Ystävystymisen haasteet

[Hidarius]

Tämä onkin aihe, jota olen pohtinut urakalla heti AMK-opiskeluista lähtien. Heti lukion loputtua huomasin, että kaikki tuttavat sun muut oli jo omilla teillään ja joko liian kaukana tai muutoin henkisesti menneet omia teitään. Silloin alkoi tuntua, että nyt on liian paljon vietetty aikaa omissa oloissa. Harmikseni en vain tuntunut löytävän ihmisiä, joiden kanssa olisi voinut ystävystyä enkä ole koskaan uskonut pakotettuun ystävyyteen.

Opiskelun aikana tuntui siltä, että eli jossakin ihmeellisessä sosiaalisessa tyhjyydessä. Ei tullut vastaan tilanteita, jotka olisivat pakottaneet tutustumaan toisiin ihmisiin (osittain varmaan valitsemani ala vaikuttaa myös tähän). Ei pahemmitta puheitta kiinnostanut myöskään pyöriä opiskelijabileissä tai urheilutapahtumissa. Ei ole yksinkertaisesti tullut törmättyä sellaiseen ihmiseen, jonka kanssa olisi synkannut niin paljon, että olisi nähnyt vaivaa tutustumisasteen yli. Tutustun näköjään aika helposti ihmisiin, mutta tuttavuuden syventäminen ystävyydeksi on jotain ihan käsittämätöntä minulle. Toisaalta (kuten jo mainitsinkin), en usko pakotettuun ystävyyteen alkuunkaan, joten jos homma ei luista, niin ei sitten. Kai minun huonoksi puolekseni voi lukea sen, että jos ihminen ei vaikuta minusta tarpeeksi kiinnostavalta, niin jätän asian aika nopeasti sikseen. En näe pointtia siinä, että yrittää koko ajan myös puhua pinnallisia, kuten "Hei, mitä kuuluu? - Hyvää, entä sulle? -Hyvää" johon koko homma päättyykin. Tuohan on small talkia eikä mitään kunnon keskustelua.

Tilanne ei ole muuttunut ystäväpuolella ollenkaan siten opintojen alun, mutta olen toisella tavalla tyytyväisempi elämääni sosiaaliselta puolelta. Nyt kun on ollut töissä vähän yli vuoden ja päätynyt ihan hyvään työtiimiin, niin se tuntuu riittäneen ainakin toistaiseksi minulle. Ei ole enää niin yksinäinen tunne, vaikka en olekaan ystävystynyt uusiin tyyppeihin. Mutta vähän enemmän on päässyt keskustelemaan ja muustakin kuin pinnallisista asioista. Se tuntuu riittäneen täyttämään sosialisoinnin kiintiön, ainakin toistaiseksi.

Mitä ystävyydeltä kaipaisin? Ymmärrystä kai ja mahdollisuutta keskustella asioista jopa syvällisesti. Kenties valmiutta siihen, että olisi eri näkemyksille avoin ja tarjoaisi myös yhtä lailla omia ajatuksiaan pohdittavaksi. On nimittäin hyvin vaikeaa keskustella ihmisten kanssa, jotka eivät vastaa tai eivät kysele mitään (hiljaisempi poppoo). Toisaalta en jaksa liian pitkään heitäkään, jotka höpöttävät niin paljon, etteivät ehdi henkeä vetämään. Missä on ns. tasapainoinen poppoo?

Olen hyvin kiitollinen sille yhdelle ystävälle, joka minulla vielä on ja jonka tulkitsen todella ystäväksi. Siitä huolimatta suuri haaste itselleni on se, että saisin ystävyystilanteeni sellaiseen kuntoon, etten olisi riippuvainen yksinomaan hänen ystävyydestään. Se ei ole mielestäni oikein kumpaakaan kohtaan. Tosin mainittakoon se, että meille molemmille on ollut hyväksi se, että sovimme aina säännöllisesti etukäteen, milloin näemme. Tällöin minä introverttisempana ihmisenä ehdin sopeutua ajatukseen ja kaveritapaamisten väli ei ole liian pitkä, että tuntisin yksinäisyyttä.

