Silmiin katsomisen vaikeus

[Belle]

Onko teillä muilla introverteillä vaikeuksia katsoa toisia silmiin? Minä olen muodostanut tästä itselleni oikein kunnon ongelman. Minulle on kauhistuttava tilanne istua vastapäätä toista ihmistä, ja jutella tälle täysin kasvokkain. Mikäli istumme kulmittain vierekkäin, tilanne tuntuu aivan erilaiselta, painostavuus on pois. En tiedä, johtuuko silmiin katsomisen vaikeus introverttisyydestä, vai mistä. Jonkin verran asiaan on vaikuttanut sekin, että olen pelännyt, että silmäni karsastavat. Nyt sain vihdoin käytyä optikolla, joka totesi piilokarsastuksen. Hänen mukaansa sen ei tosin pitäisi näkyä muille ihmisille, mutta jotenkin olen jo pitkään pelännyt, että katson ihmisiä kieroon, koska silmiin katsominen on niin vaikeaa. En tiedä, kumpaan silmään pitäisi katsoa; sitten pälyilen varmaan tosi hermostuneen näköisenä, tai tuijotan kiusallisesti yrittäessäni väkisin pitää katsekontaktia, kun sitä niin kovasti aina joka paikassa peräänkuulutetaan ("Työhaastattelussa muista katsekontakti, muuten annat epäluotettavan kuvan itsestäsi", jne...).

Kun katson toisia silmiin, minun on vaikea keskittyä kuuntelemaan, mitä he puhuvat. Keskityn vain katsekontaktin pitämiseen, yritän pitää sen levollisena, jotta en kiusaisi ihmisiä tukalalla katseella.. Nyt olen aivan liian tietoinen silmistä ja katseestani, mikä hankaloittaa ihmisten kanssa olemista. Yleensä katson ihmistä hetken aikaa, ja sitten käännän katseen pois, jotta voin leppoissammin keskustella, mutta välillä tämän ongelman takia tulee olo, ettei tiedä, miten päin olisi, ja mihin katseensa suuntaisi.

Toinen vaikea tilanne katsekontakin kannalta on suuri joukko ihmisiä. En yksinkertaisesti tiedä, kehen katsoisin. Haluaisin ottaa kaikki paikallaolijat huomioon, mutta on vaikea pälyillä kaikki vuorotellen.

Eniten pelottaa, että kiusaan muita katseellani, joka on painostava, levoton, kiusallinen (vaikka nuo tunteet ovatkin varmaan lähinnä omia tuntemuksiani..) Hemmetin silmät! Katsekontaktin vaikeushan liittyy aspergeriin, mutta tietääkseni en kuitenkaan sellainen ole, paitsi tuon katsekontaktin osalta.

Mites muut osaa heittää öögaa..?

[niksuu93]

Joo, aika tutulta tosiaan kuulostaa. Itseasiassa pääsin tuota vain päivä pari sitten oikein harjoittelemaan, kun työhaastattelu oli. Katsekontakti on siitä kakspiippunen juttu, että toisaalta ymmärrän kyllä että se antaa ihmisestä ehkä luotettavamman kuvan ja että toisen kertomisista on aidosti kiinnostunut ja oikeasti kuuntelee - eikä vain pälyile seiniä. Toisaalta itse koen hyvin pitkän yhtäjaksoisen silmiin tuijotuksen jotenkin vaivaannuttavaksi ja tavallaan myös kiusalliseksi - sekä siis kun minua katsotaan ja myös kun katson toisia, niin luulen aiheuttavani epämukavan olon toiselle. Ja ihan kuten sanoit, myös minun on hankala keskittyä toisen puheisiin kun katson heitä silmiin. Jotenkin siinä taas pääsee niin pahasti "uppoutumaan niihin omiin maailmoihinsa", että pelkään että jotain tärkeää menee korvien ohi. Tilannetta ei yhtään helpota se, että silmäni joko kuivuvat tai vuotavat helposti pitkään tuijottaessa ja pahimmillaan aiheuttavat osin ahdistuneen epätodellisen olonkin ettei oikein tiedä minne katseen suuntaisi, jos toinen tapittaa liian pitkään eikä oma mielentila ole juuri sillä hetkellä hyvässä kantissa.

Itse olen (yrittänyt) ratkaista ongelmaa sillä, että tärkeissä kahdenkeskisissä keskusteluissa pyrin ensisijaisesti säilyttämään katsekontaktin aktiivisesti, mutta annan ajoittain katseeni harhailla hetkeksi muualle, ettei kummastakaan ala tuntua siltä että kyseessä olisi jokin tuijotuskilpailu. Puhuessani kuitenkin pyrin aina katsomaan toista vähintään kasvoihin ellen suoraan silmiin, pitkissä kuuntelusessioissa on mielestäni ihan sallittua siirtää katse välillä muualle - esimerkiksi työhaastattelussa niihin asiapapereihin.

