Introvertti parisuhteessa

[Petra]

Myötätuntoni sinulle, Fairedtale. Kaikilla mittapuilla sinulla on asiat niin hyvin kuin olla voi. Ja sitten oletkin introvertti....

Joskus tuntuu ettei meille vaan mikään riitä. Pitäisi saada päättää milloin ei jaksa ja milloin olisi energiapiikki seuraelämään, joskin sekin piikki loppuu lyhyeen.

Minulle ei riittäisi tuollainen tunnin oma aika mihinkään. Siihen keksisin niin paljon odotuksia etten kykenisi ikinä niitä saavuttamaan. Aika pitäisi olla toistuvaa ja aluksi pitkäaikaisempaakin, jotta se auttaisi. Mutta mitenkäs sitä järjestää tilanteessasi, ei juuri mitenkään.

Ja ymmärrän täysin tuon pakenemisen tv-sarjoihin. Aivoja nollaan töiden jälkeen samalla tavalla kuin parin kuukauden työttömän aikani myös. Netflix on salarakkaani ja dvd-boxit sitten kun kaikki kriiterini täyttävät murhamysteerit on ratkaistu.

Muistan joskus lukeneeni että ihminen ei ymmärrä olevansa onnellinen ellei tietoisesti sitä ajattele toistuvasti. Mieti että olen onnellinen ainakin juuri nyt.

Voisikohan sitä käyttää yksinolemiseenkin. Näyttää itselleen että olen yksin nyt vaikka vain roskia viemässä jätekatokseen. Voi unohtaa hakea postin ja laittaa auton lämmitykseen, lumenluonnin ja hiekoituksen ja kaiken ja palata sitten korjailemaan homma kerrallaan sopivissa väleissä ja nauttia - jos ei nyt lumenluonnista niin siitä kun hengästyneenä ihailee kolattua pihaa.

Yksi keino voisi olla herääminen ennen perhettä, valvominen toisten jo nukuttua. Muistan että tein niin vielä perhe-elämää viettäessäni. En halunnut herätä mieheni kanssa samaan aikaan vaan nousin ylös että sain kaikessa rauhassa ilman vuoropuheita juoda kahvini. Mielellään vielä lähdin heti peräään koirien kanssa metsälenkillekin.

Ristikot ja sudokut ja lukeminen... näennäinen lukeminen, musiikinkuuntelu korvanapeilla... siis voisi olla kuuntelevinaan.

Tarkoitukseni ei ole siis vedättää perhettä vaan ideoin tapoja joilla olla näennäisesti läsnä mutta takuuvarmasti poissa.

[fairedtale]

Kiitokset myötätunnosta Petra Meillä yleensä mies valvoo illat sekä arkena että viikonloppuisin joten tuo pidempään valvominen ei valitettavasti auta. Työaamuisin taas lähinnä keskityn siihen että saan juotua kahvit ja laitettua itseni ihmisen näköiseksi ja sitten alkaakin lasten herättely pukeminen yms. häslinki joten aamut ei tuo sellaista rauhaa itselleni mitä tarvitsen.

Olen läpikäynyt myös masennnuksen joka viimeisen puolentoista vuoden aikana on kolkutellut taas ovea. Ei niin pahana kuin aikaisemmin mutta niin että se vie vielä lisää niitä voimia mitkä jo pelkästään introverttina olevalla on helposti hukassa. Mietiskelinkin nyt viikonloppua että varmasti osasyy tuonkin masennuksen puhkeamiseen on ollut siinä että en ole saanut viimeisen kymmenen vuoden aikana ladata akkujani niin paljon kuin olisin tarvinnut. En ole saanut sitä tärkeää omaa aikaa kun olisin halunnut. Toisaalta en silloin ole tiennyt olevani introvertti enkä ole osannut vaatia sitä omaa aikaa jaksamista varten.

Tämä on toisaalta oikein ihana asia että nyt tiedän kuka oikeasti olen ja mitä tarvitsen. Perhe-elämän keskellä tämä vaan vaatii nyt uusia toimintatapoja jotta pärjään jatkossakin

Olen tosiaan nyt pyhittänyt itselleni vähintään sen tunnin päivässä ja töissä olen käyttänyt kuulokkeita ja kuunnellut musiikkia puhelimesta niinä päivinä kun olen rasittunut. Pitää vaan koittaa kehitellä vielä jotain muuta tämän lisäksi jotta pärjään.