Sitten tulee myöskin ajatelleeksi sitä, että kuinka paljon on sitä omaa aikaansa valmis antamaan ystävilleen. Varsinkin tutustumisvaiheet ovat rankkoja, koska ne tuppaavat vaatimaan niin hirvittävästi aikaa. Näin introverttina tuntuu välillä siltä, että ihmissuhteiden muodostaminen käy sellaisesta työstä, josta ei ole takuita että se olisi edes kannattavaa (eli että saisi aikaan ystävyyssuhteen, mielellään kestävän sellaisen). Omalta osaltani en välttämättä jaksa edes vaivautua, kun ei ole varmuutta ystävystymisestä (ja löytyy parempaa/hyödyllisempää tekemistä itsekseen). Aika harmillinen ajatus.

[Hämmästynyt]

Tässä kun ikää on jo 40, sitä huomaa yllättäen, että mun omituisuudellahan on nimikin ja täällähän on muitakin yhtälailla "outoja", ettei se olekkaan ehken niin outoa.

Mulla nuo ystävyydet ovat menneet niin, että paikkakunta on vaihtunut usein ja ystävyydet jääneet, jollain tavalla näen niin, että ihmisen kanssa voi puhua, olla ns. tuttava/ystävä ja voi mennä useampi vuosikin ettei ole mitään yhteyttä, sitten jos kohtaa ja on juttua niin ei se ystävyys omassa päässäni ole mihinkään pois mennyt, mutta tätä ei nuo muut oikein ymmärrä, en tiedä onko teillä samankaltaisia kokemuksia?

Itse viihdyn yksin enkä ole koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi, mutta aloitin kirjoittamaan yhtä scifi-tarinaa, johon tahdoin rakkaustarinan ja kun olen sitä pyöritellyt päässäni, niin luulen että tässä on nyt jäänyt jotain asiaa paitsi koko alkuelämän ajan, en ole edes ajatellut mitään ihmissuhdetta aiemmin.

Se on hirvittävän raskasta puhua, ennemmin kommunikoi vaikka paperilapuin pöydän toisella puolella olevan kanssa kuin puhuu, työssä sitä keskittyi aina ongelman ratkaisuun, tehtävän hoitamiseen, eikä se sosiaalinen päminä tälläiselle ollenkaan sopinut, kahvitauolla jatkoin mieluummin hommia.

Jotenkin sitten aikaa vaan vierähti ja nyt on liian vanha, todella hankala paikka enää on mitään vakavaa ihmissuhdetta rakentaa, enemmistö jo säikähtää pois siitä että on 40 vuotias eikä kakaroita tai edes exää.

Jos kakarana koulussa olisi tästä introvertistä puhuttu tai edes kartoitettu ja kerrottu miten erilaisia ihmisiä on, niin ehkä olisi nyt toisin tai sitten ei.

Juopottelut ja baarit ovat itselleni aina olleet kauhistus, kerran olin treffeillä tosin ja kävin baarissakin 5 minuuttia, kunnes piti mennä pois, tosin tajusin että olin treffeillä vasta seuraavana päivänä, erään paripäiväisen kurssin aikana kurssilla ollut tyttö tahtoi leffaan ja sitten baariin, ajattelin että samapa tuo on sitenkin ilta kuluttaa ja ehkä se baari ilmiö ei olisi niin kamala, no oli se ja vastapuolen ymmärrys ei riittänyt siihen, että tahdoin 8 tunnin unet jotta olen virkeä seuraavan päivän kurssilla.
Tokihan nyt siellä oltiin kurssilla opiskelemassa asioita, keskustelu ihmisen kanssa on toissijainen annettuun tehtävään nähden, niin, ehkä sitäkin jälkeenpäin pari kertaa noitunut mielessään, mutta ehkä siitä ei kuitenkaan olisi tullut mitään.
Tälläistä se kuitenkin on kun näillä aivoilla toimiminen.

