Ystävystymisen haasteet

[Petra]

Vaikuttaa että viestisi meni perille... sitä että tajuaako toinen sitten yhtään mistä on kysymys onkin sitten toinen juttu, mutta olen huomannut että harva ihminen on kiinnostunut ymmärtämään näitä asioita vaan tyytyy käsittämään sen, ettei ole kyse välinpitämättömyydestä yms.

Onpa tullut mieleen että jos joku kiinnostuu kyselemään lisää, niin melko varmasti kyseessä on toinen introvertti... heh.

Kuitenkin on parempi olla oma itsensä ja hyväksyttää itsellään tarve pitää omaa aikaa. Vaikka se tuntuukin joskus siltä että pitäisikö katsoa että vika on minussa ja pitäisi sopeutua 'valtaväestöön'. Mutta kun en minä ainakaan kykene enkä kehtaa, kun ei mielestäni ole pakkokaan, kunhan hyväksyy sen ettei kaikki tule ymmärtämään ratkaisujani.

[kanervakettu]

Joo nyt meni kyllä yli, ei kiinnosta enää edes yrittää olla tuon yhden kaveri. Hän laittoi viestiä, että saa tulla käymään, jos kykenee ja vastatessani kieltävästi alkoi kauhea vittuilu siitä miten " yleensähän sä aina jaksat "

[Petra]

Tämähän se meillä on ongelma että jos ei näytetä todellista karvaa jo ensitapaamisesta lähtien niin muutokset käytöksessämme katsotaan loukkauksena.

Siksi olenkin sitä mieltä että pitäisi pystyä olemaan oma itsensä eikä sopeutua tähän valtavirtaan kun ennen pitkään tilanteet tuntuvat ohjautuvan juuri tällaisiksi.

Ja tiedän että se tarkoittaa vähän erakoitumista kun jää heti seurapiirien ulkopuolelle... itselläni on ollut kuitenkin helpotus tietää mikä hinta olisi maksettava niissä pyörimiseksi ja tuloksena olisi kuitenkin se hemmetin kuormittuminen ja uupumus ja ties mikä suoraan puhuminen sitten kun suodatin olisi pois...

Psyykkaisin itseni tilanteessani neutraaliksi tätä ihmistä kohtaan. Sinä tiedät miten asia on mutta tuo ymmärtämätön on kykenemätön käsittelemään asiaa. Hänen häpeänsä ei sinun.

Tulipahan mieleen että kuinka moni kiinnostava ihminen on pois omasta elämästäni kun olen sitten tulkinnut heidän vetäymisiä kiinnostuksen puutteena itseäni kohtaan. Kääk.

Omalla kohdallani onkin hyvä että viihdyn yksinkin.

[poikapohjolan18]

Itselläni on taas ollut se ongelma että olin ennen tuntenut yksin olemisen ihan mukavaksi mutta nyt kun olen vanhempi niin olen tuntenut yksin olemisen epämiellyttäväksi. Olen aina ollut introvertti ja olen koulusta asti ollut aina parin kaverin seurassa, mutta nytten kun olen ammattikoulussa tokalla vuodella ja minun hyvä ystävä oli vaihtanut alaa niin olen tuntenut oloni yksinäiseksi vaikka minä olen muitten luokkalaisten kanssa jutellut ja välituntisin.

En oikein osaa heidän kanssa puhua enkä löydä heistä yhteisiä kiinnostuksen kohteita, jonka takia olen vain ollut hiljaa ja kuunnellut ja tarkkaillut ympäristöäni. Mitäköhän pitäisi tehdä että pääsisi tästä olosta irti/parantua

[pirtuli]

Tuohon ystävystymisen haasteisiin; on todellakin vaikeaa saada uusia ystäviä aikuisella iällä ja paikkakuntaa vaihtaneena ihmisenä, kaiiki ovat ystävällisiä ja hyvänpäiväntuttuja on runsaasti, mutta jarrut menevät päälle heti kun joku ehdotta esim. kahville lähtöä. olen yrittänyt koulia itseäni "ihmis ystävällisemmäksi" mutta siihen jää usein sellainen pakottamisen tuntu, vaikka kaikki muuten tapahtuisikin ihan mukavasti!

