Paluu arkeen jännittää..

Mitä tahansa yleistä, jolle ei ole omaa aluettansa.
Starshine
Viestit: 10
Liittynyt: 06.07.2015 18:11
Viesti:

Paluu arkeen jännittää..

Viesti Kirjoittaja Starshine » 10.08.2015 19:06

Sattuuko palstalla olemaan muita jotka aloittavat/jatkavat opiskeluja lähiviikkoina? Jos niin mitkä fiilikset?
Itsellä edessä se on jo huomenna. Sekavat fiilikset ja vähän jopa pelottaa..
Jatkan viimeisen vuoden koulua toisessa koulussa ja tällähetkellä hieman kaduttaa että piti lähteä, mutta tehty mikä tehty. Ei tässä muuten mitään,
mutta kun tulen melkein ainoana yksin(toinen siirto-opiskelija on mutta hän kertoi omistavansa kavereita ryhmästä muutenkin) uuteen ryhmään ja tietystihän ryhmässä olevat tuntevat toisensa jo parin vuoden ajalta, joten kuppikuntia on täytynyt syntyä.
En ole huolissani siitä, ettenkö pärjäisi opiskeluissa ja näin, mutta vähän olen alkanut jo varautua siihen että hermo saattaa palaa ja useampaankin kertaan.
Toivon vakavissani että ryhmästä löytyy joku toinen tai kolmaskin hieman kypsempi ja massasta poikkeava yksilö, jonka kanssa voisin lukuvuoden jakaa. Jos ei löydy niin ei siinäkään ongelmaa, viihdyn mainiosti yksiksenikin. Vuosi on kuitenkin suht. pitkä aika ja omissa oloissaan olevia ei välttämättä täälläpäin katsota hyvällä.
No mutta, mukavuusalueilta on poistuttava ja sen olen tosissani tehnytkin. Ehkä tällä matkalla on jotain annettavaa minullekkin ja täytyy vain pitää katseet ylhäällä, ties mitä voi tulla vastaan!
Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille, tsemppiä arkeen palaajille ja lomalaiset, nauttikaa kesäkeleistä!

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Paluu arkeen jännittää..

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 10.08.2015 20:00

En aloita/jatka opiskelua, mutta tavallaan ymmärrän huolesi sillä itselläni juuri päättyy ensimmäinen työharjoittelujakso ja toista pitäisi lähipäivinä/lähiviikkoina aloitella. Uusi paikka kuitenkin kyseessä niin ottaahan se taas oman aikansa, että pääsee paikkaan kunnolla sisälle, oppii käytännöt ja tuntee tilat. Kyllähän se väkisinkin aiheuttaa ylimääräistä stressiä - ja jännittääkin. Tähän väliin ei myöskään nyt sitten tullut toivomaani muutaman viikon taukoa, mutta ei mahda mitään. Kuitenkin tavallaan ihan mielellään paikkaa vaihtaa, meno nykyisessä alkoi todenteolla jo puuduttamaan - vaikkei työoloissa ja -tehtävissä muuten mitään vikaa ollutkaan.

Mulla oli hyvin samanlainen tilanne omina ammattikouluaikoinani. En minäkään ketään tulevasta ryhmästäni tuntenut, suurimmalla osalla oli kuitenkin jo kavereita ja tuttuja edellisestä koulustaan. Lähin tavallaan siis ihan puhtaalta pöydältä rankkojen kiusaamisvuosieni jälkeen. Ihmettelen vielä tänäkin päivänä, miten yllättävänkin rauhallisesti tilanteen aikoinaan otin. Eksyin vielä ensimmäisenä päivänä oikeasta paikastakin, muttei se sitten jostain syystä pilannut aloitusta. Ryhmään kuitenkin osui ihan hyviä tyyppejä ja melkeinpä voisin sanoa että otettiin ensimmäistä kertaa elämässäni oppilaitokseen ns. avosylin vastaan. Mitään pidemmälle kantavia ystävyyssuhteita porukasta ei kuitenkaan irronnut, mutta se että oli tyyppejä joiden kanssa koulussa aikaa viettää teki kuitenkin noista kolmesta vuodesta yllättävänkin mukavan.

Ihan oikeassa olet siinä, että vaikka itsekin olen hyvin pitkälti yksin tottunut aina opintonikin ahertamaan, kyllä sitä vaan toivoo että porukkaan osuisi edes yksi ihminen jonka kanssa voisi tarvittaessa aikaa viettää. Vuosi on tosiaan pitkä aika ja kyllä sitä introverttikin siinä ajassa saattaa varmasti seuraa kaivata. Tekee pari- ja ryhmätyöskentelyistäkin helpompaan, kun on ainakin yksi ihminen jonka kanssa niitä voi tehdä.

