Erityisherkkä intro ja uusperhe

[hsp]

Kaipailisin kovasti kokemuksia, jos on samanlaisessa elämäntilanteessa olevia. Eli uusi kumppani, jolla jo aikuiset lapset ja lapsenlapsia. Itse ahdistun heidän pitkistä yövierailuistaan ja lyhyemmistäkin. Tunnen olevani niin totaalisesti eri maailmasta kuin he, jotka kaikki ovat suulaita itsevarmuutta huokuvia extroverttejä, joten meteliä riittää. Tunnen, että minun on päästävä noista tilanteista pois..pakoon mahdollisimman kauas. Ja hehän vain tarkoittavat hyvää, viettävät aikaa yhdessä samalla tavalla kuin ovat aina ennenkin tottuneet tekemään, ja heitä ihmetyttää, miksi en osallistu yhteiseen ilakointiin ja riehakkuuteen..tai miksi olen hiljainen. Olen usein toisenlaisessa seurassa jopa hyvinkin puhelias, mainittakoon, muttä nämä ihmiset jotenkin imaisevat akkuni tyhjiin minuutissa! Pelkkä ajatuskin pitemmän ajan viettämisestä heidän seurassaan ahdistaa ja puistattaa.

Asia on ongelma vain sen vuoksi, että harkitsen yhteisen kodin hankkimista, tosin siten, että jättäisin itselleni myös oman asunnon, johon voin "paeta". Mutta kalliiksihan se tulee..ja tuntuu vähän hassulta, kun kumppanin kanssa kahden ei kuitenkaan koskaan näitä ahdistuksia tule. Ainoastaan hänen perheensä, johon hänellä on ainakin minun näkökulmastani suorastaan symbioosimainen suhde..kuin muuri ympärillä, mutta en sen muurin sisäpuolelle edes haluaisikaan. Ulkopuolisena taas olen kummajainen, varmaan nirppanokka, jolle ie seura kelpaa tms. Kumppanini kyllä hyväksyy, jos en voi olla kaikissa tilanteissa mukana, mutta ei se hänellekään helppoa ole. Hän kun on tottunut elämään sellaisessa "siskonpetissä" ja luonnollisesti haluaisi minut mukaansamaan. Mutta en voi muuksi muuttua, huomaan, että päinvastoin alan vain kartella yhteyksiä enemmän ja enemmän. Haluaisimme kuitenkin rakentaa pitkän ja kestävän perisuhteen, mutta miten se onnistuu, kun en pysty sulautumaan hänen entisenelämänsä "tuotteisiin", joita muuten tulee koko ajan lisää..

[aviation]

Ihan yks yhteen ei oo samanlaista kokemusta, mutta ajatuksia kirjoituksesi
Herätti omasta menneestä elämästä. Exän kans oli vähän samanlaista,
Oli paljon tiiviimpää yhteyttä sukulaisten kans hänellä, kuin mulla.
Aloin sit keksiä kaikkia tekosyitä, ettei tarvis lähteä aina sukulaisten luo.
Toisinpäin sen kesti, jos sukulaisia tuli meille.

Kahden kesken meillä meni ihan hyvin. Mut tilanteessa ärsytti myös se,
Et ei meillä ollut kahdenkeskisiä asioita, ennen tätä some-aikaa oli mun suunnitelmista
Tiedotettava kaikille sukulaisille ASAP.

Oot intro ja kumppanisi extro. Teillä kuitenkin synkkaa hyvin yhteen, mikä
On ihana asia. Kuinka paljon teille jää loppujen lopuksi yhteistä, kahdenkeskistä
Aikaa?

Kumppanisi on tottunut toisenlaiseen elämään, jollaista et oo kokenut.
Mä ymmärrän ilmaisusi muurista, jonka sisäpuolelle et haluakaan päästä
Tosi hyvin.

Ei kahden asunnon hankkiminen tilanteessasi ole mielekäs taloudellisesti
Ja muutenkaan. Mieti, kuinka kummana sinua pidetään, kun aina livistät
Omiin oloihisi.

Tulee mieleen myös se, kuinka paljon sinulla on jatkossa puolipakollisia sukujuhlia.
Viittaat vielä siihen, että näitä entisen elämän tuotteita vielä tulee lisää.

Jos sun akut tyhjenee minuutissa, kuinka kauan niitten lataamiseen menee? Jatkossa voi olla,
Et latausaikaa ei jää riittävästi.

Kannattaa istua alas yksin tai kumppanin kanssa ja listata tilanteen plussat ja miinukset.
Ei toista voi muuttaa kaltaisekseen tai itse muuttua toisenlaiseksi.
Eikä pullasta voi nyppiä vain rusinoita. Yleensä parisuhteeseen tulee mukana koko paketti.