Suuren joukon kohdalla yleensä olen antanut katseen kiertää ihmisissä, tietysti painottaen aina häntä jolle juuri sillä hetkellä puhun. Jos puolestaan kyse on jostain esitelmästä tyyliin jossain auditoriossa, kannattaa ehkä keskittyä katsomaan johonkin tiettyyn pisteeseen kaukana edessään kun pitää puhettaan. Näin tavallaan otat kontaktia yleisöön, mutta et tee sitä yksilötasolla.

Mutta siis joo, hyvin tuttu ongelma on minullakin ja voin myöntää ihan suoraan ainakin lievästi ahdistuvani jos joku katsoo suoraan silmiini pitkään.

[Belle]

Minusta katsekontakti tuntuu jotenkin niin intensiiviseltä, se on jotenkin niin älyttömän suora yhteys toiseen, että se syö paljon energiaa juttelulta. En itsekään tykkää, että minua katsotaan koko ajan suoraan silmiin, kun puhun, vaan mieluummin juttelen, jos en ole koko ajan katseen alla. Toki tietysti itsekin näen katsekontaktin tärkeänä, viestiihän se läsnäolosta. Suurin ongelmani onkin, että olen kehittänyt tästä päässäni ongelman. Tuntuu, etten tosiaan osaa enää luotevasti katsoa ihmisiä jutellessa, vaan katseen osalta homma on kamalan laskelmoitua (päässäni mietin; nyt menee hyvin, katse tuntuu rennolta, voi ei, nyt katse on varmasti ahdistava tuijotus tms..). Välillä toisaalta tempaannun mukaan keskusteluun (ja läheisten kanssa helpostikin) ilman, että asia pyörii yhtään päässä, mutta vähintään jos istun kasvokkain jonkun kanssa pöydässä, on kissa niin sanotusti kyllä pöydässä ( ja katse etsii pakopaikkaa).

Mitenköhän voisin unohtaa koko jutun..? Pitäisikö vain ajatella, että katseeni on mitä on, mutta voin käyttää sitä samalla tavalla kuin muutkin ihmiset.. Tapanani on myös ottaa kaikki epäonnistumiset ihmisten kanssa omalle kontolleni (jos jostain saan päähäni, että seurani ei kiinnosta, löydän syyn itsestäni; olin outo, tylsä, ahdistava, kiusallinen tms..). Tideän, että tallainen negatiivinen ajattelu itsestään ei ole ollenkaan järkevää, ja se pitäisi lopettaa.

[Afuze]

Se on muuten aika nurinkurista, miten tuijottaminen kielletään pennusta pitäen mutta katsekontakti tulisi olla. Kumpi sitten on ja mitä, se varmaan riippuu monesta pikkuasiasta joita ei aina tajua noteerata. Katsooko läpi, ohi, suoraan silmiin, millanen ilme, puhetapa, ihan kaikki... Jopa silmänvärillä taitaa olla merkitystä, itse todennut vaan. Myös pään ja koko kropan asento vaikuttaa tähän, esim. katsooko "kulmien alta", sivusta, voimakkaasti otsa rutussa toljottaen (todella karmivaa sellainen)... Elekieli ratkaisee paljon.

Ja en ite tykkää katella silmiin sillon kun "pitää" ja jos toinen tietää että katson. Pystyn kyllä ylläpitämään katsekontaktia, mutta ei se ainakaan yhtään paremmaksi oloani tee. Paljon kyllä tutkailen katseellani ihmisten silmien liikkeitä ja värejä, silmäluomien ja kulmakarvojen rakennetta ja sensellasta, mistä voi seurata katseellatutkimisalueen laajeneminen ympäri ihmisen naamaa, huonetta (jos huoneessa jutellaan, esim. töissä), ja sitä myötä se katsekontakti karkaa ja häviää. Jonka jälkeen se kysyy: "kuunteletsie ees?".

Voikohan kyse olla siitä, että ihmisille aina opetetaan että katsekontakti tulee olla? Eihän melkein kukaan välttämättä tykkäisi möllöttää toisen näkimiä pitkää aikaa kerrallaan, mutta mistäpä sen tietää ettei se toinenkaan haluaisi... Silloin voi olla ihan OK mainita joku syy sille kun katsekontakti ei pysy, voisin kuvitella ymmärrystä tulevan sitten.

[anuski]

Itselle katsekontakti on välillä vähän hankala juttu. En pysty siihen pitkäaikasesti kuin ihan vaan lähimpien ihmisten kanssa. Töissä se on vähän sellaista vilkuilua. Onneks mun työ on sen laatuinen etten kauhean kauan edes voi katsella ihmisiä silmiin. Pitää katella pieniä lapsia ettei ne lyö toisiaan

[Skitsoidi]

Itse katson mielelläni toisia silmiin koska sitä kautta saan paremman sisäisen kontaktin tilanteeseen.

[qumma]

Sama ongelma minullakin. En tykkää yhtään katsoa ketään silmiin. Enkä myöskään tykkää että minun silmiini katsotaan. Tiedä häntä mistä johtuu, mutta itse katson mieluumin keskustelukumppanin käsiin.