Vaikka ensin ajattelin tämän omankin työhönvalmennuksen tähän jättää, olen kuitenkin tyytyväinen että toinen paikka tavallaan jo irtosi. Maisemanvaihdos on tosiaan paikallaan ja saapahan sitä ainakin sitten lokakuun lopussa todeta selvinneensä tästäkin ajasta ja voi hyvällä omallatunnolla levähtää ainakin jouluun asti.

Odotan sitä kyllä jo innolla.

Tsemppiä sulle! Olen ihan varma, että selviät varmasti! :)

Starshine
Viestit: 10
Liittynyt: 06.07.2015 18:11
Viesti:

Re: Paluu arkeen jännittää..

Viesti Kirjoittaja Starshine » 10.08.2015 20:32

Ihailen kyllä sun tarmoa mennä vaan eteenpäin vaikka elämä välillä potkiikin päähän!

Jos opiskelu toteutettaisiin käytännössä kokonaan yksilötyöskentelynä niin helpottaisi kummasti mutta kaikkea ei voi saada. Ainakaan hoitoalalla ei taida suoniverinäytteiden otto onnistua yksilötyöskentelynä, saati sitten muutkaan hoidolliset toimenpiteet :D Mutta onneksi hoitotyön tunneista parityöskentelyä vaativat kurssit on pääosin takanapäin. Ja toki työharjottelut helpottaa arkea kummasti, pääsee tekemään sitä mitä osaa ja ilman tavallisia häiriötekijöitä.

Helpottaa kummasti kun ajattelee just noin, että kun nyt jaksaa ahertaa niin lopussa kiitos seisoo ja saa levätä. Vaikka aina tulee jotain uutta edellisen tilalle ja elämä jatkuu niin pienet asiat ovat merkittävimpiä ja niistä kannattaa pitää kiinni, ihan vaikka siitä ajatuksesta että jouluun mennessä olen tehnyt jo valtavan urakan ja saan olla ylpeä itsestäni. Vaikka se tuntuiskin kaukaiselta ajatukselta niin helpottaa kun stressi painaa päälle.

Kiva kuulla että päätit jatkaa työnvalmennusta, siitä on varmasti sinulle jotain hyötyä! Toivottavasti uusi paikka on mieleinen :)

Kiitos ja samoin, tuolla asenteella pärjää! ;)

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Paluu arkeen jännittää..

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 15.08.2015 21:39

No, en nyt tiedä onko se nyt niinkään mitään "tarmoa". Suoraan sanottuna en edes tiedä mikä mua useimmiten auttaa jaksamaan tätä elämää, vaikka tuntuu että kaikki mitä yritän epäonnistuu vähintään jollain tasolla. Toivo paremmasta huomisesta? Tai ensi vuodesta?

Tuli muutoksia omiinkin suunnitelmiin, aiemmin mainitsemani paikka peruuntui. Sain paljon kaivatun parin viikon tauon työhommiin. Tarkoitus jatkaa syyskuun alussa uudella paikalla, joka nyt pitäisi sitten mahdollisimman pian löytää. Lisää stressiä... kiva!

Mitenkäs sinun opiskelut lähtivät käyntiin? Tunnetko päässeesi porukkaan jo mukaan? :)

Starshine
Viestit: 10
Liittynyt: 06.07.2015 18:11
Viesti:

Re: Paluu arkeen jännittää..

Viesti Kirjoittaja Starshine » 16.08.2015 16:39

I feel you!.. Välillä pysähtyy miettimään että mitä h*lvettiä oikestaan edes elämälläni teen tai haluan tehdä. Mitä varten olen olemassa?
Yks päivä iski taas tajuntaan niin rajusti että pahaa teki. Onneksi se menee aika äkkiä ohitse, mutta pelottaa että annan sille vallan ja rupean käyttäytymään sen mukaan.. Koska en mielestäni ole mitenkään itsetuhoinen, mietin vain syntyjä syviä.. Ja mulla on onneksi elämässä niin ihana perhe ja ystävät että jo yksi viesti saa paremmalle tuulelle.
Sitä vaan toivois, että tulis se päivä ku ei olis asiat niin huonosti että odottaa aina vaan huomista tai pahimassa tapauksessa just sitä seuraavaa vuotta. Ehkä pitäs opetella tuntemaan itteensä paremmin että ei ajautuis tällaisiin tilanteisiin. Löytäs sen mistä oikeasti pitää ja mitä haluaa tehdä.

Ouh, ei kuulosta hyvältä :x kuinka suuret mahdollisuudet paikan saantiin on?