[app]

Kiitos vastauksestasi, jossa toit esille monia asioita, joita itsekin olen ja olemme myös yhdessä pohtineet. Tällä hetkellä molemmat asumme virallisesti omillamme, mutta käytännössä pääasiassa yhdessä. Kotimme ovat kohtuullisen lähellä, joten se ei siten muodostu kohtuuttomaksi ongelmaksi. Yhteistä aikaa meillä on paljon, mutta kuten sanoin, ainakin oman pääni sisällä (esim. juuri somesta johtuen) muut ihmiset ovat enemmän tai vähemmän koko ajan läsnä..siis ainakin ajatuksen tasolla. (Ja käytännössä kännykän ruudulla.) Ja siitäkin olemme puhuneet, miten kummajainen olen..tai olisin, kun alan aina häipyä omiin oloihini, kun liikaa väkeä tulee ympärille. Kumppanini on sitä mieltä, että varmaan hänen jälkikasvunsa siitä yhden kerran loukkaantuu, mutta sitten kun tottuvat, eivät enää pidä sitä outona. Itse olen sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus onnellisuuteen eikä silloin aina voi asettua valmiisiin muotteihin eli esim. siihen, että pitää olla tekemisissä sukulaisten kanssa, ellei oikeasti heidän kanssaan ole mitään yhteistä. EIkä toista tietenkään voi eikä pidä edes yrittääkään muuttaa. Ajattelisin, että kun kumpikin (ja kaikki muutkin) saavat olla sellaisia kuin ovat, niin tilaa pitäisi löytyä myös uudenlaisille ratkaisuille eikä vanhojen tapamuottien tarvitsisi pilata muuten hyvää suhdetta. Olen tosiaan vahvasti sitä mieltä, että kahden kodin malli on ainakin tässä vaiheessa ainoa, joka kohdallani toimii.

[Kujatar]

Ehdottomasti kaksi kotia, jos siltä tuntuu ja siihen on mahdollisuus! Voisihan miehen sukulaisille myös jollakin tapaa viestittää, että sinulla tarve yksinoloon jne. Varmasti pikkuhiljaa tulisi hyväksytyksi tämä puolesi.

[Amy]

Itselläni on tosta tilanteesta hiukan kokemusta nykyisen miehen kanssa, sekä exänkin. Nyxän kanssa ollaan oltu päälle 10 vuotta yhdessä, enään ei niinkään tarvitse vaivata päätä mutta sekin aika joskus oli. Nyxällä on entisestä avioliitosta tytär, nyt jo aikuinen omillaan asuva. Aikoinaan kun tyttärensä oli lapsi, murrosikäinen yms. hän oli joka toinen vkl meillä. Nuo viikonloput meni ihan hyvin, tosin olin aina ihan väsynyt kun hän lähti kotiinsa äitinsä luo. Mieheni tytär on erittäin ekstrovertti, puhuu ja puuhastelee koko ajan ja tekemistä piti keksiä, ettei pitkästy. Jossain vaiheessa murrosiässä tyttärelle tuli ongelmia äitinsä kanssa (molemmat tosi ekstrovertteja ja impulssiivisia) ja mieheni ehdotti josko hänen tyttärensä muuttaisi meidän kanssa asumaan joksikin aikaa. Sanoin hänelle suoraan, etten kyllä jokapäivä millään jaksa sitä rumbaa, vkl kyllä ihan ok. Murrosikäkin joka oli aika vaikea. Minusta ei todellakaan sellaiseen yhteiselämään olisi ollut, en yksinkertaisesti olisi jaksanut. Niinpä heitin pallon miehelleni että mikäli haluaa muuttaa tyttärensä kanssa saman katon alle, hän saa hommata itselleen asunnon siksi aikaa. Välillä voidaan kyläillä puolin ja toisin ja näin pääsisin itsekseni kun tarvitsisin omaa rauhaa. Mieheni ymmärsi asian hyvin. Jäin odottelemaan, eikä sitten muuttanut tyttärensä kanssa. Mun mielestä tuossa tilanteessa en oikein muuta voinut, kun kertoa rehellisesti mitä jaksan ja mitä en. Tytär on isälleen hyvin tärkeä, siksi otin tuon mahdollisuuden esiin. Toki taloudelliset seikat on sitten myös jos kahdessa paikassa olisimme asuneet.

Toinen aika ajoin kovaakin ahdistusta aihettanut asia erään exän kanssa olivat hänen iso sukunsa, jolle piti raportoida kaikki mahdolliset asiat kaikesta. Exällä ei silloin lapsia ollut. Todella sukurakasta ja ekstroverttiä porukkaa ne sukulaiset ja myös hän oli. Ahdisti sukukekkereissä ihan pirusti, kaikkiin kissanristiäisiin en edes jaksanut osallistua. Pitivät varmaan outona, mut ei enää haittaa.

Tällaisia kokemuksia minulla. Tilanteet on jokaisella omanlaisiaan kaikkine höysteineen. Yritän kertoa sen, että ainakin meillä minä huolehdin omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Ei se muita kovin paljoa kiinnosta. Jos en pidä itsestäni ja jaksamisestani huolta, sitä ei kukaan muu tee minun puolestakaan.

Uusperhekuviot on varmasti erittäin haastavia vaikkei intro olisikaan. Introlle itselleen vaan vielä enemmän ahdistavia ym. koska olemme herkemmin reagoivia.