Nämä sosiaaliset vihjeet on tosi hankalia ymmärtää, Asperger haittaa tietenkin myös tuossa, en tiedä olisiko naisena sen helpompaa, mutta se tuskin auttaa että on mies, ainakaan tässä iässä.

Nykyään ei oikeastaan ole ystäviä, naapurit tuttavina, mutten juurikaan tee aloitteita sosiaalisessa kanssakäymisessä heidän kanssaan, kun ovat extroverttejä, kuin kala puhuisi lampaalle. Kun sitten vielä asun hyvin syrjäisellä maaseudulla, niin eipä tässä ole kovin suuri todennäköisyys ystävyyksiin samanlaisten kanssa, mutta nykyään on sitten tuo jonkinlainen kaipuu alkanut kolkuttamaan takaraivossa.

No nyt sentään tiedän, että olen introvertti, sekä sen mitä tuo karmealta kuulostava sana oikeasti pitää sisällään, mielenkiinnolla sitä tulevia vuosikymmeniä odottaa, mutta jos kymmenenkin vuotta sitten olisi yrittänyt hakea kumppania se olisi ollut huomattavasti mahdollisempaa, mutta tälläistä se on.

[Varjotar]

Niin paljon ihmisiä ja tuntuu, ettei kukaan.
Pelkkiä ohilkukijoita tai aivan vääränlaisia muuten vaan.
Ihan kuin ihmiset huutaisivat ystäviä mutteivät olisi kumminkaan valmiita eikä halukkaita antamaan oikeasti tilaisuutta tai muuten vaan alkavat vaatia hirveästi.

[amberko]

Hyvä tietää ettei ole yksin tällaisen asian kanssa..

Itse voisin sanoa tällä hetkellä että minulla on kaksi ystävää ja toinenkin niistä on sisko..

Olen ollut aina huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja olen ollut kiusattu ala-asteella sen takia kun en juuri puhunut mitään ja olin aluksi aika paljon yksin.

En myöskään jaksa mitään smalltalkia ja pinnallista keskustelua, tällainen saa minut vain väsyneeksi ja menetän mielenkiintoni nopeasti ihmistä kohtaan jos en pääse ns. pintaa syvemmälle. Tuntuu myös että olen muiden mielestä tylsää seuraa.

Itse tykkään esim. valokuvaamisesta, lenkkeilystä.. Olisi kiva jos siinä vieressä olisi toinen introvertti joka on kiinnostunut samoista asioita, ei tarvisi välttämättä edes jutella mitään

[Petra]

On mulla ihme kyllä ystäviä. Ei mitään sellaisia joiden kanssa edes kuukausittain olisi yhteydessä. Sellaista kohtelua on mun ystävien kyllä siedettävä. Tosin osa saattaa olla introverttejä itsekin. Tai ainakin yhtä epäilen.

Hyvin kuvasti Hämmästyneen versio ystävyyttäni. Ehkä treffiosuutta lukuunottamatta. Sillä kerkisin olla naimisissakin ja ei huonossa sellaisessa. Aikansa kesti ja kaiketi alkoi kulminoitua itsenäisyyden kaipuu liiaksi muiden ongelmien kanssa ja päädyttiin eroon.

Mutta enemmänkin hankaluuksia sittemmin suhdeyrityksiinkin on aiheuttanut se etten ole osannut näyttää jos olen ollut kiinnostunut. Tai sitten toinen on osannut lukea otsastani outo.

En kaipaa monia ystäviä ja suututtaa ystävyyden merkityksen alentaminen FBn tuottaman illuusion vuoksi jotenkin heppoiseksi ihmissuhteeksi. Silloin ystävä on pikkukunnan kunnanjohtaja, hänen puolisonsa sekä kirkkoherra että kyläläiset ts. juoruakat.

Jos on muuttanut kuten minä ja työ jota tekee syö voimat.... ei ystäviä löydä kuin työkavereista ja kun niistä ei sellaiseksi ole niin yksin olet kuten olet toivonutkin. Ihminen?