Ensimmäisen viikon jälkeen voin jo sanoa että olin harvinaisen naiivi vuosi sitten ajatellessani että Etelä-Suomessa ihmiset ovat sitä mitä tarvitsen elämääni. Anteeks nyt vaan kaikki etelän kaupunkilaiset(enkä nyt sano etteikö olis poikkeuksia) mutta ei hittolainen, tää porukka tai ainaki nuoriso on niin lapsellista että ei hermo riitä yhtä päivää kestämään. Kaikki näiden tavat toimia on jotenkin niin vasten omaa arvomaailmaa.
Palaan maitojunalla takaisin Oulun suunnalle heti kun saan päättötodistuksen käteeni. Johon ei muuten hyvällä tuurilla ole enään kuin 7kk ja siitä työssäoppimiset + lomat pois niin jäljelle jää vain n. 4kk! LUOJAN KIITOS!! Ja mikä parasta, pääsen kotipaikkakunnalle tekemään työharjoittelut joten VIELÄ vähemmän tarvitsee näitä ihmisiä sietää.
Toisaalta tää matka avasi mun silmät niin rajusti että jälkeenpäin ajateltuna voin varmaan vain nauraa tälle. En olis koskaan tajunnu niitä ongelmia mitä mulla on itseni kanssa jos en olis lähteny. En myöskään olis tajunnu perheen tärkeyttä ja pahimmassa tapauksessa välit vanhempiin olis voinu hyvinkin katketa.
Jenni Vartiaisen biisin sanoja lainaten "Kaukaa kuulen äänes hiljemmin" ja "Kaukaa näen kaiken paremmin".
Ryhmässä on tasan kaksi (2!) ihmistä joiden kanssa olen oikeasti vuorovaikutuksessa ja jotka poikkeavat kaupunkilaisten muotista hyvin. Mutta sitten taas, olen se kolmas pyörä. Koska he tuntevat toisensa jo aiemmilta vuosilta. Mutta ei se mitään, olen tottunut tähän järjestykseen.
Viihdynkin oikeasti paremmin yksin kuin vähänkään huonossa porukassa, joka ottaa enemmän kuin antaa. Ei siinä, tottakai munkin käytös vaikuttaa mutta mä en halua enkä pysty olemaan tekemisissä sellaisen henkilön kanssa, jonka arvomaailma sotii omaani kohtaan niin paljon ja jonka käytös vastaa 12-vuotiaan teinin tasoa.
Pahinta ovat olleet ryhmätyöt.. Tai tulevat ryhmätyöt oikeastaan!! aargh. Tiedossa olis 1 iso (onneksi saan keskittyä siihen yksin) esseen kirjoittaminen ja opettaja on äärettömän vaativa, 2 opetus-työtä, tai miksi sitä ikinä voisikaan kutsua, no jokatapauksessa ryhmät esittävät toisille jonkun harjoituksen. Nyt sotealalla kun olen niin esim. meidän ryhmä opettaa muille käytännössä miten ripulipotilas eristetään oikeaoppisesti ja hygienisesti..
Rukoilen Jumalaa oikeasti että ryhmätyöt ovat siltä osin ohitse, koska tässä porukassa ei tule onnistumaan ja mikä pahinta, en yksinkertaisesti opi yhtään mitään kun stressaan vaan sitä että useimmat eivät ota minkäänlaista vastuuta ja itse saa tehdä kaiken työn. + hienoinen perfektionisti kun olen, niin arvosanojen on pakko olla kiitettäviä..
Noh mutta, jos jouluun saakka pistän kaikki voimani peliin niin saan varmasti uuteen vuoteen mennessä taputtaa itseäni olalle ja sanoa "sinä selvisit!".

Tähtitonttu
Viestit: 41
Liittynyt: 06.04.2015 17:02
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Paluu arkeen jännittää..

Viesti Kirjoittaja Tähtitonttu » 16.08.2015 18:45

Starshine kirjoitti:
Ensimmäisen viikon jälkeen voin jo sanoa että olin harvinaisen naiivi vuosi sitten ajatellessani että Etelä-Suomessa ihmiset ovat sitä mitä tarvitsen elämääni. Anteeks nyt vaan kaikki etelän kaupunkilaiset(enkä nyt sano etteikö olis poikkeuksia) mutta ei hittolainen, tää porukka tai ainaki nuoriso on niin lapsellista että ei hermo riitä yhtä päivää kestämään. Kaikki näiden tavat toimia on jotenkin niin vasten omaa arvomaailmaa.
Palaan maitojunalla takaisin Oulun suunnalle heti kun saan päättötodistuksen käteeni. Johon ei muuten hyvällä tuurilla ole enään kuin 7kk ja siitä työssäoppimiset + lomat pois niin jäljelle jää vain n. 4kk! LUOJAN KIITOS!! Ja mikä parasta, pääsen kotipaikkakunnalle tekemään työharjoittelut joten VIELÄ vähemmän tarvitsee näitä ihmisiä sietää.
Haha, tälle kyllä repesin! :D Toivon kuuluvani niihin poikkeuksiin ;) Itse taas kun olen niin helsinkiläinen kun olla ja voi, niin tuntuu joskus että kaikki pohjoisemmassa asuvat on jotenkin toiselta planeetalta... Ei sen puoleen, kyllähän tänne etelään mahtuu niin urpoa porukkaa että ei mitään rajaa, mutta jotenkin vain on semmonen tunne ettei niitä pääse pakoon missään. Onneksi kaverinsa (ja yleensä asuinpaikkansakin) saa itse valita :D

