). Mutta kuten vierailija jo edellä kommentoi, joskus on vaikeaa erottaa, mitä se aitous itsessä oikein on. Entä tarviiko joka tilanteessa edustaa sitä aidointa itseä? Tätä olen miettinyt viime aikoina muun muassa siksi, että oma herkkyys on noussut vaikeamman ajanjakson myötä uudella tavalla pintaan. Toisiko se onnellisuutta, jos oppisin näyttämään oman herkkyyteni ja haavoittuvuuteni myös muille? Herkkyyshän voi olla sosiaalisissa kontakteissa myös valtava voimavara, vaikka asettaakin minut myös avoimeksi haavoittamiselle. Ihailen aivan valtavasti avoimen herkkiä ja empaattisia ihmisiä. Tämän vaivalla rakennetun suojamuurin raottaminen ulkopuolisille olisi kyllä vähintäänkin haastavaa, mutta viime aikoina olen kokenut siihen jonkinasteista sisäistä painostusta. (Pitää kait tosissaan haastaa itseni sisäiselle tutkimusmatkalle ja purkaa suojamuurista pari kiveä ennen kuin paine käy niin kovaksi, että koko muuri sortuu kerralla.
) Tutustuin eilen mm. huijaustunteen käsitteeseen ja tajusin, että teoria sopii minuun kuin omppu puuhun. Pyrin vaikeissa tilanteissa tuomaan esiin vanhemmiltani opittuja tunnemaailmoita, enkä niinkään toimi sen mukaan, miltä itsestäni tuntuu. Pitää siis vissiin tässä vaiheessa elämää vielä alkaa opettelemaan omien tunteiden nimeämistä ja ilmaisua, jota normaalisti aletaan harjoitella joskus kaksivuotiaana! (Itsehän opettelin silloin jo isosiskon velvollisuudesta antamaan pikkuveljelle periksi.) Matkaa aitouteen siis vielä on ja se tuskin tulee koskaan loppumaan. Eikö se vähän niin ole, että juuri kun luulee tuntevansa itsensä, tulee uusi elämän kriisi ja haastaa tarkastelemaan asioita vähän eri näkökulmasta?
Noniin, mutta tosiaan. Tuoko aitous aina onnellisuutta? Onko joskus parempi yrittää sopia yhteiskunnan muottiin ja jos on, missä menee se raja?
Ihana tunnelma muuten tällä pastalla. Löysin tänne itsetutkiskelu-googlailujen tuloksena eilen illalla ja olin heti ihan myyty. Olette mahtavia! ♡