[Petra]

Kyllä yksin asuessakin näyttää tämä elämä olevan yhtä tasapainoilua. Mutta pelastushan tämä on kohdallani. Uusi työ verottaa voimia, pakkaset ja temppuilevat autot. Kaiketi luonteeseeni liittyvää ettei tarvita perhe-elämää niin sitten muut haasteet ylimitoitetaan. Joskin kun eivät ole ihmisiä niin ei ole syyllinen olo jos unohtaa murehtia käynnistyykö se auto aamuisin vai ei.

Kyllähän sitä olemme jo sillä lailla niskan päällä kun tiedämme mistä kenkä puristaa. Eli mikä meitä vaivaa. Sekin on jo paljon, vaikkei riitäkään kovin paljoon.

[mystik]

Löysin foorumin ja koko käsitteen introvertti tuossa pari kuukautta sitten, hetki sen jälkeen kun erosin pari vuotta kestäneestä suhteesta. Olen lueskellut foorumia ja ajattelin nyt jakaa oman (tosin ainoan) kokemukseni parisuhteesta, pystyn sen verran paljon samaistumaan muihin täällä.

Itse olen 21, mies, introvertti, tyttöystävä oli voimakas ekstrovertti. Tutustuttiin tietysti hänen aloitteestaan, eihän minusta ole tutustumaan vieraisiin ihmisiin. Hän halusi viettää paljon aikaa yhdessä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että tarvitsen enemmän omaa aikaa, yksinoloa. Yritin sitten järkkäillä itselleni aikaa omissa harrastuksissa ja töissä. Ei sekään pidemmän päälle auttanut. Hän ei yleensä tykännyt, kun menin tekemään omia juttuja ja podin sitten huonoa omaatuntoa siitäkin, enkä osannut rentoutua. Jossain vaiheessa tilanne meni siihen, että olin tosi ahdistunut. Etsin silloin googlesta tietoa ja olisin voinut diagnosoida itselleni masennuksen ja skitsoidin persoonan, kaikki kriteerit täyttyivät. Oma keho alkoi reagoida tilanteeseen jo niin rajusti, että jotain oli tehtävä.

Yritin sitten selittää, että tarvitsen vaan omaa aikaa, en tiedä miksi, mutta tarvitsen. Hän ei ymmärtänyt miksi jonkun täytyy saada olla yksin. Todettiin sitten lopulta, että molemmille parempi jos erotaan. Olihan se valtava helpotuksen ja vapauden tunne itselleni. Siihen päälle kun löysin vielä kohtalotovereita täältä, tajusin, että en olekaan niin epänormaali. Että ihminen saa viihtyä yksinkin. Erosta on aikaa nyt noin kolmisen kuukautta, olo on jo aika normaali. Jonkin aikaa on ollut vielä mielialan vaihtelua ym. (voi tosin liittyä muuhunkin), mutta alkaa tuntua jo siltä, että elämä on palautunut normaaliksi.

Täällä monet tuntuvat olevan samassa tilanteessa, kun minä olin. Ymmärrän toki, että voi olla paljon vaikeampaa irrottautua pitkästä suhteesta, jossa on mahdollisesti lapsia, mutta itselläni se oli ainoa keino päästä pois siitä ahdistuksesta. Sellainen keinotekoinen järjestetty aika, tunti tai kaksi ei ainakaan omalla kohdallani toimi. Se vaatii ikään kuin sen tunteen tai tiedon, että aina on mahdollisuus omaan aikaan. Aikataulutettu elämä vaan lisää stressiä.
En kuitenkaan kadu mitään. Olen onnellinen, että nyt minulla on kokemusta parisuhteesta, eikä myöhemmin tarvitse harmitella miksi en löydä ketään. Tai herätä tähän ahdistukseen keskeltä lapsiperheen arkea. Jatkossa osaan olla paljon varovaisempi.

