Olen onnellinen vela. Huomaan huokaavani useasti helpottuneena miehelleni, että luojan kiitos meidän ei tarvitse tehdä lapsia. Erityisherkkänä introverttina en kestä kauaa sitä ärsykkeiden tulvaa, mitä lasten läsnäolo saa aikaan, enkä kykenisi psyykkisesti antamaan lapselle sitä, mitä lapsi vanhemmalta tarvitsee. Tarvitsen niin paljon toipumisaikaa jo normaalista päivästä selviämiseen, että ajatuskin lapsesta tarpeineen siihen päälle saa minut uupumaan ja ahdistumaan. Mieheni on myös erityisherkkä introvertti ja olemmekin naureskelleet, että meidän geeneillämme lapsista tulisi kokolailla elinkelvottomia yksilöitä
Luonto on kuitenkin ollut viisas ja päättänyt ns. karsia heikot yksilöt, koska mieheni ei pysty edes saamaan lapsia. Harvemmin on lääkäri hedelmättömyydestä varovasti kertoessaan nähnyt yhtä iloisesti yllättyneitä ilmeitä, kuin meillä
(Hedelmättömyyttä ei muuten tutkittu siksi, että lasta ei olisi kuulunut yrityksistä huolimatta, vaan koska mieheni epäili sen mahdollisuutta lapsuudessa sairastetun vakavan sairauden jälkeen, ja halusimme varmistaa asian ihan ehkäisyn tarpeellisuuden vuoksi. Kerron, koska joku kuitenkin asiaa ihmettelee.)
Vapaaehtoisessa lapsettomuudessa ärsyttää ihmisten epäilys, että en pitäisi lapsista. Kysymys on absurdi, ja vastaan siihen useimmiten kysymällä, että pidätkö sinä aikuisista. Tähän vastaus on yleensä, että toisista pidän, toisista en. Aivan.
)