Nyt on menossa työnhaku, kun ei tosiaan taaskaan opiskelupaikka irronnut. Jotain osa-aikaista on hakusessa kun olisi tarkoitus siinä välissä paitsi lukea seuraavan kevään pääsykokeisiin niin myös vähän nauttia näistä välivuosista kun saa kerrankin mennä omassa tahdissa. Olen huomannut että itselle sopii hyvin, että muutaman kerran viikossa menee töihin, näkee ihmisiä, tienaa vähän ja sitten loppuina päivinä saa olla omissa oloissaan. Nyt olen tässä siis lomaillut ja keväällä lukenut itsenäisesti kotona eli helmikuusta lähtien olen nähnyt lähinnä muutamia paria ihmistä ja silloin tällöin toki ollut jotain isompaa menoa. Ja on ollut ihan mahtavaa! :lol: Taas huomaa kuinka introvertti olen verrattuna kaikkiin tuttuihini kun jokainen vaan kyselee että enkö tylsisty yksin kotona tai kaipaa seuraa. En ja En. Ongelmana vaan on että kun säästöillä elän niin ei ne rahat ikuisesti riitä. Lisäksi kyllä joskus tulee tuo tunne, että eihän mua mihinkään tarvita, ei ole mitään paikkaa mihin pitäisi mennä ja tuntuu että millään ei oikestaan ole mitään väliä.

Mutta joo toivottavasti edes jotakuinkin mieluisia töitä löytyisi ja toivottavasti joku vuosi pääsisin opiskelemaankin niin ehkä tulisi tunne että saan elämässä jotain aikaankin.
A question that sometimes drives me hazy: am I or the others crazy?
-Albert Einstein-

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Paluu arkeen jännittää..

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 16.08.2015 22:50

Starshine kirjoitti:Välillä pysähtyy miettimään että mitä h*lvettiä oikestaan edes elämälläni teen tai haluan tehdä. Mitä varten olen olemassa?
Yks päivä iski taas tajuntaan niin rajusti että pahaa teki. Onneksi se menee aika äkkiä ohitse, mutta pelottaa että annan sille vallan ja rupean käyttäytymään sen mukaan.. Koska en mielestäni ole mitenkään itsetuhoinen, mietin vain syntyjä syviä.. Ja mulla on onneksi elämässä niin ihana perhe ja ystävät että jo yksi viesti saa paremmalle tuulelle.
Sitä vaan toivois, että tulis se päivä ku ei olis asiat niin huonosti että odottaa aina vaan huomista tai pahimassa tapauksessa just sitä seuraavaa vuotta. Ehkä pitäs opetella tuntemaan itteensä paremmin että ei ajautuis tällaisiin tilanteisiin. Löytäs sen mistä oikeasti pitää ja mitä haluaa tehdä.
Itse olen taas tavallaan huolissani eräänlaisesta "henkisestä epävakaudestani" sen suhteen, että tuntuu ettei uskalla luoda tai ryhtyä mihinkään pysyvään kun oma mielentila aaltoilee pahimmassa tapauksessa jopa saman vuorokauden sisällä niin paljon. En kyllä itse yhtään ihmettele tätä pelkoani, sillä oikeastaan varhaisteinivuosistani lähtien koko elämäni on ollut yhtä vuoristorataa. Etenkin nyt täysi-ikäisyyden jälkeen on tuntunut monesti, että mitä mä oikeastaan edes yritän mitään kun aina kuitenkin palaan sinne pohjalle. Mulla on siis se ongelma, että lataan paljon sen hetkisiin tavoitteisiin ja aloitan aina uutta innolla, mutta siinä vaiheessa kun tavoite on saavutettu - olen henkisesti niin loppuunpalanut ettei sillä oikeastaan ole enää mitään merkitystä. Menee halu yrittää mitään elämässä, kun sen mahdollisen saavuttamisen seurauksena menee kaikki ihmisen voimavarat aina uudelleen.

Minäkin mietin paljon syntyjä syviä, koska yksinkertaisesti tykkään pohtia kaikkea merkityksellistä. Ei siis välttämättä pelkästään mitään negatiivista, mutta kuitenkin suuria kysymyksiä. En ole minäkään itsetuhoinen, mutta kyllähän se ihan totta on että jos ihmisen voimavarat viedään liian monta kertaa ihan äärirajoille - ihminen etsii vain ulospääsyä, joskus keinolla millä hyvänsä.
Starshine kirjoitti:kuinka suuret mahdollisuudet paikan saantiin on?
Se selviää lähiviikkojen aikana, odotukset korkealla mutta pessimisti minussa sanoo että suhteellisen huonot. Paikka on senkin takia vaikea löytää, että monilla opiskeluja jatkavilla on usein alkamassa myös työharjoittelut tähän samaan vuodenaikaan. Eikä IT-alalla muutenkaan kovin hyvin työpaikkojen suhteen mene.