[Paha-Bob]

Niinpä, olen täs aloittamas uutta parisuhdetta näin introna. Ei olla montaa kertaa tapailtu, mut vaikuttaa ekstrovertilta. Puheliaampi, ja yhtmittaa jotain ohjelmaa sen viikoissa. Ei oo tullut mieleen soittaa, kun ei tiedä onko taas joku meno hänellä meneillään. Välillä tuntee olevansa tavallaan ala-arvoinen, kun hän nopeasti keksii kaikki menot.
No anyway, eihän täs montaa kertaa oo tapailtu viel, et en tunne vielä.

Onko tuttua?

Itselläni on saman kaltainen tilanne tällä hetkellä. Olen tapaillut ekstroverttia tyttöä tammikuun lopusta asti. Näin keväällä toinen tuntuu olevan jatkuvasti viikonloppuisin menossa ja itsestäni tuntuu pahalta viestitellä toisen kanssa, kun toinen vastailee välillä miten sattuu. Tuntuu juuri siltä, että häiritsen ja olen taakaksi, kun toisella on muuta menoa. Tunnen myös alemmuutta, koska itse vietän lähes poikkeuksetta kaikki päiväni omissa oloissani kotona. Olen tässä pohtinut, kannattaako vain yrittää käsitellä näitä tunteita ja jatkaa niistä huolimatta vai etsiä joku enemmän itseni kaltainen nainen. Selkeästi introvertteihin naisiin en kuitenkaan ole oikein koskaan tuntenut vetoa, joten yhtälö ei ole aivan helppo.

[Andras]

Parisuhde simulaatio: https://www.youtube.com/watch?v=qqVt132Nmu4

[Era]

Itse olen sellainen vähän hassu introvertti, että kyllin läheisten ihmisten seuraa jaksan käytännössä lähes loputtomasti eli heiltä en tarvitse hirvittävästi sitä omaa aikaa. Sen sijaan kaikki vähänkin vieraammat ovat niitä, joiden kanssa joutuu olemaan tuntosarvet enemmän pystyssä ja keskittymään siihen omaan olemiseensa ja ulosantiin eli nämä suhteet kuluttavat.

Itse olen kasvanut isossa perheessä eli olen koko ikäni esimerkiksi jakanut huoneeni ja melua on ollut lähes aina. Olenkin oppinut tavallaan ottamaan sen oman tilan siinä kaaoksen keskellä vetäytymällä itseeni: tekemiseeni tai sisäiseen maailmaani. Muut voivat olla ongelmitta läsnä samassa tilassa, mutta minä en vain ole sillä hetkellä heidän käytettävissään vaan poissa.

Tämä on helpottanut kyllä monessa mutkassa. Väkijoukoissa ja muualla voin tehdä saman, jolloin en enää oikeastaan rekisteröi ympäristöäni. Tällöin se ei myöskään tunnu ahdistavalta. Kyllin tutut ystävät, perheenjäsenet sekä sukulaiset voivat viettää tuntikausia samassa tilassa jakaen hetken ja arjen ilman että meidän tarvitsee välttämättä puhua mitään tai puuttua toistemme tekemisiin -toinen kokkailee ja toinen nukkuu sohvalla kummankaan häiriintymättä toisesta.

Itse lajittelenkin sosiaalisen piirini ihmisiä usein sen mukaan, miten hyvin siedän heidän läsnäoloaan ja paljonko koen, että heidän kanssaan oleminen vaatii töitä. Parhaimpia ystäviä ja läheisiä ovat juurikin ne, joiden arkeen voi kävellä osallistumaan ja olemaan läsnä omana itsenään ilman että minulta oikeastaan vaaditaan yhtään mitään. Se on jotenkin hyvin lämmintä ja rakastavaa.