[Vieras]

Hei, olen tämän aamun aikana löytänyt aiheen introverttius. Olen pohtinut siis aihetta ja omaa profiloitumista siihen. Tein testin joka kertoi että olen introvertti. Mietin nyt tätä ystävyys asiaa. Olen kyllä sosiaalinen ja koen tulevani hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Minulla on ainakin 1 ystävä joka on ollut elämässäni ainakin yli 25vuotta.Lisäksi siskoni ovat parhaita ystäväniä MUTTA, olen "menettänyt" muutaman ystävän koska en ole jaksanut olla aina säännöllisesti tekemissä heidän kanssaan tai yksinkertaisesti en ole vain jaksanut vastata aina viesteihin. Nautin liikaa yksin olosta niinkuin siitä vain perheellisenä pystyy nauttimaan. Jään mieluummin kotiin kuin menisin kutsuille tai tapahtumiin ja en jaksa pitää säännöllisesti yhteyttä ystäviin,mikä ei minun puoleltani tarkoita etteikätkö he olisi minulle tärkeitä. Nautin eniten sellaisesta ystävyydestä jossa tavataan harvoin mutta jutut jatkuvat siitä mihin ne edellisellä kerralla jäivät.Olenko outo?

[Käymässä]

Et ole ollenkaan outo. Minuakin ahdistaa, jos joku kaverini pommittaa viesteillä tai soitoilla tai pyytää jatkuvasti jonnekin. Välillä tuntuu siltä, että nämä päsmärikaverit ovat itse ihan outoja, kun eivät osaa lukea minua ollenkaan.

Minulle ongelmaksi on tullut lähinnä se, että vaikka helposti tutustun ihmisiin ja puhun vaikka hississä tai koiralenkillä, niin ystävyys on jäänyt aina jossain vaiheessa. Syynä yleensä on ollut se, että vastapuoli on höpöttänyt vain itsestään ja lapsistaan, kaatanut kaikki huolensa mun niskaani eikä ollut pätkääkään kiinnostunut minusta. Sitten olen vain kyllästynyt ja feidannut itseni pois kuviosta. Joskus olen myös joutunut rankasti pettymään, kun olen vuosikausia tukenut jotain ihmistä ja kun vihdoin olisin itse kaivannut tukea tai edes kuuntelijaa, ei sitä olla minulle annettu.

[Ymmärtäjä]

Opiskelija puhuu.

Samallaisia ollaan. Olen urheilullinen; pelaan jalkaplloa ja käyn salilla säännöllisesti. Kavereita tulee nähtyä pääsääntöisesti koulussa sekä harjoituksissa. En koe, että minulla olisi ketään erityistä ystävää ja ainoa, jota voisin kutsua ystäväksi, on mielestäni hieman lapsellisemmasta päästä. Asia ei kuitenkaan minua ole itseasiassa missään kohtaan vaivannut. Muutamia kertoja olen itsekseni miettynyt, että minun kaveri piirini tosiaan on melko tai suoraansanoen hyvin pieni. Juttelen ihmisten kanssa koulussa ja opiskelun merkeissä, mutta en osaa sopeutua niin sanotusti sosiaalisempaan porukkaan, jossa ihmiset tuntevat toisensa läpikotaisin sekä käyvät toistensa luona viettämässä aikaa. Tämä nyt ei minua erityisesti kiinnostakkaan.

Opiskelut sujuvat hyvin. Saan hyviä arvosanoja kokeista ja koen, että opettajatkin ovat tyytyväisiä tekemisestäni. Luulen, että asiaan vaikuttaa myös se, että viihdyn hyvin itsekseni kotona ja näin ollen aina välillä tekee mieli lukea, taino.. on yksinkertaisesti aikaa lukea kokeisiin.

Yleensä pystyn tutustumaan ihmisiin ja juuri sillä hetkellä pitää kaveruudesta kiinni, mutta kuten moni tällä sivulla kirjoittajista on maininnut, myöskin minä olen surkea pitämään kiinni kavereistani. Olen aina miettinyt, että olisi todella hienoa olla sellainen ystävä, josta erityisesti pitää ja jonka kanssa haluaa viettää aikaa. Kai sitä saa aina haaveilla.

Pelaan roolipelejä, joissa tutustutaan ihmisiin anonyymisti. Pystyn paljon helpommin siellä puhumaan itsestäni, kuten nyt voi olettaa. Kavereitakin tulee suhteessa enemmän, mutta sielläkin vähän niitä joiden kanssa kaveruus voi edetä niin sanotulle numeroiden vaihdolle. Tutustuin yhteen introverttiin ja ruvettiin jopa viestittelemään aina välillä. Halusin pitää kaveruudesta kiinni, koska pidin kyseisestä henkilöstä kaverina. Tottakai voi olettaa, että jos kaveri on introvertti, täytyy myös ymmärtää, että joka viestin jälkeen ei välttämättä saa vastausta takaisin. Keskustelua on kuitenkin käyty monista asioista. Ei kannata spämmiä liikaa, vaan odottaa ja pysyä rauhallisena.