Tässä nyt menee tämä parin viikon tauko (loma??) tavallaan vain paikkaa hakiessa, että ei kovin rentouttavaa meininkiä..
Starshine kirjoitti:Ensimmäisen viikon jälkeen voin jo sanoa että olin harvinaisen naiivi vuosi sitten ajatellessani että Etelä-Suomessa ihmiset ovat sitä mitä tarvitsen elämääni. Anteeks nyt vaan kaikki etelän kaupunkilaiset(enkä nyt sano etteikö olis poikkeuksia) mutta ei hittolainen, tää porukka tai ainaki nuoriso on niin lapsellista että ei hermo riitä yhtä päivää kestämään. Kaikki näiden tavat toimia on jotenkin niin vasten omaa arvomaailmaa.
Hyvin samanlaiset fiilikset oli itsellänikin kun aikoinaan ammattikoulun aloitin. Onhan se ihan totta, että suurin osa sen ikäisistä on vielä ihan suoria pentuja, jotka sitten vasta oikein kunnolla kasvavat toisen vuoden lopulla ja viimeisen vuoden aikana. Itse olin siis aikoinani suurinta osaa vuoden vanhempi, joten en mitenkään merkittävästi. Kuitenkin olin monille ryhmäläisilleni se järjen ääni läpi noiden kaikkien vuosien. Tavallaan siinä tunsi itsensä varsin kypsäksi, mutta oli se hyvin pitkälti myös aika rasittavaa - etenkin kun huomasi, että itse saa tehdä kaikki työt kuin loput vain "leikkii"!
Starshine kirjoitti:Ryhmässä on tasan kaksi (2!) ihmistä joiden kanssa olen oikeasti vuorovaikutuksessa ja jotka poikkeavat kaupunkilaisten muotista hyvin. Mutta sitten taas, olen se kolmas pyörä. Koska he tuntevat toisensa jo aiemmilta vuosilta. Mutta ei se mitään, olen tottunut tähän järjestykseen.
Viihdynkin oikeasti paremmin yksin kuin vähänkään huonossa porukassa, joka ottaa enemmän kuin antaa. Ei siinä, tottakai munkin käytös vaikuttaa mutta mä en halua enkä pysty olemaan tekemisissä sellaisen henkilön kanssa, jonka arvomaailma sotii omaani kohtaan niin paljon ja jonka käytös vastaa 12-vuotiaan teinin tasoa.
Kolmas pyörä, story of my life. Ikuinen ulkopuolinen minäkin, oltiin sitten töissä tai koulussa. Vapaa-ajallakin jos oltiin kolmen koplassa, ne kaksi aina käveli vierekkäin ja minä tulin perässä. Vaikka yritin kovasti päästä hommaan mukaan, minut työnnettiin sivuun surutta. Tavallaan sama toistui myös työharjoittelupaikassa: aina jos oltiin kolmestaan jossain, ne kaksi muuta sai jotenkin AINA paremmin kontaktin toisiinsa kuin minä heihin - vaikka heidän välillään ei olisi mitään sidettä ja vaikka olisivat tutustuneet myöhemmin. Ihan siis niin kuin joku magnettti työntäisi heitä ja minua erilleen toisistaan. Kahdestaan heidän kaikkien kanssa ei ollut koskaan mitään ongelmaa, homma pelitti ja juttu luisti.

Mutta siis tää on jotenkin ihan jo niin koomistakin, että en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Mikä siinä voi olla, että ihminen jää aina kolmen tai useamman ryhmässä aina ulkopuoliseksi? Mikä? Onko tämä introvertin ja ekstroverttien joku maaginen energiakenttä välissä vai kuinka? Tätä ei tunnu voivan järjellä selittää, kun kuitenkin olen ollut loistavaa pataa ko. henkilöiden kanssa aina kahden kesken.

Tiedän siis täysin tunteen. Ja todellakin mieluummin yksin kuin huonossa seurassa, huono seura vain kuluttaa ja syö sinua (pikkuhiljaa) sisältä. Tämä on todettu liian monta kertaa. Tiedän kuitenkin myös, miten raskasta on yrittää opiskella/tehdä töitä porukassa, jossa kommunikointi ei yhtään toimi. Itsekin perfektionalistina joudun usein tekemään sitten kaiken työn, kun hommasta ei tulisi muuten mitään. Ja arvosanojani en muiden takia laske, mukavasti taas vaan tulevat ne loput siinä siivellä kiitettäviensä kanssa..