No, täällä olen onneksi huomannut etten ole yksin, vaikka kai sitä on kovettanut elämänkokemuksien myötä vähän liikaakin eikä murehdi että yksin on. Silloinkin kun voisi seuraa vailla olla.

Tuota... tosi harvoin. Kerran vuodessa? Nyt kun on joutunut olemaan töissä vuosia yhtäjaksoisesti.

[Rauhaa rakastava]

Mahtavaa löytäytyä tänne ja tajuta, että on muitakin "outoja"

Tässä yksinäinen ajattelija joka viihtyy niin hyvin yksin. En ole koskaan kokenut olevani yksinäinen. Ystäviä ns.hyviä ystäviä ei ole kuin kolme (toistaiseksi). En helposti päästä ihmisiä lähelleni. "Hyvän päivän" tuttuja moikkaan pikaisesti, muutama sana niitä näitä ja sitten jo kova kiire pois tilanteesta. Harvoin kohtaa ihmisen jonka kanssa haluaa ystävystyä, koska tosiaan vaadin niin paljon ystävyyssuhteelta. Syvällisyys, aitous, rehellisyys, vilpittömyys, luotettavuus ym.tämän kaltaiset luonteenpiirteet ovat ehdottoman tärkeitä joita odotan ja vaadin ystävältäni. En halua kuluttaa aikaa pintapuolisten ihmisten seurassa, jotka eivät osaa keskustella mistään oikeasti tärkeistä tai syvällisistä asioista.

Herkkyys vaistota asioita ja kemioita on hyödyllistä, mutta samalla myös niin rasittavaa ja energiaa vievää. Joudun (huom! joudun ) silloin tällöin (seurallisen mieheni kanssa) seuraan/illanistujaisiin joissa en viihdy lainkaan ja joissa yksi tai kaksi "superpinnallista-muita hyväksikäyttävää" kovasti energiaa vievää henkilöä... voin sanoa, että lasken tunteja/minuutteja koska pääsen kotiin

Tarvitsen paljon omaa aikaa sekä yksin olemista. Onneksi mieheni ymmärtää tämän eikä loukkaannu kun vetäydyn työhuoneeseeni mietiskelemään, lukemaan tai tietokoneelle. Ajattelin usein, että olenko jotenkin outo kun viihdyn niin hyvin omissa oloissa eikä illanistujaiset, ravintolat ym.tanssipaikat kiinnosta lainkaan.
Mieheni on täysin minun vastakohta ja olemme hyvin täydentäneet toisiamme. Ihanaa, että löysin tämän INTROVERTIT.NET sivuston

[Triipitsiip]

Ystävyyssuhteeni ovat kuivuneet kasaan kun vanhemmiten olen tullut vaativammaksi. Yhden pitkäaikaisen ystävyyssuhteen katkaisin kun koin että siitä tuli aikaa myöten hyvin yksipuolista. Olen aina tykännyt minua vanhempien ihmisten seurasta kun heillä on enemmän sanottavaa ja elämänkokemusta. Mutta vaikeaa on nykyään tutustua ihmisiin kun olen menettänyt luottamustani ihmisiin ja sen myötä en uskalla päästää ihmisiä lähelle kovin helposti.

[kanervakettu]

Ugh en tiedä mitä tekisin. Ennen ei ole ollut kaverisuhteissa mitään ongelmaa, koska kukaan ei ole ikinä odottanut minulta mitään. Tai jos ovat niin siitä ei ole puhuttu ääneen. Ammattikouluun siirtyessäni olen nyt kuitenkin ystävystynyt erään henkilön kanssa, joka tuntuu olevan täysi vastakohta minulle.