[Petra]

Jäin miettimään että onko osa kokemastamme huolesta sosiaalista painetta tai omassa päässähän sekin syntyy näppärästi ainakin minun luonteellani. Ei koskaan pitäisi verrata omaa tilaa ekstrojen elämään. Eikä ylipäätään oikein kehenkään sillä todellisuus heilläkin voi olla ystävien laadun ja määrän suhteen niin ja näin.

Ja jos ei small talk suju niin on vaikea viedä tuttujenkaan kanssa asioita eteenpäin. Ja elämänkokemus kaikenmaailman roikkujatyypeistä ja viestipommittajista ei tosiaankaan tunnu olevan sen arvoista että kannattaisi ottaa riskiä.

Saati että itse pyytäisi jota kuta jonnekin. Sata kertaa vaikeampi sitten virhearvion jälkeen pyristellä tyypistä irti. Enkä puhu nyt niinkään toisesta sukupuolesta kuin ihmisistä kautta linjan.

Työkavereiden kanssa tuntuu kanssa ihan mahdottomalta lähteä ystävystymään sillä vihaan kuppikuntia joihin joutuisin ainakin omissa silmissäni.

Ehkei kannattaisi analysoida yhtään. Osaisikin jättää senkin puolen itsestään.

Ihan kuin lupaisi olla ekstrovertti vaikkei sitä ole. Herranjumala!

[Era]

Minä tulen ihmisten kanssa juttuun suhteellisen helposti, sillä olen empaattinen ja hauska tyyppi. Etenkin ventovieraiden kanssa joudun tekemään kuitenkin sen kanssa aika paljon töitä, että vaikuttaisin suurin piirtein normaalilta tyypiltä eli joudun tekemään paljon sisäistä työtä saadakseni keskustelua vietyä sujuvasti eteenpäin. Tuttavien kanssa saatan olla hyvinkin puhelias ja sukkelasanainen. Tämän takia moni ei tahdo ymmärtää sitä ristiriitaa, että perusluontoni on kuitenkin introvertti.

Vieraiden ihmisten kanssa oleminen on raskasta ja joudun tekemään sen kanssa töitä. Mitä kauempana uuden ihmisen persoona on omastani, sitä enemmän. Verkostoimitustilaisuuksien tai suurten juhlien jälkeen makaan raatona sohvalla ja mietin, etten tahdo nähdä ketään vähintään viikkoon.

Ystävystyn hitaasti ja ystävyyden syntyminen vaatii minulla pitkän ajan. Näin aikuisena muiden kanssa ei tule enää samalla tavalla hengattua koulussa tai opinnoissa lähes päivittäin pitkiä pätkiä, jolloin voisi oppia tuntemaan toisen suht lyhyessä ajassa. Kun omat arkikiireet ja jaksaminen prakaavat, tahtoo muita nähdä vielä harvemmin. Niinpä uuden tuttavuuden muuttuminen ystäväksi voi kohdallani tyssätä ihan vain siihen, ettemme ehdi nähdä kyllin usein jotta voisimme kokea elämää tarpeeksi yhdessä voidaksemme ystävystyä. Tällöin monta kertaa sitä miettii, että tuon ihmisen kanssa voisi synkata hyvinkin, mutta se vaatisi aikaa.

Arkeeni ei mahdu myöskään kovin montaa lähiystävää eli samassa kaupungissa hengaavaa ystävää kerrallaan. Minä mieluiten vietän ystäväni kanssa aikaa ja keskityn häneen mieluummin kuin hengaan kymmenen kaverin kanssa. Tällaisia omistautuvampia ystäväsuhteita ei kerralla elämään mahdu kovin montaa. Sitten ovat erikseen ne ystävyydet, jotka on solmittu aiemmin, mutta jotka elämä on heittänyt eri puolille maailmaa. Näiden kanssa voimme nähdä ja aloittaa taas kuin aikaa ei välissä olisi ollutkaan, mutta emme pidä arjessa aktiivisesti yhteyttä toisiimme.

Minä en edes jaksa kamalasti yrittää, jos tuntuu että kemiat eivät vaan kohtaa. Kyllin paljon elämääni on kävellyt kuitenkin niitä ihmisiä, joiden ajatuksenjuoksu ja etenkin huumorintaju ovat omani pareja, joten olen vain päättänyt etten hakkaa päätäni turhaan seinään. Muutaman kerran voin tavata, mutta jos keskustelu tuntuu koko ajan pienten kivien syömiseltä, annan kyllä periksi helposti. Toisaalta se on minusta ihan ok. Ei kaikkien kanssa voi olla kaveri, vaikka kaikille toki ystävällinen pitääkin olla.