Puoliskoni kuuluu kalustoon samalla tavalla eli vietämme hyvin paljon aikaa yhdessä ja samassa tilassa, mutta emme välttämättä ole kaiken aikaa aktiivisessa kanssakäymisessä tai konktatissa. Tällöin kaikki ovat koko lailla tyytyväisiä: minä saan säilyttää yksinoloni sekä oman maailmani ja puolisoni näkee minua paljon. Olemme kyllä myös paljon vuorovaikutuksessa, meillä tärkeitä ovat keskustelut ja kosketus. Itse olenkin puolisoni kanssa hyvinkin sosiaalinen, huumorintajuinen ja keskusteluun kallellaan. Se ei vaan tunnu kuluttavalta, kun tunnen toisen niin läpikotaisin ettei mitään tarvetta teeskentelylle tai muulle ole. Saan olla tällainen vähän erikoinen ja omiin ajatuksiini vaipuva. Tunnenkin olevani hyvin onnellisessa suhteessa tällä hetkellä.

[Kummitus]

Sekä minä että mies ollaan introvertteja ja tarve niin läheisyydelle kuin sille omalle ajallekin kohtaavat hyvin.

Tuli luettua tätä ketjua läpi ja löytyi nyt jotain mihin tarttua.

Näiin minäkin ajattelin tässä joskus, noin vuosi sitten. Olin kiinnostunut naisesta, jonka tunsin jo ennalta. Muutaman kerran vietettiin aikaa yhdessä ennen kuin kerroin tunteistani, eikä sen jälkeenkään kieltäytynyt yhteisestä ajanvietosta, vaikka alkuun menikin tästä tiedosta hämilleen. Vaikka olin innoissani niin ihmettelin miksei hän itse tehnyt alotteita yhteisen ajanvieton suhteen, vaikka sanoikin viihtyvänsä seurassani. En kuitenkaan luovuttanut, vaikka tästä epävarma olo tulikin.

En siis tuolloin viellä tiennyt hänen olevan introvetti. En tuntenut koko introversio-käsitettä, joten en tiennyt itsekään olevani jossain määrin samanalainen. Kun tuo asia sitten selveni kaikin puolin, tajusin itsekin miksi olen luonteeltani mitä olen, niin koin sen pelkästään hyvänä asiana. Ajattelin että tämän täydellisempää potentiaalista kumppania en löydä.

Yhteinen ajanviettomme oli noin 1-3 kertaa viikossa. lähinnä lenkkeilyä tai vietettiin iltaa hänen luonaan, joskus käytiin uelokuvissa yms. Ja vaikka olin tässä vaiheessa tietoinen hänen luonteestaan ja siitä, että hän tarvitsee oman aikansa latautuakseen, taustalla oli koko ajan epävarmuus. Siis vaikka olin tiedostanut itse olevani samanlainen, ainakin jossain määrin. Lähes aina kun sovittiin yhteisestä ajanvietosta, jännitin kuitenkin että toteutuuko se mitä oltiin sovittu. (No ei tietenkään joka kerta toteutunut, mutta kenelelpä niitä esteitä ei tulisi?) Vaikka toteutuikin, niin en osannut rentoutua täysin hänen seurassaan. Luulen että tämä aiheutti sitten epävarmuutta toisessakin osapuolessa, kun halusin viettää hänen kanssaan aikaa, mutta en osannut näyttää mitä oikeasti tunnen. Mutta edelleen jaksoin yrittää, vaikka epävarmuus stressasi taustalla kokoajan.

Koko "suhde" päättyi sitten siihen, että päätin kesällä muuttaa toiselle paikkakunalle kun työelämässä avautui uusia mahdollisuuksia. Vaikein päätös oli tuo, että haluanko jatkaa yrittämistä tämän naisen suhteen, vai jätänkö kesken ja lähden elämässä uusille urille. Itseasiassa niin vaikea että yritin vielä "kompromissia" ehdottamalla etäsuhdetta, vaikka tiesin itsekin etukäteen, ettei se toteutuisi.

Edelleen, vielä jälkeenpäin ajatellenkin, ihmetyttää miksen osannut rentoutua sen suhteen, minkälainen hän on luonteeltaan. Koko ajan pyöri mielessä, ettei hän ole kiinnostunut ja vietti aikaa vain minua miellyttääkseen. Vaikka toisaalta tiesin hänellä olevan kiinnostusta. Lisäksi olin tähän mennessä tietysti ottanut selvää, miten introvetti käyttäytyy parisuhdeasioissa, ja kyllähän lähes kaikki täsmäsi tähän henkilöön. Ja kun tosiaan itsekin olen vielä samanlainen latautumisaikansa tarvitseva ihminen.