Yritettään hei selvitä, ollaan kuitenkin kaikki niin huipputyyppejä vaikka muut eivät sitä huomaisikaan! :lol:

Starshine
Viestit: 10
Liittynyt: 06.07.2015 18:11
Viesti:

Re: Paluu arkeen jännittää..

Viesti Kirjoittaja Starshine » 17.08.2015 17:53

Niin paljon tekstiä että en tiedä mitä sanosin :D hah. sulla on niksu paljon ajatuksia ja osaat kirjottaa ne hyvin näkyviin. Munkaltaiselta ei sellainen noin vaan onnistu, pitää tuntikaudet miettiä että saa jotain rakentavaa tekstiä esiin.

Tunnistin myös itseäni tuossa tavoite-jutussa. Aina pistää kaikkensa peliin, mutta tavoitteen saavutettua tuntuukin jopa aiempaa tyhjemmältä eikä se merkitys mitä työtä tehdessä oli, ole enään missään. Ehkä tässäkin vois jotenkin oppia itseään nimenomaan kehittämään niin, että aloittais asettaan niitä tavoitteita matalemmalle ja pitäs sen itse työnkin yhtenä huvina, ei vain sitä lopputulosta.
Mulla on takana monia,monia elämäntaparemontti-yrityksiä, joista jokainen on kaatunut viimeistään siinä vaiheessa kun on yksi tavoite saavutettu. Itse ainakin haluan niin paljon lisää, niin paljon enemmän että menetän kaikki voimani ja koko tehty työ menee täysin hukkaan. Ehkä pitäis osata olla lempeämpi itselle, tosiaanki tehdä pieniä välitavotteita ja nauttia siitä matkasta.

Joo tällaisia tapauksia on varmasti pilvin pimein, mutta mua raivostuttaa ehkä eniten se, että tosiaanki viimeistä vuotta käydään ja silti porukan taso on mitä on.
Luin jostain tutkimuksesta joku aika sitten että kaupunkilaiset ovat terveempiä ja liikkuvat enemmän, mutta maalaiset ovat heitä paljon onnellisempia. Tän voin kyllä allekirjoittaa niin vahvasti! Se muuten näkyy ja paljon tässä arjessa. Nyt kun on nähnyt mitä tää kaupunkieläminen on niin ei muuten ole mun juttu.
Vaikka ihmiset tekee paljon täällä ja niiden sosiaalinen elämä on paljon laajempi entä maaseudun ihmisillä, niin jollain tavalla näistä ihmisistä puuttuu jotain. En taaskaan yritä yleistää, sanon vaan sen että eron kyllä huomaa. Maalainen ja kaupunkilainen ovat kuin yö ja päivä.

Tähtitonttu, introverttejä kaupunkilaisia en olekaan tavannut.(tai ainakaan sellaisia jotka esittävät ekstroa muita miellyttääkseen) Voit hyvinkin olla erikoistapaus :D
Kuten itsekin mainitsit, vois verrata vaikka avaruusolentoihin.. Rupesin miettimään tätä asiaa oikeen todenteolla, mutta en vieläkään osaa ihan tarkkaan sanoa mikä se ero on, mitkä konkreettiset asiat saa kaupunkilaiset eroamaan niin paljon maalaisista. Ehkä niitä on niin paljon etten osaa yhtä sanoa, vaikka kovasti ainakin tuossa edellä jo yritin etsiä.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Paluu arkeen jännittää..