[Bella-]

(onpas meillä samanlainen nimimerkki )
Mutta siis! asiaan.
Mulla oli ennen vaikeus, suorastaan sattu aivoon katsoo toisia silmiin. Ikää tullessa lisää niiden keskustelukumppanien turha määrä hiljalleen väheni ja alkoi löytyä se oma "piiri". Kun on tuttu rakas ihminen niin keskustelee vaikka nenät vastakkain, niin harvoin kuitenkin näkee ja nauttii täysin rinnoin toisen seurasta. No okei ei nyt ihan niin kärjistetysti, mutta kyllä mulle ainakin on helpompi kattoa silmiin kun on tuttu ihminen.
Joskus tosin jos puhutaan esim. jostain vaikeasta asiasta, niin pystyn keskittämään ajatukseni paremmin kun en ole katsekontaktissa vaan vaikka istuen vieretysten.
Mulle silmiinkatsominen on tärkeä osa keskustelua ja niistä voi hyvin päätellä toisen mietteet, tunnetilat ja sanojen oikean merkityksen.
Siitä tosiasiasta ei vain pääse eroon, että silmät ovat sielun peili.
Jokainen tyylillään ja mitäpä sitä muuttamaan,jos tuntuu että ei oikeasti pysty katsomaan toista silmiin. Kyllä nyt varmaan jokainen järkipäissään oleva ihminen tajuaa, ettei katsekontaktiin kaikki pysty. Jos ei tajua niin antaa olla tajuamatta, sitten ei tarvitsekkaan.
Itselle joskus joku opetti, että jos et pysty katsomaan silmiin, niin katso toisen silmien väliin tavallaan nenän yläosaan. näyttää kuulemma toisesta ihan samalta kuin katsoisit suoraan silmiin.

[Hidarius]

Itselläni ei ole oikein koskaan ollut varsinaisia ongelmia pitää katsekontaktia. Tämäkin on pitkälti sidonnainen tilanteeseen. Esim. työhaastatteluissa minulle on helppo pitää katsekontaktia eikä haastattelijan tai työpaikalla pomoa silmiin katsominen keskustellessa häiritse. Katse vähän väliä painuu keskustelun aikana muualle, varsinkin jos pohtii, miten jonkun asian sanoo selkeästi, mutta kokonaisuudessaan katsekontakti säilyy.

Mielestäni normaalissa katsekontaktissa on ihan tavallista, että välillä katse on muuallakin kuin keskustelukumppanissa. Välillä tosin itsestäni tuntuu siltä, että katse unohtuu muualle ja pitää palauttaa se tietoisesti takaisin keskustelukumppaniin. Tämmösiä tapahtuu välillä, mutta en tuon perusteella sanoisi, että katsekontakti olisi varsinaisesti vaikeaa minulle. Tosin sellainen ihminen, joka vain katsoo eikä vilkaise minnekään muualle, tuntuu tunkeilevalta. Sanoisin, että tuolloin on kyse pikemminkin tuijottamisesta kuin katsekontaktista.

Vähän aiheeseen liittyen, tein tuossa muutama kuukausi sitten kokeilun. Halusin nähdä, miten tuntemattomat ihmiset reagoivat, jos he katsovat yhtäkkiä tuntematonta silmiin. Noustessani metron liukuportaita ylös katselin alaskulkevien ihmisten kasvoja. Lähinnä olin utelias näkemään heidän kasvonpiirteensä ja ilmeensä kuin että etsin katsekontaktia. Mutta jos katse osui toisen silmiin, niin yritin pitää katsekontaktin. Yllättävän moni käänsi hetken päästä katseensa pois ja myönnän, että katsekontaktin pito oli minullekin aika kiusallista. Mutta tuossa huomasin, että niin muutkin pitävät sitä kiusallisena. Onko siis suurin osa pääkaupunkiseudun ihmisistä introverttejä vai onko tämä joku kansan luonneominaisuus?

Isoissa ihmismassoissa tai tuntemattomien seurassa (jos en puhu heille) en pyri ylläpitämään katsekontaktia, mielestäni silloin se ei ole tarpeellista (eikä tuossa metrokokeilussakaan se ollut, tein sen lähinnä uteliaisuuttani). Mutta jos keskustelee jonkun kanssa, vaikka kassan kanssa, niin silloin mielestäni tervehtiessä olisi kohteliasta edes pitää hetken katsekontaktia.

[milja90]

Pystyn esim.työhaastattelussa katsomaan melko luontevasti toista silmiin, kun haastattelija on äänessä. Sitten kun tulee mun vuoro sanoa jotain niin homma kusee ja tuijotan seiniin enemmän kuin haastattelijaa, kun mun pitää samaan aikaan miettiä sanojani ja keskittyminen ei onnistu jos pitää samalla pitää katsekontaktia.

En tykkää, jos joku tulee vastapäätä istumaan jossain ruokalassa tms. Haluaisin vain mennä pyödän alle.

Assburger