Introvertti parisuhteessa

[Extra-ekstrovertti]

Ihan mielenkiinnosta olen seurannut keskusteluja, osalla on todellakin miettimisen antavia ajatuksia ja osa taas vaikuttaa minusta hyvinkin itsekkäiltä. Onhan se tietenkin oma valinta jos ei sitä parisuhdetta halua mutta kaikilla on kuitenkin sitä läheisyyden tarvettam tyydytetäänkö se sitten yhdenillansuhteilla?
Toivon saavani täältä itselleni vinkkejä ja tukea siihen miten voin itse elää introvertti-miehen kanssa. Hänelle on vasta nyt tämä asia selkiytynyt. Kovin ahdistaa ajoittain yhdessäolo häntä, koen että meillä kohtuu hyvä keskusteluyhteys. Missä kohtaa sitten kannattaa luovuttaa?

[Tonic]

Olen ollut sinkkuna nyt jo vuosia. Ekstrovertin kanssa parisuhteesa ollessa ei ollut helppoa, nyt en tiedä olenko löytänyt uuden. Hän on hyvin hiljainen, jopa hiljaisempi kuin minä.. se jotenkin kiehtoo naisessa että on hiljainen. Tiedä sitten

[Tonic]

Niinpä, olen täs aloittamas uutta parisuhdetta näin introna. Ei olla montaa kertaa tapailtu, mut vaikuttaa ekstrovertilta. Puheliaampi, ja yhtmittaa jotain ohjelmaa sen viikoissa. Ei oo tullut mieleen soittaa, kun ei tiedä onko taas joku meno hänellä meneillään. Välillä tuntee olevansa tavallaan ala-arvoinen, kun hän nopeasti keksii kaikki menot.
No anyway, eihän täs montaa kertaa oo tapailtu viel, et en tunne vielä.

Onko tuttua?

[j_v_]

Lyhyesti ja ytimekkäästi: ei ole tuttua.

Jonain päivinä toivoisi olevan, toisena päivänä taas ettei olisi edes kaipuuta siihen. Olisi mahdollisesti helpompi olla, jos ei tuntisi kaipaavan ketään vierelleen.

Voin kyllä kuvitella tunteen ala-arvoisuudesta ja toisen aktiivisemmasta elämästä, sillä oma ei kovin ihmeellinen ja monipuolinen ole kuin hyvin satunnaisesti.

[Intro]

Aikaa on kulunut siitä, kun ketjun aloitin. Puolitoista vuotta aika tarkalleen, ja nykyään asutaan yhdessä. Itse muuttaminen yhteen ei ollutkaan niin kauheaa kuin olin päässäni ajatellut . Sitä tosin helpotti se, että muutimme kolmioon. Meillä on siis kaksi makkaria ja nukumme pääasiassa kumpikin yksin, koska tarvitsemme enemmän tilaa nukkuaksemme hyvin. Se on toiminut ihan hyvin.

Silti, yhä edelleen kyseenalaistan tietyllä tapaa yhdessäasumisen "järkevyyden". Jonkun mielestähän se ei ole parisuhde, jos ei nukuta samassa sängyssä, saati sitten että ei asuttaisi samassa asunnossa. Kyllä kun tulee sellainen pitkä kausi, todennäköisesti ihan oma sisäinen prosessi, jolloin toisen naama ärsyttää jatkuvasti, niin päähän tulee ajatus: mitä hiton järkeä tässä on? Oman ajan kaipuu on edelleenkin aika järjettömän suuri. Onneksi miehellä on aika kiireinen työ, niin hän on monesti töissä niin että saan olla enemmän kotona yksin. Oma työ on luovaa ja kuluttavaa, joten senkin takia tarvitsen latautumista. Yhteisasuminen sujuu meillä ihan kivasti, mutta tämä erakoitumisen ja yksinolon tarve saa vain välillä aika megalomaaniset mittasuhteet. Mä voisin olla hyvin yksi niistä ihmisistä joka asuu jossain mukavassa kerrostalokämpässä, mies naapurirapussa ja oltais onnellisia niin

Hm, saikohan kukaan kiinni tästä

[Bella-]

^ Tänne ainakin selvis hyvin mitä tarkoitat.
Vaikka itsellä hieman eri tilanne niin voin silti samaistua aika paljon. En siis asu poikaystävän vaan ihan kämppiksen kanssa.
Toisaalta on jotenkin turvallinen olo, kun tietää että siellä kotona tulee aina olemaan joku. Ei ehkä 24/7, mutta se ettei kuitenkaan tarvitse olla aivan yksin.
Sitten taas toisaalta huomaan kiljuvani riemusta kun kämppis ilmoittaa olevansa viikonlopun poissa tai viipyy koulussa iltamyöhään. Vaikka sinänsä en juurikaan
tee mitään normaalista poikkeavaa.

[Helmi]

Sekä minä että mies ollaan introvertteja ja tarve niin läheisyydelle kuin sille omalle ajallekin kohtaavat hyvin. Ollaan joskus naureskeltu, että voitaispa muuttaa pieneen mökkiin jonnekin Norjan vuonojen keskelle ja erakoitua siellä rauhassa. Noh, tosiasiassa jalka on vielä suhteellisen tukevasti myös siellä sosiaalisen elämän puolella ja todennäköisesti tulee myös pysymään. Asumme tosiaan myös kolmiossa. Yhdessä kyllä nukutaan, ylimääräinen huone on lähinnä harrastuskäyttöön, mikä onkin osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, sillä molemmat halutaan päivittäin ladata akkuja tekemällä jotain ihan omassa rauhassa.