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 18.08.2015 16:58

Starshine kirjoitti:Niin paljon tekstiä että en tiedä mitä sanosin :D hah. sulla on niksu paljon ajatuksia ja osaat kirjottaa ne hyvin näkyviin. Munkaltaiselta ei sellainen noin vaan onnistu, pitää tuntikaudet miettiä että saa jotain rakentavaa tekstiä esiin.
Kuka sanoi etteikö minullakin menisi noiden rustaamiseen tovi? :D Mut joo, välillä (aina?) tuntuu siltä että ajatuksia on vähän liikaakin ja pää käy ihan ylikierroksilla. Siitä lienee se uupuminenkin johtuvan, pitäisi keksiä joku tehokas keino tyhjentää mielensä tästä kaikesta. Välillä ihan "hävettää" nämä helkutin pitkät viestit, mutta minkäs teet kun pää on vain yksinkertaisesti niin täynnä asiaa. ;)
Starshine kirjoitti:Tunnistin myös itseäni tuossa tavoite-jutussa. Aina pistää kaikkensa peliin, mutta tavoitteen saavutettua tuntuukin jopa aiempaa tyhjemmältä eikä se merkitys mitä työtä tehdessä oli, ole enään missään. Ehkä tässäkin vois jotenkin oppia itseään nimenomaan kehittämään niin, että aloittais asettaan niitä tavoitteita matalemmalle ja pitäs sen itse työnkin yhtenä huvina, ei vain sitä lopputulosta.
Mulla on takana monia,monia elämäntaparemontti-yrityksiä, joista jokainen on kaatunut viimeistään siinä vaiheessa kun on yksi tavoite saavutettu. Itse ainakin haluan niin paljon lisää, niin paljon enemmän että menetän kaikki voimani ja koko tehty työ menee täysin hukkaan. Ehkä pitäis osata olla lempeämpi itselle, tosiaanki tehdä pieniä välitavotteita ja nauttia siitä matkasta.
Nimenomaan, todella tuttua tekstiä. Ja jotenkin tuntuu että siihen odotukseen ja tavoitteen saavuttamiseen lataa niin paljon odotuksia, että tavallaan ihan pettyy sitten kun sinne asti sitten lopulta pääsee - että tässäkö tämä nyt sitten vaan oli? Pitäis tosiaan osata ajatella itse sitä matkaa sinä kokemuksena eikä vain tyhjästi odottaa itse saavutusta. Harmittavan usein se vain on itselläni niin, että itse matka tavoitteeseen aiheuttaa stressin kautta (olematon stressinsietokyky) ahdistusta ja vain odottaa sitä että homma olisi jo paketissa. Se on tavallaan tyhmää ja aiheuttaa itselleen vain ylimääräistä tuskaa, mutta jotenkin vain pitäisi osata muokata ajattelumalliaan siihen uskoon että oppisi nauttimaan tekemisestä ja menemisestä päivä kerrallaan - eikä vain laskisi päiviä siihen kunnes ollaan perillä.

Uskon omalla kohdallani olevan kyse myös siitä, että ajan itseni helposti ihan piippuun. Selviän kyllä useimmiten haasteista ihan kunnialla, mutta joudun pinnistämään oman jaksamiseni ihan äärimmilleen että pääsen maaliin saakka. Keho ei tavallaan salli väsähtää ennen kuin tavoite on suoritettu. Ja sitten kun se tosiaan on saavutettu, tapahtuukin ihan kokonaisvaltainen romahdus hyvinvoinnissani. Tavallaan sama kuin esimerkiksi kuolintapauksen kohdalla: suru tulee vasta sen jälkeen, kun ihminen on saatettu haudan lepoon. Sitä vain menee ja tekee kuin robotti siihen asti kunnes kaikki on valmista.

Tämä on pitkällä tähtäimellä aika pelottavaakin, kun alkaa olla vaikea valaa itseensä uskoa toistuvien väsähdysten jälkeen että tilanne joskus olisi eri. Ihan huolella odotan, miten käy kun työhönvalmennukseni on ohi. Seuraako työjaksoa pitkä masennuskausi vai mitenkä.
Starshine kirjoitti:Joo tällaisia tapauksia on varmasti pilvin pimein, mutta mua raivostuttaa ehkä eniten se, että tosiaanki viimeistä vuotta käydään ja silti porukan taso on mitä on.
Luin jostain tutkimuksesta joku aika sitten että kaupunkilaiset ovat terveempiä ja liikkuvat enemmän, mutta maalaiset ovat heitä paljon onnellisempia. Tän voin kyllä allekirjoittaa niin vahvasti! Se muuten näkyy ja paljon tässä arjessa. Nyt kun on nähnyt mitä tää kaupunkieläminen on niin ei muuten ole mun juttu.
Vaikka ihmiset tekee paljon täällä ja niiden sosiaalinen elämä on paljon laajempi entä maaseudun ihmisillä, niin jollain tavalla näistä ihmisistä puuttuu jotain. En taaskaan yritä yleistää, sanon vaan sen että eron kyllä huomaa. Maalainen ja kaupunkilainen ovat kuin yö ja päivä.
Eihän tuo vielä maata kaatavaa ole. Onhan näitä monia 25-30 vuotiaitakin, jotka ovat henkiseltä kehitykseltään lähempänä teiniä kuin aikuista. Sitten monissa nuorissa on taas joitakin poikkeusellisen järkeviä persoonia, joilla on järkevämmät arvot, tavoitteet ja suunnitelmat elämässä kuin monilla kolmikymppisilläkään. Mitenkään yleistämättä, useimmiten näitä kypsiä nuoria löytyy enemmän heidän joukosta jotka ovat joutuneet kokemaan elämässään jo nuorena kovia. Ihan tottahan se siis on että vastoinkäymiset vahvistaa vaikka ovatkin kipeitä juuri sillä hetkellä. Ne useimmiten antavat asioille oikeat mittasuhteet ja oppii nauttimaan pienistäkin asioista elämässään.

