantuneena. Otti vastaukseni ilmeisesti pelkkänä v*ttuiluna. Onneksi ei sentään suuttunut. Ei käynnistynyt keskusteluni ei. Lopun illan sain kuunnella hänen elämäntarinansa välillä nyökkäillen. Muuten kokemus oli mielestäni positiivinen, sainhan ylitettyä itseni.

[Maria]

näitä juttuja täällä lukiessa tuntuu kuin joku olisi kirjoittanut minusta. Lohduttavaa tietää, että meitä on tässä maailmassa paljon. Olen aina tuntenut olevani niin erilainen kuin kaikki muut enkä oikein kunnolla ole ikinä tuntenut kuuluvani mihinkään. Nuorempana kuvittelin vain olevani ujo, kömpelö ja yleisesti vaan sellainen ihminen, kenelle ei löydy sitä omaa paikkaa tässä maailmassa. Olen aina kuullut, että oletpa sinä ujo ja hiljainen tuo vaan itseäsi enemmän esiin ja puhu enemmän.. samaa koulussa ja nyt työelämässä. Ihmiset kun ei vaan ymmärrä, että kaikilla ei ole tarvetta tuoda itseään ja asioitaan koko ajan esille ja voi olla aivan yhtä onnellinen introverttinä kuin extroverttinä.

Eläimet ovat aina olleet minulle melkein tärkeämpiä kuin ihmiset. Omat koirat ovat olleet aina tärkeintä tässä maailmassa, mitä muiden ihmisten on välillä vaikea ymmärtää. Vietän illan mieluummin koiran kanssa kotona kun esim. Kaupungilla kahvitellessa.

Oikeastaan vasta viime vuosina olen hyväksynyt itseni ja antanut itseni olla sellainen kuin olen enkä väkisin yritä muuttaa itseäni sopimaan siihen muottiin, mitä nykyään maailma vaatii. Monia ihmisiä on poistunut elämästä, koska he eivät vaan ymmärrä. Ne ihmiset ketkä ovat jääneet oikeasti ymmärtävät, että se etten ole niin kauhean usein yhteydessä on ihan ok.

[Jare]

Kai mä nuorempana joskus kymmenisen vuotta sitten pidin itseäni erilaisena kuin muut. Nykyään en samalla tavalla. Tiedän olevani erilainen, mutta kun maailmassa kuitenkin on hyvin erilaisia ihmisiä hyvin paljon, niin vaikeaa olisi jotain stereotyyppistä normaalia ihmistä löytää, joten en hirveästi stressaa asiasta. Kyse on vain siitä, keitä kohtaa ja minkälaisia ihmisiä kuuluu omaan tuttavapiiriin. Muita introvetteja harvemmin löytää.

Introverttiutta enemmän koin nuorempana erilaisuutta siitä että tykkään jätkistä, kun taas tämä yksin viihtymisen puoli oli minulle selkeämpi juttu jo pienestä lapsesta saakka, eikä muutenkaan ihan sellainen julkisuudessa paljon parjattu asia. Jätkistä tykkäämisen huomasin sitten murrosiässä kun oli jo ennestään yhteiskunnasta tullut selväksi, että se ei ole kaikkien mielestä hyväksyttyä. Toki introverttiuskin on väheksyttyä ja ei toivottua, mutta siitä ei ole taidettu hirveästi lehtien otsikoissa revitellä. "Kirkon työntekijä paljastui introvertiksi!" ei välttämättä olisi erityisen kiinnostava otsikko . Varmasti erilaisissa sosiaalisissa piireissä käytännön elämässä introverttiutta kuitenkin saatetaan pitää negatiivisena asiana, vaikkei siitä hirveästi meuhkatakaan.

Introvertti-termin löytäminen ei siis sinänsä tuonut omaan identiteettiini hirveästi uutta, koska tiesin jo, millainen olen, mutta uutta oli se että löytyi termi jonka avulla löytää muita samanlaisia. Tai siis... löytää yhtä helposti kuin introvertti on löydettävissä . Moni introverttihan pysyy omassa kolosessaan eikä juuri ole uusien ihmisten löydettävissä . Netin foorumeilla ehkä kirjoittelee, mutta se kertoo vasta että muita on olemassa, mutta ei niinkään tunnu ainakaan minusta todelliselta ihmiskontaktilta.

Eli onhan meitä samanlaisia, mutta me vain emme juuri kohtaa toisiamme. (Nyt ihmiskontaktia kaipaava puoli minusta jäi pohtimaan, olisiko tuohon sittenkin kuulunut surunaama...)

[thehorselover]

Tuntenut olevani erillainen? Melkein koko ajan!

[Artyom]

Minulla on aivan samanlaisia kokemuksia kuin muillakin teillä kirjoittaneilla. Eräs tuttavani kertoi vasta, että tavatessaan minut ensimmäisen kerran ajatteli minun olevan ylimielinen. En ole saanut tätä kommenttia pois mielestäni, koska se piirre on täysin luonteeni vastainen. Minulle oli uutta, että ujous ja varautuneisuus voidaan ymmärtää tälläkin tavalla.
En pysty puhumaan uusissa tilanteissa varsinkaan useamman ihmisen porukassa yhtään mitään. Olen aloittanut opiskelun tänä syksynä ja siellä tietenkin oletetaan, että heti hankkii uusia ystäviä. Kaippa olen sitten ylimielinen, kun viihdyn omassa seurassani paremmin kuin, että jauhan small talkkia tuntemattomien ihmisten kanssa välitunneilla. Tunneilla oletetaan, että kommentoi opetusta. Ihmiset pitävät vapaaehtoisesti viiden minuutin puhevuoroja omista kokemuksistaan. Välillä kommentointi yltyy huutokuoroksi. Kyllä, koen olevani huonompi ja erilainen kuin ne muut sosiaaliset olennot, jotka uskaltavat kertoa mielipiteensä ääneen. Ilmaisen itseäni paremmin kirjoittamalla, mutta tämähän on jotenkin epänormaalia, kun en halua huutaa mielipiteitäni kaikille tunnilla.
Kuulostan katkeralta, mutta elämme ekstroverttien maailmassa.

[Vieras]

Musta on aina tuntunut, että mussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla muihin verrattuna. Ihan kun mun ja muun ihmiskunnan välissä olis sellanen kanjoni, minkä yli mä en vaan pääse ja en haluakaan. Välillä sitä kattelee tän maailman menoa ja miettii miten ihmiset vaan kuluttaa tätä plaaneettaa surutta loppuun ja tappaa eläimiä ja kasveja sukupuuttoon.
Mä olen vasta viime aikoina tajunnu, että olen introvertti. Mä olen aina kovasti koittanut sopeutua tähän ekstroverttien maailmaan, mutta osittaen johtuen mun työstäni hoitoalalla, mä en enään vaan jaksa teeskennellä. Mun työ on uuvuttanut mut ihan totaalisesti ja nyt on alanvaihto edessä, tähtäimessä olis yliopistoon lukemaan englantia ja sit ehkä johonkin käännöstöihin.
Helpottavaa on ollu tajuta, et mussa ei oo mitään vikaa ja mä en oo ainoa tällänen ''sosiaalisesti rajoittunut'', niin kuin eräs ihana kollegani mua kuvaili.