Toki taustalla oli varmasti muitakin syitä, miksi epävarmuus haittasi liikaa. Itse täytän muutaman vuoden päästä 30 eikä parisuhderintamalla ole kovin montaa lukua luettavaksi, nainen vielä muutaman vuoden vanhempi samoin vähäisillä parisuhdekokemuksilla. Ja oma lähestymistapani asian suhteen oli näin jälkeenpäin ajateltuna täysin väärä. Nuo nyt varmasti vaikutti osaltaan siihen epävarmuuteen. Mutta jälkiviisaus on helppoa. Samoin sitä on miettinyt kuinka tekisi nyt monet asiat toisin, mutta en tiedä olisinko tajunnut ajoissa kuitenkaan, jos olisin tuohon tilanteeseen jäänyt.

Mutta vinkkinä niille, jotka lukevat ätät ketjua miettien kannattaako introvertin ihmisen kanssa lähteä virittelemään parisuhdetta: Omasta kokemuskestani huolimatta sanon, että ehdottomasti kannattaa (jos vain muuten synkkaa). Ei ole aina helppoa sellaisen ihmisen kanssa, mutta toisaalta introvertista voi löytyä niin paljon hyviä puolia, että tuo oman ajan tarvitseminen on kokonaisuuden kannalta vähäinen haitta.

[shiri]

Olen tässä miettinyt sellaista, että miten te muut introvertit olette kokeneet sen "alkuhuuman", eli siis tuleeko teille sellainen, että haluatte olla koko ajan toisen kanssa? Mulle ei oikeastaan ole sellaista ikinä tullut, tietysti toisten seurassa viihdyn selvästi paremmin kuin toisten, ja jaksan ja haluan nykyisen kumppaninkin kanssa viettää paljon aikaa, mutta ei itselle ole oikeastaan koskaan tullut sellaista, että haluaisi jonkun kanssa olla koko ajan. Onkohan tämä vain omasta luonteesta kiinni, vai enkö ole ollut koskaan aidosti rakastunut/ihastunut?

[havahtunut]

Löysin sattumalta tämän viestiketjun ja halusin jakaa oman kokemukseni. Minä olen ekstrovertti (en ehkä ihan tyypillisin) ja miesystäväni on introvertti. Olemme seurustelleet nyt viitisen kuukautta. Ja meillä menee hyvin . Olen paljon etsinut tietoa introvertin ihmisen tavoista toimia mikä on osaltaa helpottanut meidän yhteiseloa. Jonkin verran olemme myös kumppanin kanssa keskustelleet hänen tarpeistaan ja ajatuksistaan. Omalta osaltani voin sanoa, että vaikka miesystäväni haluaa aika ajoin omaa tilaa, eikä aina halua olla kanssani "kylkikyyryä" niin introverteissä ihmisissä on niin paljon muita mahtavia piirteitä, että kestän/siedän hyvin tuon ajoittaisen "vetäytymisen". Hän on hyvin ajatteleva ihminen, huomioiva ja sydämellinen. Enkä koskaan ole tavannut niin hyvää kuuntelijaa kun hän on. Hän osoittaa kiinnostustaan minuun ja pitää yhteyttä yllä omalla tavallaan (erilailla kuin minä), mutta ole ymmärtänyt/ hyväksynyt hänen tapansa. Suhteen alussa olin kyllä epävarma onko hän kiinnostunut ollenkaan, mutta kaikki ne hyvät puolet mitä hänessä on sai minut uskomaan meihin. Nyt suhde on pikku hiljaa löytänyt uomansa ja asiat sujuu sutjakkaasti. Hän välillä lähtee minun mukaan esim. kyläilemään ja välillä taas minä annan hänelle hänen tarvitseman oman tilan. Lopputulemana voisi sanoa että toisen ymmärtämisellä ja molempien kyvyllä tehdä kompromissejä päästään tosi pitkälle vaikka ominaisuudet eroaakin kovasti toisistaan.