[Medina]

Me olemme olleet mieheni kanssa naimisissa nyt 40 vuotta ja kasvattaneet kolme tytärtä. Kymmenen vuotta sitten tuli tunne, että ei tule yhteiselämästä mitään, vaikka toisistamme välitimmekin. Minä muutin siis toiselle paikkakunnalle ja käyn vain viikonloppuisin yhteisessä kodissamme. Ja kaikki alkoi taas toimimaan hienosti. Kesälomat, jos ne on yhtä aikaa, ovat vain lopussa ongelma. Silloin on jo kiire molemmilla omilleen. Olemmekin tulleet siihen tulokseen, että korkeintaan lomailua yksi viikko yhdessä, silloin vielä kaikki toimii.

[Intro]

Pari kuukautta sitten tänne viimeksi kirjoittelin. Nyt alkaa tosiaan näyttämään hyvin vahvasti siltä, että ero tässä tulee. Seurustelua takana kolmisen vuotta, yhdessäasumista vuosi. Samat asiat tässä on vaivannut kuin mitä ketjua aloittaessani.

Eli meillä on yksinkertaisesti vain erilainen tarve omaan aikaan. Tämä on aiheuttanut suuria riitoja. Tunnen oloni tällä hetkellä tukahtuneeksi.

Vaikka monet introvertit ajattelevat toisen introvertin olevan paras kumppanivalinta itselleen, en ihan allekirjoita tuota. Me ollaan kummatkin introvertteja ja hsp:tä, ja se on aiheuttanut myös paljon ongelmia suhteeseemme. Minä olen ehkä se joka on suorasanaisempi (aiemmat kumppanit ovat kouluttaneet minua tässä asiassa). Hän taas ei siedä sitä, jos sanon esim "lähden lenkille yksin". Vaan se pitää jotenkin hienosti kiertäen vielä esittää, koska toinen loukkaantuu todella herkästi. Sitä on sitten oppinut olemaan varpaillaan, ja kohta ei uskalla sanoa tai tehdä tiettyjä juttuja jottei toinen loukkaantuisi.
Eli erityisherkkänä luonteena sitä joskus jopa tarpeettomasti wrappaa sanomisensa, kun joskus ne pitäisi sanoa ihan vaan suoraan, ettei jutut mene vihjailuksi.

Toisekseen mua ei yhtään haittaisi hieman ekstrovertimpi kumppani, saisinpa olla enemmän kotona yksin . No eipä vaitenkaan, mutta itse olen tullut tulokseen etten ihan yhtä introvertin kumppanin kanssa haluaisi enää päätyä yhteen sillä jollain tasolla joissain asioissa liiallinen samankaltaisuus JA vääränlainen erilaisuus voi jopa pysäyttää parisuhteen osapuolten henkisen kasvun. Itse koen asian vahvasti olevan näin. Toki tässä on monia muitakin asioita jotka vaikuttaa tähän eropäätökseen, mutta tämä oma tila -juttu on ollut aika kantava teema läpi parisuhteen.

Paljon toki olen oppinut itsestäni. Sen, etten välttämättä ole sitä tyyppiä jonka kannattaisi asua yhdenkään miehen kanssa samassa taloudessa. Kyllä sitä ehkä joskus vielä kokeilen, mutta korostan että sen yhdessäolon täytyy tuntua sitten todella hyvältä, että lähden sellaiseen. Ja näistä asioista puhutaan kyllä moneen kertaan .

Tavallaan olen jo jollain tasolla käsitellyt tämän eroasian aika hyvään pisteeseen. Ajatus yksinasumisesta tuntuu tällä hetkellä pelkästään taivaalta.

[Vieras]

Hei kaikki! Ensimmäisä kertaa kirjoitan tänne palstalld, koska nyt on ahdistuksen paikka. Miesystäväni muutti luokseni vajaa kuukausi sitten ja jo nyt minua on alkanut ahdistaa. Asutaan yksiössä ja tilaa tuntuu olevan aivan liian vähän. Enkä tarkoita tilalla niinkään neliöitä vaan omaa tilaani. Nyt mieheni on työreissussa tämän viikonlopun ja olen todella onnellinen tästä omasta ajastani. En tiedä miten pystyisin sopeutumaan tähän yhdessä asumiseen. En todellakaan halua erota, mutta en todellakaan uskalla ehdottaa erilleen muuttamista, eikä oikein ole mahdollisuutta nyt isompaan asuntonkaan. Tuntuu kuin olisin umpikujassa tämän asian kanssa. Mieheni kyllä tietää, että tarvitsen omaa aikaa, mutta se ei kyllä ymmärrä sitä kuinka paljon sitä kaipaankaan. En varmaan itsekkään ymmärtänyt kun yhteen muutettiin. Onko kellään ideoita miten voisin saada omaa aikaa tai oppia sopeutumaan tilanteeseen? Miten voikaan tälläinen tilanne näin ahdistaa. huoh. Onko tosiaan niin, että olen tuomittu olemaan yksin koko elämäni, jos en pysty kenenkään kanssa asumaan yhdessä. Tämä on nyt jo neljäs mies kenen kanssa asun yhdessä ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nähtävästi kaipaan omaa tilaa. Auttakkee!