Aluksi kaikki meni todella hyvin, mutta nyt hän on alkanut puhua siitä miten ei jaksa, kun tuntuu ettei minua kiinnosta lainkaan miten hänellä menee enkä puhu tunteistani jne. ja aina, jos otetaan joku tällainen vaikea aihe keskustelussa esiin minä hiljenen täysin. Hän haluaisi lähes päivittäin olla tekemässä kanssani jotain tai jäämässä yöksi ja aluksi olin asian kanssa ihan fine, mutta nyt en vain yksinkertaisesti _jaksa_. Ja hänen tuntuu olevan hankalaa ymmärtää se. Lisäksi välillä tuntuu, että hän odottaa minun vain muuttuvan sormia napsauttamalla ja syyllistää minua pahasta olostaan, kun ei hänen mielestään vietetä tarpeeksi aikaa yhdessä. Nyt kuitenkin laitoin hänelle viestin, jossa vihdoin vähän avasin miltä tämä minusta tuntuu (oli muuten ihan hirveän vaikeaa), joten saa nähdä miten tässä käy.

Normaalisti pistäisin tällaiseen henkilöön välit poikki ilman mitään ongelmia, mutta samassa koulussa ja samalla alalla opiskelu aiheuttaa omat haasteensa, kun joudutaan kuitenkin olemaan tulevaisuudessa tekemisissä jo pelkästään senkin takia enkä haluaisi mitään ongelmia. Joten neuvot ovat siis todella tervetulleita!

(Tulipa muuten jotenkin kamalan sekava teksti.)

[Petra]

Saatan olla jo niin kyynistynyt tähän keski-ikään mennessä, mutta tuntuu että juuri tuo etukäteen miettiminen miten ja mitä kertoa toiselle tästä puolestamme ilman että paljastaa enemmän kuin tarpeellista, varsinkin kun on sitten kohta kaikkien tiedossa jos toinen ei välitä vähääkään yksityisasioiden julkituomisesta. (pitkä polveikas lause... huh.)

Tunnistan kyllä ongelmasi sillä työpaikalla kohtaan samoja ongelmia. Koen että minun outo käytökseni tulkitaan jotenkin vihamieliseksi tai ylenkatsovaksi tms... epäedullista vaikka kyseessä olisi vain hekten irtiottoni hälinästä tai muusta.

Mutta selitäpä se. Niin ettei kerro että olen Petra ja alkoholisti -tyyliin... hah. Sama kuin antaisi ladatun aseen terroristille kertoen olevansa eri puolella.

No, rehellisenä kannattaa olla. Ja toivoa että toinen hakeutuu sitten samanhenkisten pariin ennen pitkään. Tai hetikin, mutta säilyttäen hyvät puhevälit.

Itselläni kävi niin että pitkällä sairaslomalla oleva kollega oletti minun tulevan käymään hänen luonaan. Ehkä oletin itsekin aluksi, mutta päätin että raja on siinä. Jos käyn kerran on päästettävä kotiini ja käytä siellä uudestaan ja uudestaan... enkä ole valmis sellaiseen. Vastavuoroisuuteen ainakaan. Kotini on kammioni. Piste.

Ehkä kiertoilmaisuilla voisi pärjätä paremmin... minä sanoin etten ole kylästelevää tyyppiä. Homma eli yhteydenpito loppui melkein siihen.

No, olenko surullinen... miksi ihmeessä? Jos ei selitys ettei kylästely oikein nappaa riitä niin antaa olla.

Mutta en siis vähättele ollenkaan ongelmaasi. Suosittelen siis kertomista rehellisesti juuri niin vähän kuin tarvitsee... pilkottuna palasiksi sillä vähätkö ekstrot meidän asioista ymmärtää. Tai edes tarvii ymmärtääkään. Siihen olen päätynyt.

Toivottavasti muutkin heittävät neuvonsa kehiin.

[kanervakettu]

Hmh, mitähän tästä nyt pitäisi ajatella. Hänen vastaus viestiini oli "Anteeksi. Onko sulla kaikki hyvin, eihän oo sattunu mitään?" Lyhyesti selitettynä kerroin viestissäni olevani vähän introvertti enkä yksinkertaisesti jaksa olla jatkuvasti tekemisissä jonkun kanssa, vaikka kuinka hyvä kaveri olisi kyseessä. Tämän jälkeen jatkettiin keskustelua muista asioista ihan normaalisti kuin mitään ei olisi tapahtunut, joten ehkä annan asian toistaiseksi olla ja katson mitä tulevaisuus tuo tullessaan..