Vieras kirjoitti:Itselläni introvertiys (kirjoitinkohan oikein) on aiheuttanut suurta tuskaa ja väärinymmärrystä parisuhteessa. Esim. muutama ilta sitten tyttöystäväni isä ja muutama hänen ystävänsä olivat käymässä. Kaikki istuivat keittiössä höpöttämässä paitsi minä joka istuin olohuoneessa. Olisin halunnut mennä keittiöön ja osallistua keskusteluun mutta pelkäsin liikaa etten keksikkään mitää sanottavaa ja näytän sitten tyhmältä kun tulen siihen vain istumaan hiljaa. Joten istuin olkkarissa ja räpläsin puhelintani ikään kuin minulla olisi jotain tärkeää tekeillä. Ja tunsin itseni idiootiksi. Tätä jatkui useita tunteja ja tunsin oloni todella epämukavaksi ja ahdistuneeksi. Oloa pahensi entisestään se että tyttöystäväni ihmetteli ääneen miksi en tule istumaan heidän kanssaan. Hän on myös usein tällaisista tilanteista suuttunut koska kokee että pidän hänen ystäviään ja/tai sukulaisiaan jotenkin tyhminä, enkä siksi halua heidän kanssaan keskustella. Olen yrittänyt selittää ettei kyse ole siitä. Haluaisin keskustella ja viettää aikaa ihmisten kanssa mutta kun en osaa. Tyttöystävääni rakastan ehkä eniten siksi että hän on ainoita ihmisiä ,joita olen tavannut, jonka kanssa minulla on puhuttavaa ja jonka kanssa en ole vaivaantunut. Ystviä minulla on kaksi kappaletta ja heitäkin tapaan mieluiten kahdenkesken. Jos paikalla on muita, ahdistun käsittämättömän paljon ja minun on poistuttava mahdollisimman pian. Tämä hävettää ja harmittaa paljon ja lisää ahdistusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Tunnen itseni hyvin yksinäiseksi mutta en osaa ottaa ihmisiin kontaktia
Kertomasi kuulostaa niin tutulta! Itse vaivaannun jo monesti etukäteen, jos tiedän, että on sukulointia luvassa ja alan stressaamaan siitä, osaanko jutella ja olla mahdollisimman luontevasti. Olenpahan monista tällaisista tilanteista luistanutkin nimenomaan tämän vuoksi. Haen näissä tilanteissa ns. tukea puolisostani/ystävästäni/ym. Hakeudun hänen lähelleen ja jos hän poistuu hetkeksikin, tulee orpo olo ja kuin olisi hyeenoiden keskelle heitetty. Tunnen itseni vaivaantuneeksi, joka tunne vain voimistuu, kun tajuan että en taaskaan keksi yhtikäs mitään puhuttavaa näille ihmisille, ainakaan sellaista mitä kehtaisi sanoa vaikuttamatta idiootilta. Usein pohdin itsekseni, että voiko tämä olla yhtä vaikeaa muillekin vai olenko minä vain se outolintu. Usein saattaa kuulla, että heitetään "en kuitenkaan keksi mitään puhuttavaa", mutta kuitenkin nämä samat ihmiset sitten puhua pälpättävät, kun itse tilanne on päällä. Itse en pysty samaan.
Minä olen juurikin samanlainen omiin oloihin vetäytyjä, vaikka tilanne soisi olemaan juurikin toisenlainen. Jos se puolison/kaverin/ym. tuki katoaa, saatan keksiä jonkin tekosyyn siirtyä takavasemmalle, mennäkseni muka puuhaamaan jotakin muuta, käydäkseni vessassa, tai mitä vaan että pääsisin pois kiusallisesta tilanteesta. Muiden silmissä tämä näyttää aivan varmasti todella omituiselta ja usein jälkikäteen ahdistunkin ajatuksesta, että he ovat minua mielessään oudoksuneet ja kun en taaskaan osannut olla kuten muut. Toinen on se, että he saattavat ajatella minua juurikin ylimielisenä, vaikka olen todella kaukana sellaisesta. Ymmärrän toki, jos tällaisen kuvan minusta saa. Saattaisin itsekin paremmin tietämättä ja "tavallisena ihmisenä" ajatella äkkisältään näin käyttäytyvästä ihmisestä näin. Toki, kun itsellä on tätä samaa, niin pohdin heti mielessäni vetäytyvän ihmisen kohdalla, että mahtaakohan hän olla kuten minä. Minun on itseni helpompi lähestyä tällaisia vetäytyjiä. Samalla sitä on helpompi tuoda itseäänkin näkyväksi, kun toinenkaan ei pidä itsestä meteliä.
Olen yrittänyt olla itseäni kohtaan viime aikoina suopeampi. Lähinnä yrittäessäni keksiä keinoja selvitä näistä tilanteista. Annan itselleni luvan olla erilainen, toistan itselleni, että sinä olet juuri tällainen ja kun et muuksi voi muuttua, niin hyväksy itsesi. Esimerkkinä lapseni joulujuhla, johon lähdin vain ja ainoastaan lapseni vuoksi, jo etukäteen mielessäni kärvistellen kamalaa ihmismassaa, josta en tunne ketään. Small talk on ehkä kamalinta mitä tiedän, koska en sitä osaa. Kuitenkin ennen juhliin lähtöä ajattelin, että ei haittaa vaikka et juttelisi kenellekään koko aikana. Menet sinne, olet tasan oma itsesi ja jos se nyt sattuu olemaan erakko ja hiljainen nysvä, niin sitten on näin. Annoin itselleni luvan olla minä. Lopulta miten se on keneltäkään pois, jos jokainen on omanlaisensa ihminen. Erilaisuus kunniaan - siitäkin huolimatta, että toki tahtoisin olla sanavalmis ja ulospäin suuntautuva, sillä tuntuu että silloin asiat olisivat paljon helpompia.