Kyllähän maalaisilla ja kaupunkilaisilla on eroa - paljonkin. Tuo sosiaalinen elämä on varsinkin jotenkin niin erilaisia: kaupunkilaisilla on useimmiten kyllä laajempi sosiaalinen verkosto, he ovat menevämpiä jne., mutta monilla varsinkin itse ihmissuhteiden syvyys jää hyvin pinnalliseksi. Vaikka siis maalaiskylissä ja muissa ihmisiä olisikin vähemmän, välimatkat pidempiä ja ympäristö erilainen, heidän välillään on usein kuitenkin paljon vankempi side. Jotenkin meno on ehkä omaankin makuun rauhallisempaa ja paremmin tilaa antavaa. Ihminen tunnetaan oikeasti, mutta kuitenkaan välttämättä liikaa tungettelematta. Sitä on jotenkin vaikea selittää, mutta uskon ymmärtäväni mitä tarkoitat.

Väitän kuitenkin, että eroja on myös eri kaupunkilaisten välillä. Ainakin jos vertaa etelä-itäsuomi akselia. Tai vaikkapa pääkaupunkiseutua ja Lappia.

Onnellisuus onkin sitten monimuotoisempi kysymys. Olen sitä mieltä, että kuka tahansa voi olla onnellinen - köyhä tai rikas, seuraelämää viettävä tai yksinäinen susi, kaupunkilainen tai maalainen. Materia ei myöskään tee ihmistä loppupeleissä onnelliseksi. Vähän sama juttu kun vaikkapa hankit jonkun uuden tavaran itsellesi: se jaksaa viehättää hetkellisesti, mutta pian tilanne normaalisoituu tavallisella tasolle. Pieniä piikkejä onnellisuusmittarissa, mutta ei pysyvää muutosta. Aivot ovat tavallaan myös siitä varsin vekkuli elin, että ne tahtomattaan pyrkivät aina varsin tasapainoiseen tilaan. Siksi onnenhuuma tai alakulo harvoin kestää ikuisesti vaan samaan tilaan päästäkseen on saatava aina vaan enemmän. Hyvin samanlainen tarina kuin monissa riippuvuuksissa - (onnellisuus)annosta pitää nostaa! :P

Enemmänkin siis on kyse itse elämänasenteesta, suhtautumisesta asioihin ja yksinkertaisista hetkistä nauttimisesta. Mutta se joka pystyy ikuisen onnellisuuden salat selvittämään, siitä hänelle Nobeli myönnettäköön.

-------------------------

Keskustelu hieman karkasi arkeen paluusta, mutta taitaa olla tuttu tarina tällä foorumilla. :lol:

Tähtitonttu
Viestit: 41
Liittynyt: 06.04.2015 17:02
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Paluu arkeen jännittää..

Viesti Kirjoittaja Tähtitonttu » 18.08.2015 17:32

Piti nyt tässä itsekin oikein miettiä, että mikä siinä on että kaupunki niin viehättää. Yksi asia on ainakin itselleni se että saa olla ikäänkuin yksin ihmisten keskellä. Eli ei ole eristäytyneenä jossain ja ihmisten ilmoille pääsee, mutta ei tarvitse kenenkään kanssa kommunikoida vaan voi mennä vaikka aurinkoa ottamaan puistoon ihan yksikseen ja nauttia omasta rauhasta muiden joukossa. Ja se että täällä on niin monenlaista porukkaa ettei kukaan oikeen pistä silmään ja on ihan okei olla vähän friikki :D On totta että kaupunkilaisilla on varmasti enemmän ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä, mutta se tarkoittaa myös sitä, että sieltä monien joukosta löytyy suuremmalla todennäköisyydellä ihmisiä, joiden kanssa oikeasti viihtyy. Ja itse olin iloinen kun esimerkiksi pystyin valitsemaan Helsingin kymmenien lukioiden joukosta sen jossa uskoin olevan eniten itseni tyyppisiä ihmisiä, ja niin olikin :) Pointtina siis se että pystyy vaikuttamaan monella tavalla siihen millaisten ihmisten kanssa on tekemisissä, mikä on mielestäni erittäin hienoa.

Ja siis kyllähän se nyt olisi outoa jos ei olisi kauppaa tuossa parin minuutin päässä tai ei vois helposti kulkea julkisilla, mutta nuo nyt on erittäin tottumuskysymyksiä. Ja sanon vielä, että keskustassa en ikinä voisi asua. Kiva siellä on käydä ja nähdä kavereita, mutta kyllä sitten jo haluaa takaisin tänne vähän syrjempään. Kun on liikaa ollut ihmisten ilmoilla niin tykkään lähteä koiran kanssa tohon metsään, jossa ei varsinkaan rauhallisempina aikoina näe yhtään ketään, mitä nyt joskus muutaman kettu tai peura saattaa jossain vilahtaa :D Siellä kun vaeltelee ympääriinsä (lääniä Keskuspuistossa taitaa olla jotain tuhat hehtaaria) niin kyllä mieli taas virkistyy :)
A question that sometimes drives me hazy: am I or the others crazy?
-Albert Einstein-

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 31 vierailijaa