Miten muut ihmiset ovat suhtautuneet sinuun, joka olet mahdollisesti hiljaisempi, erikoisempi ja omalaatuisempi introvertti? Onko se otettu ihan hyvin ja vai oletteko kenties kuulleet asiasta niitä viisaita neuvoja, miten pitää "tulla rohkeemmin esille", "liikkua enemmän ihmisten ilmoilla" ja etenkin - "puhua enemmän".
Keltä olet kuullut tällaista? Perheeltä, ystäviltä, työpaikalla? Miltä se on tuntunut ja miten olet siihen suhtautunut?
-------------------------------------------
Kysyn tätä siksi, koska käytännössä kaikki elämän aikana kohtaamani "ongelmat" ovat nyt ajateltuna johtuneet introverttiudesta. Ensinnäkin jo se, että olen tuntenut itseni ihan aina ulkopuoliseksi (huonommaksi!) lähes kaikkien kanssa ja että olen jatkuvasti saanut kuulla olevani "sairas", "viallinen" ja että "minun pitää ottaa itseäni niskasta kiinni" jotta pärjäisin elämässä. Tätä samaa liirun laarun lorua olen kuullut koko ikäni niin vanhemmiltani, sukulaisilta, koulussa opettajilta ja muilta oppilaista, terveydenhuollon ammattilaisilta ja TE-toimiston väeltä. Väkisenkin alkaa tuntea itsensä vääränlaiseksi, kun 99% kohtaamistani ihmisistä ovat olleet aina niiiin puheliaita, pirteitä, avoimia ja meneviä - ja kun itse viettäisi mieluummin aikaansa vaan kotona elokuvia katsellen ja ehkä luonnossa liikkuen. Kiertäen kaukaa kaikki kauppakeskukset ja muut kokoontomuspaikat - baareista puhumattakaan.
Huonommaksi tuntemisen lisäksi olen kokenut, että ihmiset eivät todellakaan tykkää erilaisuudesta. Ne kiertävät mielestään sellaiset ihmiset kaukaa, nauravat, hihittävät ja puhuvat p*skaa heidän selkänsä takana ja muutenkin pitävät heitä säälittävänä - jopa pelottavana. Pahin mitä olen introverteista ja muutenkin hiljaisemmista ja yksin viihtyvistä ihmisistä lukenut ovat kommentit tyyliä "sellainen se Auvinenkin oli ja näitte miten kävi".
Ei siis ihme, että ihminen on vuosien karttuessa valunut yhä enemmän sinne sisäiseen maailmaansa, kun kerran ulkomaailma kohtelee näin. Eniten on kuitenkin kaikessa ärsyttänyt nämä (ekstroverttien) jatkuvat kehoitukset olla puheliaampi, menevämpi ja avoimempi. Enhän minäkään käske ekstroverttia olemaan hiljaa, joten minun pitäisi taas alistua ulospäinsuuntautuneiden ihmisten tahtoon? Siis sekään ei riitä että jos asia on ihmiselle itselleen OK, mutta kun se häiritsee sitä toista. Mullekin on ihan suoraan sanottu, että "miksi sun pitää olla sosiaalisilta taidoiltaan noin vajaa kun oot muuten kuitenkin noin edustava ulkoisesti? Mikä siinä on niin vaikee lähtee sieltä kotoa vähän tuulettuu, tulis sunkin elämään jotain järkee?" Niin - ekstrovertin elämähän tuntuu koostuvan juuri vain siitä kodin ulkopuolisesta elämästä. Kun yksin on niin vaikea olla, niin ei ihme että kotona ei voi käydä kun nukkumassa.
Siis mitä?
Sanon vielä sen verran, että minä kyllä tulen toimeen lähes kaikkien ihmisten kanssa, mutta se ongelma on useimmiten siellä toisessa päässä. He eivät tunnu sietävän hiljaisempia, erikoisempia ja omaalaatuisempia persoonia. Vähän siis sama juttu kun luovan ja duunari-töiden välillä - toista ei yleensä pidetä minään. Kaikista pahin tuntuu kuitenkin olevan se, jos ihmisellä on omia mielipiteitä - etenkin jos ne eroavat enemmistöstä ja uskaltaa ilmaista ne. Tällaiset ihmiset koetaan eräänlaisena uhkana, koska he eivät ole ohjailtavissa esimerkiksi sosiaalisen paineen alla.
Miten muut ihmiset (ekstrovertit) ovat yleensä teihin suhtautuneet? Oletteko kokeneet heidän seurassaan olemassaolonne jotenkin huonommaksi? Onko sanottu ihan suoraan vai näkeekö sen käytöksestä?
